Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Eri aselajien veteraanien kertomuksia

- Kun mieheni kaatui

Heikki Kuosmanen

 

”Tuntui, että nuorena loppui elämä” - muistelee Elvi Luhtaanmäki

Pitkänperjantainaattona 6. päivänä huhtikuuta vuonna 1944 Fetti Muotka haparoi Ylimuonion kylätietä eteenpäin. Mieltä painoi raskas taakka. Pappi oli soittanut ja Fetin oli vietävä murheelliset terveiset tuttuun taloon. Hän pysähtyi Rantakokon Ainon rappusille ja huuteli: ”Aino! Oleks sie kotona?” ”Olen!” vastasi Aino.

Siihen oli tullut myös naapurissa asuva Ainon sisar Elvi. Hän kertoo: ”Jäin siihen portaille istumaan. Fettihän oli sokea ja se ei nähnyt minua. Silloin mie ajattelin, Herra ihme, mihinkähän se lähtee viestiä viemään. Eikä se huomanu minua. Ei se tieny ollenkaan. Mie olin siinä portailla. Silloin Fetti sannoo Ainolle: Lähemä Elvin tykö. Paavo on kaatunu.”

Sanoma lyyhisti kerralla Elvi Luhtaanmäen, nuoren 23-vuotiaan äidin. Elämän suunnitelmat olivat hetkessä raunioina. Isää, puolisoa ei ollut. Vaimo oli yksin maailmassa kolmen pienen lapsen kanssa. Nuorin heistä, Tuula, oli vain nelisen kuukautta vanha.

Paavo Rantakokko oli ollut vain viikkoa aikaisemmin lomalla perheensä luona ja lähettänyt rintamalta kotiin kirjeenkin, joka tuli perille vasta suruviestin jälkeen. ”Siitä mie kompuroin omaan pirttiin. Mitä pikkulapset ymmärsit. Eihän ne ymmärtäneet mitään. Samana iltana tulin Paavon kotia, tuohon Rantakokolle. Siinä olin varmaan viikonpäivät.”

Tieto Paavon kaatumisesta järkytti koko kylää. Hän oli jokivarressa tunnetun kauppias Juho Rantakokon vanhin poika. Vielä samana kesänä, kolmen kuukauden kuluttua, joutuivat Ebba ja Juho Rantakokko luovuttamaan 19-vuotiaan Erkin sankarivainajaksi. ”Kyllä tuntu, että se on jo liikaa mummolle ja vaarille,” muistelee Elvi. Häneltä itseltä oli kaatunut jo jatkosodan alkupäivinä Armas-niminen veli Sallan rintamalla. Kovasti koski veljen kuolema, mutta nyt sota iski kohden, kun oma aviopuoliso jäi Itä-Karjalan metsiin.

Seuraava kesä oli vaikea. Suomen kohtaloissa tapahtui paljon. Sota Neuvostoliiton kanssa oli päättymässä ja taistelut saksalaisten kanssa Lapissa edessä. Henkilökohtaisesti Elvi ei jaksanut seurata maailman tapahtumia. "Kyllä sen tietää, että se oli synkkä kesä. Kyllä ne kuvatkin, mitkä on siitä kesästä, on niin synkännäköisiä. Tuntu, että näin nuorena loppu koko elämä.”

Ainoa lohtu surevalle vaimolle oli muisto Paavon käynnistä joulunaikaan lomalla Tuulan kastetilaisuudessa. ”Se lähti Bäckin Jussan tykö. Se oli niinkuin unen nähnyt. Kun se sieltä tuli ja niin se sano, että se on tehnyt parannuksen.” Tämä muisto lämmittää Elviä vieläkin.

Evakkoonlähtö toi onneksi uutta ajateltavaa. Ei tarvinnut kantaa jatkuvasti samaa kuormaa. ”Se oli iso helpotus, kun pääsi ihmisten kanssa, ettei tarvinnut olla yksin. Talvi meni mukavammasti, vaikka oli niin ankara. Siellä kuitenkin jakso olla ja ajatuksetkin vähän sekkaantuvat”, muistelee Elvi.

Elämän oli jatkuttava, kun evakosta palattiin, mutta Elvillä ja lapsilla ei ollut omaa paikkaa, mihin tulla. Joka talo oli täynnä ihmisiä. Isän ja äidin luokse viimein Ylitalon pirttiin hän lapsineen kuitenkin pääsi.

Ajatukset olivat kuitenkin omassa kodissa. Rohkea nainen päätti heti rakentaa lapsille kodin. Oma talo nousi Ylimuonioon nykyisen postin paikalle kesällä 1947. Uusi koti antoi uskoa tulevaisuuteen: ”Voi, kyllä se tuntu hyvälle. Lapsistakin tuntu mahdottoman mukavalle”, muistelee Elvi Luhtaanmäki vuosikymmenien takaista aikaa. ”On oma koti eikä kukaan muu enää komenna”, totesivat pienet lapset päästyään uuteen pirttiin.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset