Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Kenttätykistö

Talvisota

Vuonna 1918 Suomeen oli vapaussota-kansalaissodan jälkeen jäänyt 266 kenttätykkiä. Ne olivat pääasiassa venäläisiltä ja punaisilta saatua sotasaalista. Pääosa tykeistä oli 76 mm kevyitä kanuunoita vuosimallia 1902. Varsinaisten kenttätykkien lisäksi venäläisiltä oli jäänyt Suomeen suurehko määrä 1800-luvulta peräisi olleita vanhentuneita ja kömpelöitä jäykkälavettisia tykkejä, joilla oli vaatimaton tulinopeus.
Kenttätykkejä ja niiden ampumatarvikkeita hankittiin 1920-luvulla vain pieniä määriä useasta eri maasta. Hankitut tykkimallit olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta samoja, joita venäläisiltä oli jäänyt Suomeen. Vain kahdeksan kevyttä kanuunaa oli uudempaa mallia 1920-luvulta.

Raskasta tykistöä hankittiin hyvin niukasti. Kenttätykistöä ei hankittu 1930-luvulla ollenkaan Sen sijaan perustettiin Valtion Tykkitehdas, jonka ensimmäiset tykit valmistuivat kuitenkin vasta vuonna 1943.

Suomen kenttätykistö saavutti ampumatekniikassa 1920- ja 1930-luvuilla hyvin korkean tason. Tämä oli erityisesti tykistön tarkastajaksi nimitetyn eversti, myöhemmin tykistönkenraali Vilho Petter Nenosen ansiota. Tykistön ampumatekniikkaa ja taktillista käyttöä hiottiin vuodesta 1920 lähtien joka vuosi Karjalan kannaksella Perkjärvellä järjestetyillä lähes kolme kuukautta kestäneillä kesäleireillä, joihin osallistuivat kaikki kenttätykistöjoukot. Vuodesta 1925 lähtien järjestettiin myös kaksiviikkoisia talvileirejä. Kenttätykistön leireillä kehittyi yhtenäinen henki ja aselajin korkea ammattitaito, millä oli suuri merkitys sodan vuosina.

Talvisodan alkaessa Suomella oli vain 33 kenttätykistöpatteristoa. Patteristoon kuului määrävahvuuden mukaan 12 tykkiä. Tykkikalusto oli lähes yksinomaan kevyttä, sillä vain neljällä patteristolla olivat raskaat tykit. Kaikki 1920- ja 1930-luvuilla tehdyt esitykset kenttätykistön kehittämiseksi oli jätetty huomioon ottamatta taloudellisista ja poliittisista syistä. Kenttätykkejä oli joukoilla 412 ja kranaatteja vain alle 300 000. Tämä merkitsi sitä, että ampumatarvikkeita oli vain muutaman viikon tarpeisiin.

Talvisodassa Suomen kenttätykistö joutui kärsimään osaltaan niistä virheistä, joita oli tehty ennen talvisotaa jättämällä kehittämättä Suomen puolustuskykyä. Ampumatarvikkeita oli niin vähän, että tärkeimpiinkin maaleihin voitiin yleensä ampua enintään vain muutamia kymmeniä kranaatteja. Vihollinen käytti suomalaisten asemien murskaamiseen satakertaisia kranaattimääriä. Suomalainen jalkaväkisotilas maksoi verellään näistä säästöistä. Rajoittamalla kranaattien käyttöä muualla saattoi suomalainen kenttätykistö kuitenkin ajoittain joissakin paikoissa, kuten Taipaleella, murskata hyökkäävät vihollismassat keskitetyllä ja hyvin johdetulla tulella.

Talvisodan aikana monet valtiot myivät, lahjoittivat tai lainasivat Suomelle kenttätykkejä.

Myötätunto Suomea kohtaan oli maailmanlaajuinen. Erityisesti Ranska, Iso-Britannia, Ruotsi ja Norja auttoivat Suomea. Espanjan lähettämät tykit tulivat vasta sodan jälkeen. Italia lähetti kranaatinheittimiä ja ampumatarvikkeita. Yhdysvaltojen suuri apu tuli liian myöhään. Suurin osa eri maista tilatusta materiaalista ei ehtinyt talvisotaan.

 

Jatkosota
Välirauhan aikana Suomen kenttätykistö vahventui olennaisesti. Yhdysvalloista saapui noin 230 kenttätykkiä ja suuri määrä kranaatteja. Talvisodan aikana muista maista hankittuja tykkejä saatiin muutos- ja korjaustöiden jälkeen käyttöön. Sotasaalistykkejä oli käyttökunnossa 160 ja niistä suuri osa voitiin ottaa kenttätykistöjoukoille. Saksan ja Suomen suhteiden lämmettyä saatiin Saksasta ostettua 220 tykkiä, jotka olivat pääasiassa Puolasta ja Ranskasta saatua sotasaalista. Patteristoja oli nyt 77 ja tykkejä yli 1000. Raskasta tykistöä oli jo 20 patteristoa.

