Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Eri aselajien veteraanien kertomuksia

”- Iivarin Silta”

Oskari Virsu. KT 10/1962

 

KESÄLLÄ 1941 olivat Uhtuan suunnan sotatoimet heinäkuun puolivälissä siirtyneet Pistojoen rannoille.

Joukkueeseen, sen vahvuus oli 1+3+28 ja tehtävästä johtuva nimi kuului: valonheitinjoukkue. Kuuluimme erillisenä osastona PionP 34:ään ja siten saimme muonan suoraan pataljoonasta. Meillä oli oma kahden miehen "töpinä" kenttäkeittiöineen ja oma rekka-auto, johon sovimme kimpsuinemme kampsuinemme.

Aseistuksestamme ei ole juuri mainittavaa, mutta räjähdysaineita ja miinoja joukkueella oli noin 2.000 kg. Valonheittimiä emme saaneet nähdäkään.
tieEnnen pitkää meille tuotiin sen sijaan kummia törppöjä, aivan kuin keiton kantoastioita. Niissä oli pohjan lähellä sivuilla kummat letkut.

- Nehän ovat kuin kurkkutorvia, arveli joukkueemme nestori Ahti Tuppurainen. Ei niitä tunnettu silloin, kun vuonna 18 olin vakinaisessa.

Ei meistä kukaan ollut nähnytkään sellaisia aikaisemmin.

Muutaman päivän perästä saimme tehtäväämme varten ohjekirjaset. "Törppöjen" salaisuus selvisi. Ne olivat italialaisia liekinheittimiä. Niistä sai porukkamme myös pysyvän nimen "Liekin nielijät".

Tästä odottamattomasta tehtävästä ja arvonimestä ei koitunut meille muuta kuin vaivaista vastusta. Olimme liian pieni joukko itsenäisiin sotatoimiin, ja sen vuoksi meitä jatkuvasti heiteltiin sinne tai tänne jommoiseksi vahvistukseksi. Paremminkin moraaliseksi vahvistukseksi huvittavassa mielessä, sillä sanakiistaa syttyi helposti, kun joku hihkaisi: "Liekin nielijöitä täällä!" joukossamme olikin lahjakkaita sanan käyttäjiä, varsinkin sadattelijoita, ja sen ohella sitten muukin sotiminen luonnisti kohtalaisesti.Jotos

Heinäkuun 17. päivän iltapuolella olimme PionP 34:n 3. komppanian mukana päässeet Hevoslammelle ja valmistauduimme mukavasti lepäämään. Torviseitsikkokin käväisi soittelemassa. Joku pesi pusakkansa ja uitiin joukolla jurrikoiden seassa. Kaikki kuitenkin keskeytyi pataljoonan lähetin saapuessa ilmoituksin:

- Liekin nielijät valmistautuvat joukkue Horman täydennykseksi. Tarvittavat varusteet jaetaan pataljoonan kuormastosta kello 22.

Joukkue Horma oli koottu nuorista, välirauhan ajalla asevelvollisuutensa suorittaneista pioneereista. Joukkue kuului 3. komppaniaan päällikkönään luutnantti Olavi Lahtela. Omassa mielessäni tein päätelmän: Kelju komennus.

Pataljoonan kuormastosta varusteita ottaessamme jouduimme ymmälle. Tarvikkeet olivat: köysiä, köysiä, eri vahvuisia köysiä ja rautalankaa, kirveitä, parit piikkilankasakset, pioneeriruuhi ja tietenkin tavanomainen aseiden ja patruunain täydennys sekä muonaa.

Pestyt pusakat oli kiireesti nuotioiden liekeissä kuivattava.Muotio

- Annetaan niille uusi tulikaste, arveli Tuppurainen.

Hätäisesti sitten ruokailtiin, ja kohta alkoi karavaanimme vaeltaa tuntematonta määränpäätä kohden.

Olin reservin rippeiden haravoinnissa joutunut muiden mattimyöhäisten mukana uudenmalliseen jonoon.

