Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Ilmatorjunta

Talvisota

Suomen ilmatorjunta oli aselajina perustettu jo vuonna 1925. Siitä huolimatta se oli syksyllä 1939 vielä verrattain heikko. Ylimääräisten harjoitusten, YH:n, alkaessa lokakuussa 1939 oli varsinaisten ilmatorjuntajoukkojen käytössä vain 28 raskasta 76 mm, 9 kevyttä 40 mm ja 24 20 mm ilmatorjuntatykkiä sekä viiden valonheitinjaoksen kalusto.

Ilmatorjuntaan oli lisäksi varattu 125 erilaista konekivääriä. Ennen sodan alkua ehdittiin hankkia vielä 76 ilmatorjuntatykkiä. Ilmatorjunnan tarvetta kuvaa se, että esimerkiksi Turun kaupunki osti itse Ruotsista ilmatorjuntatykkejä suojakseen. Sodan aikana saatiin käyttöön vielä 169 erilaista ilmatorjuntatykkiä Ruotsista, Italiasta, Iso-Britanniasta, Saksasta ja Tanskasta sekä 44 kotimaista ilmatorjuntakonekivääriä. Lisäksi otettiin käyttöön sotasaaliina saatuja venäläisiä 4-piippuisia sotasaaliskonekivääreitä.

Ilmatorjuntaa riitti kotialueella vain 14 paikkakunnalle. Niissäkin ilmatorjunta-aseita oli hyvin vähän. Yli 600 Neuvostoliiton ilmavoimien pommituskohteena ollutta paikkakuntaa oli täysin suojattomia. Pääkaupungin suojana oli tehokkaampi ilmatorjunta, johon kuului neljä raskasta 3-4-tykkistä patteria, yksi kevyt patteri ja yksi ilmatorjuntakonekiväärikomppania. Kenttäarmeijaa suojasi vain heikko ilmatorjunta.

Neuvostoliiton pommituskoneet hyökkäsivät Suomen kotialueelle yhteensä 2 726 kertaa. Erityisen tuhoisa oli Helsinkiin talvisodan alkamispäivänä 30.11.1939 aamulla yllättäen tehty hyökkäys, jossa 91 henkilöä sai surmansa. Kaupungeista esimerkiksi Hankoa pommitettiin sodan aikana 72, Viipuria 64 ja Turkua 61 kertaa. Räjähdyspommeja pudotettiin noin 55 000 ja palopommeja 41 000. Siviiliväestön tappiot olivat laajamittaisista pommituksista huolimatta yllättävän pienet. Pommituksissa kuoli 936 henkilöä, haavoittui vaikeasti 540 ja lievemmin noin 1 300 henkilöä. Noin 2 000 taloa tuhoutui ja 4 700 vaurioitui.

Talvisodan aikana suomalaiset ilmatorjuntayksiköt ampuivat alas 314 ja merivoimien ilmatorjunta-aseet 41 lentokonetta. Lisäksi maavoimien yksiköt ja yksittäiset sotilaat ampuivat alas kiväärikaliiperisilla aseilla 49 lentokonetta. Ilmatorjunnan suoritukset olivat erinomaisia, kun otetaan huomioon ilmatorjunnan lukumääräinen heikkous.

Jatkosota
Välirauhan aikana oli ilmatorjuntatykkejä ja -konekivääreitä saatu hankittua lisää niin, että lukumäärä kasvoi 382:sta 941:een. Merivoimilla oli tästä kokonaismäärästä yhteensä 247 asetta. Tärkeimpien aseiden suunnitellusta määrävahvuudesta puuttui edelleen noin 25%.

Jatkosodan alussa ilmatorjunnan tärkein tehtävä oli suojata maamme etelärannikon kohteet, joita vastaan Neuvostoliiton ilmavoimat hyökkäsivät erityisesti sodan ensimmäisinä päivinä. Kohteina olivat Helsinki, Kotka , Porvoo, Loviisa, Hamina, Kouvola, Turku ja Ruotsinpyhtää Esimerkiksi Kotkaa pommitettiin ensimmäisen sotakuukauden aikana 24 kertaa. Pommitukset vähenivät kuitenkin nopeasti. Suomalaiset ilmatorjuntayksiköt voitiin siirtää suojaamaan hyökkäyssotatoimet aloittanutta kenttäarmeijaa.
ItNeuvostoliiton ilmavoimien toiminnan vähetessä myös rintamilla käytettiin ilmatorjunta-aseita päätehtävänsä ohella tulitukitehtäviin jalkaväen tueksi. Kohteina olivat yleensä vihollisen tykki- ja konekivääripesäkkeet, joita tuhottiin rohkeasti suora-ammunnalla. Päätehtävässään ilmatorjuntajoukot onnistuivat jatkosodan hyökkäysvaiheessa hyvin. Kotialueen ja joukkojen suojana olleet ilmatorjuntayksikkömme ampuivat alas vuoden 1941 aikana 376 viholliskonetta.

Asemasodan aikana uudistettiin ilmatorjunnan organisaatioita ja hankittiin lisää kalustoa sekä kotimaasta että Saksasta. Myös sotasaalistykkejä kunnostettiin omaan käyttöön. Asemasodan päättyessä ilmatorjunta-aseita oli jo noin 1700, joista tykkejä 1200 ja konekiväärejä 500.

Vuonna 1943 voitiin toteuttaa hyvin merkittävä hankinta. Saksasta saatiin kaksi ilmavalvonta- ja neljä tulenjohtotutkaa. Pääosa tutkista samoin kuin kaikki 18 tehokasta Saksasta hankittua 88 mm raskasta ilmatorjuntatykkiä sijoitettiin Helsinkiin. Uudet 6-tykkiset patterit ryhmitettiin Lauttasaareen, Käpylään ja Santahaminaan. Helmikuussa 1944 Helsingin suojana oli jo 13 raskasta ilmatorjuntapatteria sekä kevyttä ilmatorjuntatykistöä. Ilmatorjuntatykkejä oli yhteensä 77, valonheittimiä 36, kuulosuuntimia 18 ja tutkia 6 kappaletta.

Helsingin ilmatorjunnan johtamisjärjestelmä ja henkilöstön koulutus olivat hyvin korkealla tasolla. Henkilöstöä oli kuitenkin liian vähän. Tästä johtuen otettiin ilmatorjunnan palvelukseen 14-16-vuotiaita sotilaspoikia ja ryhdyttiin kouluttamaan valonheitinlottia nuorista Lotta-Svärd-järjestöön kuuluvista ylioppilaista.

Helsingin ilmatorjunta joutui kovalle koetukselle helmikuussa 1944. Neuvostoliiton ilmavoimat hyökkäsivät silloin hyvin suurin voimin kymmenen vuorokauden välein kolmena yönä Helsinkiin. Siviiliväestöä vastaan kohdistetuilla terroripommituksilla Neuvostoliitto pyrki murtamaan kansan puolustustahdon ja pakottamaan Suomi irtautumaan sodasta Neuvostoliiton ehdoilla. Helsinkiin tehtiin kolmena yönä yhteensä 2 121 pommituslentoa. Lentokoneet pudottivat yli 15 000 pommia. Tällä pommimäärällä olisi Helsingin pitänyt muualta Euroopasta saatujen kokemusten mukaan murskautua ja palaa rauniokaupungiksi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä vain 530 pommia putosi kaupunkialueelle.

Helsingin ilmatorjunta oli pelastanut Helsingin ja helsinkiläiset. Voimakas tutkajohtoinen ilmatorjunta seurasi viholliskoneita ja osa pattereista ampui sulkuja vihollisen eteen. Valonheittimet kiinnittivät keilansa havaittuihin maaleihin. Ilmatorjunta ampui yli 20 000 laukausta. Hyökänneitä pommituskoneita ammuttiin alas 20. Verrattain pieni pudotusten määrä johtui siitä, että suurin osa lentäjistä pelkäsi ilmatorjuntaa, kääntyi takaisin jo ennen Helsinkiä ja pudotti pomminsa esimerkiksi mereen. Pommituksissa sai surmansa vain 146 henkilöä ja 346 haavoittui. Yhteensä 109 rakennusta tuhoutui ja 300 vaurioitui. Helsingin ilmatorjunnan saavuttama torjuntavoitto oli poikkeuksellinen koko maailmassa.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana kesällä 1944 ilmatorjuntajoukot joutuivat hyvin raskaisiin taisteluihin Neuvostoliiton suuria lentokonemassoja vastaan sekä Karjalan kannaksella että Laatokan koillispuolella. Erityisesti maataistelukoneet hyökkäsivät myös ilmatorjuntayksiköitä vastaan aiheuttaen niille tappioita. Kiivaiden taisteluiden aikana ilmatorjuntatykkien kranaatit loppuivat usein kesken taistelun. Vaikka suomalaisilla oli liian vähän ilmatorjuntaa, sillä oli huomattava merkitys jalkaväen ja kenttätykistön sekä liikenneyhteyksien suojaamisessa ja siten torjuntavoiton saavuttamisessa.

Jatkosodan aikana suomalaiset ilmatorjuntajoukot ampuivat alas 1031 ja merivoimien ilmatorjunta-aseet 75 viholliskonetta. Suomen ilmatorjunta oli lukumääräisesti riittämätön, mutta täytti kunnialla tehtävänsä. Erityisesti pääkaupungin ja sen väestön pelastaminen helmikuussa 1944 on ilmatorjunnan veteraanien suurteko.