Jatkosodan alkaessa ei enää tarvinnut säästää jokaista kranaattia niin kuin talvisodassa. Kranaatteja oli sodan alussa 2,7 miljoonaa. Suomalaisten alkaessa vallata takaisin talvisodassa menetettyjä alueita voitiin ampua voimakkaita kenttätykistön ja kranaatinheittimistön tulivalmisteluita ennen kuin jalkaväki lähti hyökkäämään. Esimerkiksi Tuulosjoella Laatokan pohjoispuolella 4.9.1941 suomalaiset kenttätykit ampuivat läpimurtokohtaan 18 000 kranaattia muutaman tunnin aikana. Sen jälkeen jalkaväki ei kohdannut merkittävää vastarintaa ja jääkärit saattoivat lähteä polkupyörillä ajaen jäljelle jääneiden vihollisten takaa-ajoon.

Asemasodan aikana käytiin useita kiivaita paikallisia taisteluita, joissa suomalainen kenttätykistö kunnostautui nopeilla tulenaloituksilla ja tulen keskittämisellä. Kenttätykistökalustoa kehitettiin merkittävästi. Sotasaaliiksi oli saatu yli 800 tykkiä, joista osa voitiin ottaa käyttöön. Saksasta ostettiin yli 600 tykkiä, joista suurin osa oli Ranskasta saatua sotasaalista, mutta osa oli myös uutta saksalaista kalustoa. Eri kenttätykkimalleja oli samanaikaisesti käytössä keskimäärin 30, mikä vaikeutti huoltoa ja ampumatarvikkeiden täydennystä. Ongelmana oli myös tykin vetäjiksi soveltuvien moottoriajoneuvojen puute. Suurin osa tykeistä oli hevosvetoisia. Raskas tykki vaati kahdeksan hevosta vetäjäkseen. Kenttätykistöllä olikin kesällä 1944 käytössään yli 10 000 hevosta.

Kesän 1944 torjuntataisteluissa Suomen kenttätykistö näytti tehonsa. Tykistössä oli nyt 86 patteristoa, joista 46 kevyttä, 37 raskasta ja kolme järeää. Tykkimiehiä oli rintamajoukoissa noin 51 000. Kenttätykistöllä oli kranaatteja käytössään yli kaksi miljoonaa. Neuvostoliiton suurhyökkäys yllätti kuitenkin suomalaiset Karjalan kannaksella Valkeasaaressa 9.-10.6.1944. Vihollisen tykistön ylivoima oli silloin murskaava. Noin kahdeksan kilometrin levyisellä murtoalueella vihollisella oli 300 tykkiä tai kranaatinheitintä rintamakilometriä kohti. Tulivalmistelussa ammuttiin satoja tuhansia kranaatteja. Suomalaisten taisteluhaudat ja korsut tuhoutuivat. Suomalaisten ampuma torjuntatuli jäi liian heikoksi. Vihollisen läpimurto onnistui.

Tilanne muuttui täydellisesti Tali-Ihantalan suurtaistelussa ja Vuosalmella kesä-heinäkuun vaihteessa 1944. Suomen kenttätykistöä oli nyt pystytty keskittämään painopistemäisesti taisteluiden ratkaisualueelle. Tali-Ihantalan tärkeimpiin maastonkohtiin pystyttiin periaatteessa keskittämään 21 patteriston, siis yli 200 tykin tuli. Käytännössä suomalaiset ampuivat hetkellisesti ratkaisukohtaan 100-150 tykillä useita tuhansia kranaatteja. Tulen teho perustui ennen kaikkea patteristojen tulen keskittämiseen. Vaikutus oli ennennäkemätön. Vihollisen vähintään rykmentin suuruinen hyökkäysryhmitys hajotettiin 4-5 kertaa ja suuri panssarivaunuryhmitys 6-7 kertaa kenttätykistön tulella. Vihollisen hyökkäysyritykset tyrehtyivät jalkaväkiaseiden, panssarintorjunnan, kenttätykistön ja ilmavoimien tuleen sekä jalkaväkitaistelijoiden perään antamattomaan vastarintaan.

Vielä elokuussa 1944 Ilomantsissa suomalainen kenttätykistö näytti jalkaväen ohella voimansa. Viimeisissä suurissa torjuntavoitoissa tuhottiin tai lyötiin vahva vihollinen ja saatiin sotasaaliiksi muun muassa 51 kenttätykkiä.

Aselevon astuessa voimaan 4.9.1944 Suomen kenttätykistö oli edelleen hyvin vahva. Patteristoja oli 85 ja niistä 38:lla oli raskas kalusto. Kranaatteja oli jatkosodan aikana ammuttu noin 4,8 miljoonaa ja niitä oli suurten hankintojen johdosta rauhan tullessa jäljellä vielä yli kaksi miljoonaa. Suomen kenttätykistö osoitti jo talvisodan aikana, mihin hyvin koulutettu ja motivoitunut joukko pystyy tykkikaluston ja ampumatarvikkeiden puutteista huolimatta. Jatkosodassa voimakas suomalainen kenttätykistö vaikutti monesti ratkaisevasti taisteluiden kulkuun.

Kertomukset