Talsimme aluksi pari kolme kilometriä Uhtuan tietä, ja siitä 45 asteen käännös oikealle luonnontilassa olevaan metsään sekä edelleen kohti Pistojoen rantaa.

Taipaleella tapasimme konekivääripuolijoukkueen ja pst-tykin matkalla samaan suuntaan. Tykkiä kiskovaa hevosta näytti hankalalta pujotteluttaa puiden lomitse, joten sen ohittaminen viivästytti kulkuamme. Lisäksi luoteja rapisi jo matkalla, ja eräs kk:n mies haavoittuikin.

Maastossa alkoi pian näkyä virranneen veden merkkejä, ja se tuoksui vesiahteelta. Tulimme kello 1.30 pienoiseen mäkirinteeseen. Siinä oli jo kranaatinheitin asemissa miehineen. Nämä eivät tosin yhtään ilahtuneet meidän karavaanimme saapumisesta, vaan heristelivät nyrkkejään ja suhisivat: -Olkaa hiljaa!"

Joukkueemme johtaja, vänrikki Horma selosti tilanteen: oli tehtävä kaksi 48 metrin pituista polkusiltaa, ns. "iivarin siltaa", jotka tehdään maalla köysillä ja rautalangalla sitoen. Puut otetaan niihin pystystä, sivupuut ladon hirren vahvuutta, poikkipuut 120 sm pituisia aitatolpan paksuisia ja päälle riukuja puolen metrin leveydeltä. Siltojen oltava valmiit kello 3.

Aikaa ei ollut siis hukattavaksi. Olimme jo matkalla viipyneet laskettua kauemmin. Yö oli hiljainen. Tietenkin vihollisen kranaatteja tipahteli sinne tänne, ja muutama kk:n sarja sirahteli välillä puiden oksille, mutta kaikesta huolimatta kantautui läheisen Pistojoen veden solina rauhallisena korviimme. Oikein hirvitti ryhtyä metsä- ja rakennustöihin lähellä vihollisen vastarannan pesäkkeitä ja rikkomaan hiljaisuutta. Koko seutukin oli vielä laakeaa maastoa.Muotio

Tehtävänäni oli sotamies Jalmari Oinaksen kanssa sitoa toinen silta sitä mukaa kuin puutavaraa alkaisi saapua. Läksimme kuitenkin mekin hakemaan ensimmäisiä rankoja työn jouduttamiseksi. Koetin samalla kehoittaa kaatamaan puut niin, ettei syntyisi melua, mutta kun pari puuta oli kaadettu, kranaatteja alkoi pudota sekaamme.

Paikalle saapui pst-tykkiä hilaava hevonenkin. Kun se heti kellahti maahan, miehet ryhtyivät haalaamaan tykkiä rantaa kohden. Maasto oli onneksi suoperäistä, jonka vuoksi kranaattien räjähdyspatsaat räiskyivät ilmaan suppeina meille vahinkoa aiheuttamatta.

Työmaastoomme saapui myös jalkaväkipataljoonan komentaja, minulle tuntematon majuri ja asetti 3. komppaniansa asemiin rinteeseen sillan tekopaikkamme yläpuolelle. Siinä hän viuhtoi pajusta taittamansa kepin kanssa osoitellen pojilleen hyviä asemapaikkoja ja kävellen kummun laella suorana, nyt jo tiuhaksi käyneessä luotisateessa. Samalla hän huuteli:

- Ettehän te sieltä näe edes vastarannan puiden latvoja, ryömikää tänne ylemmäksi, tänne ylemmäksi, täällä on hyvä pk-asema,

Kaksi komppaniaa odotti meidän siltojemme ja hyökkäyshetken joutumista. Odotellessaan eräät jalkaväkimiehet ryhtyivät keittämään saikkaa nevaveteen, puinaan kaatamiemme kuivien kuusien oksia. Toiset taas kaivoivat kuin henkensä hädässä suojakuoppia itselleen, eräät miehet rukoilivat puiden takana polvillaan kauhistunein ilmein, mutta joku pokeriporukka sen sijaan istui omissa puuhissaan.
Kranaattien tippuminen aina vain kiihtyi. Tuntui jo siltä, ettei tästä tainnut saada valmista. Kädet eivät tahtoneet köyden sitomiseen taipua, rautalankojen katkomisessa sakset eivät osuneet Jalmari Oinaksen pitelemään rautalankanippuun, kun molemmilla kädet vapisivat. Lopulta karkasimme luontomme, silta oli saatava valmiiksi, kävi miten kävi.

Oman tykistömme piti ryhtyä leikkiin vasta kello 2.40, kuten jälkeenpäin kuulimme. Tämän vuoksi siltojen teko tuntui kiihtyvässä kranaattisateessa melkein toivottomalta.

Saimme kuitenkin sillat valmiiksi ja majuri ilmoitti, että jalkaväki panee ne kyllä jokeen. Siltojen luo kerättiinkin komppania, mutta meidän tuli kannettavan sillan edestä kaataa pois rantalepikkö. Kun sitten saimme tien auki, iski vihollisen tuli kuin pyörremyrsky ympäristöömme. Sukelsimme kaikki kummun suojaan hengähtämään. Samassa paikassa oma heitinmiehistö myös jo hääräsi lyöden hiki hatussa kranaattia putkeen. Omat aseet olivat vihdoinkin aloittaneet.

Ryykäsimme uudestaan sillan kimppuun ja saimme sen rantaan. Pioneeriruuhi työnnettiin vesille, ja siihen pari miestä. Toinen molskahti heti veteen, mutta toinen selvisi vastaisen rannan kivien suojaan, veti narulla joen yli köyden ja kiskoi siltaa köydellä virran poikki. Tehtäväni oli sitoa sillan keskelle solmitun ankkuriköyden toinen pää vinosti vastavirtaan johonkin rannallemme, mutta köysi oli liian lyhyt eikä ylettynyt mihinkään kiinnekohtaan rannassa. Oli mentävä sillan mukana jokeen köydestä siltaa suorana pitäen. Joessa oli kohdallani suuri kivi ja luulin köyden ylettyvän sen ympäri.

Kahlasin sen luo, kainaloihin saakka olevassa virrassa. Heitin köyden kiven ylitse, mutta se ei ylettänyt kiven ympäri, puuttui metrin verran.

Jurotin köydestä kiinni pitäen kiven suojassa, ja silloin alkoikin miehiä juosta sillan ylitse. Majuri luki sillan päässä tahtia pajukeppeineen:

- Kolmesta viiden askeleen etäisyyksin, kolmesta ...
Konekivääripuolijoukkue juoksi myös kantamuksineen ylitse. Miehiä molskahteli sekaan tuon tuostakin. Silta oli toisinaan upoksissakin. Pitelin yhä köydestä, ja kylmäkin jo tuntui vedessä. Vihdoin huomasin paikalla Horman joukkueen alikersantin. Hän nappasi sillan päästä köydestä jatkoa ja juoksi jokeen avukseni. Sidoimme köyden kiven ympärille, ja silloin olisikin sen hetken tehtävämme ollut päättynyt ja olisimme olleet vapaat menemään vaikkapa "töpinäämme". Melkoisen ajan odotimme valmiina lähtöön, kuin juoksuradalla odottaen sopivaa hetkeä. Silloin jouduimme näkemään, miten rannalla haavoittui pst-tykkimiehiä, jotka eivät saaneet tykkiään asemiin. Kun he alkoivat sitoa erästä jalkaan haavoittunuttaan, kranaatti pyyhkäisi sidottavalta pään ja heitti sitojan jokeen. Siitä viimeksi mainittu kuitenkin pääsi maihin ja lähti pinkomaan metsän suojaan.

Tälläkin rintamalla "Kansa taisteli" tosiaankin pienoiskoossaan. Koko Pistojoen taistelussa tämä ylimenopaikka ei ollut ratkaiseva, joen ylityskin lienee suoritettu neljässä kohdassa samanaikaisesti. Meidän kaksi siltaamme kuitenkin olivat lähinnä jokea olevien vihollisasemien kohdalla, ja myös tästä päästiin joen yli.


--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset