Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Itsenäistymisen vuodet

Kertomuksia Itsenäistymisen vuosista

- Erämaan pappilan lasten elämästä

Kaino W. Oksanen

 

Samoihin aikoihin, jolloin ensimmäiset sortovuosien myrskyjä ennustavat merkit ilmestyivät kansamme valtiolliselle taivaalle, muutti perheemme Keski-Suomesta Puolangalle isäni viran tässä, siihen aikaan vielä täydellisessä erämaan pitäjässä.

Kaino W. OksanenKesäkuussa 1890 annettiin "postimanifesti", jolla Suomen postilaitos tehtiin riippuvaksi Venäjän sisäasiainministeriöstä ja niin Venäjän virastojen mielivallan alaiseksi. "Postimanifestin" nojalla ryhdyttiin yhtenäistämistoimenpiteisiin. Näistä oli postimerkeissä tapahtunut muutos (v. 1891) meille kaukaisen korpiseudun pappilan lapsille ilmeisin todistus muuttuneista oloista. Sen johdosta kuulimme aikaihmisten mitä monipuolisimmin pohtivan tilannetta. Postimerkkeihin painettua venäläistä tekstiä ihmeteltiin. Aivanhan se on kuin sen "vanhan kehnon" koukkuja. ei sitä tavallinen kristitty ihminen osaa lukea, osanneeko pappikaan, kuulimme pirtissä (väentuvassa) päiviteltävän. Surumielin katselivat niitä vanhempammekin arvellen, että suomenkielen aseman parannus oli vain syötti, jonka avulla yritettiin saada suomalaiset nielaisemaan itse koukku. Me lapset aloimme tällöin kerätä vanhoja, "hyvän ajan" merkkejä kaikkialta, mistä niitä vain löytyi ja ne pantiin tarkoin talteen. Uusia, "rumia" merkkejä inhosimme ja kammosimme. Niistä revittiin venäläinen laita pois tai poltettiin koko merkki liedessä niinkuin noita-akka roviolla. Kerran kuitenkin isä sanoi, että niitäkin olisi muistiksi pantava talteen, sillä eivät ne pitkäaikaisia ole. Kun siihen äiti vielä säesti, että sitten parempina aikoina ne ovat muistona menneistä, pimeistä päivistä ja kiitokseen kehoittamassa parempien päivien johdosta, aloimme niitäkin kerätä. Kukaan meistä ei silloin aavistanut, mitä kaikkea vielä oli nähtävä ja koettava ennen parempien päivien tuloa. Kun postimerkit vuonna 1901 tosiasiallisesti täydelleen venäläistytettiin: Suomen vaakuna vaihdettiin venäläiseen ja lukuunottamatta "Pcn" sanaa, joka korvasi suomen- ja ruotsinkielisen tekstin, painettiin koko muu teksti venäjän kielellä, olimme jo sortovuosien myrskyissä niin turtuneet, ettei niiden ilmestyminen enään meitä samalla tavalla järkyttänyt kuin vuonna 1891, jolloin postimerkeissä venäjänkielen ohella oli vielä suomea ja ruotsia, jopa suomi ylinnä. Näitä venäläisiä postimerkkejä ei äitini tarvinnut olla näkemässä. Hän kuoli ennen niitä, kesällä 1899. Mutta lujan uskonsa turvin oikeuden voittoon, olisi hän varmaan kehoittanut niitäkin panemaan talteen opiksi ja kiitoksen kehoitukseksi paremman ajan tullen. Minulla on niitä muutamia. Kun niitä äsken vertailin meidän nykyisiin kauniisiin postimerkkeihimme, totesin, että ne ovat kuin pahaa unta joltakin painajaisajalta.

"Postimanifesti" ja sen seuraamukset eivät jääneet ilman seuraajia. Se jännitys ja huolestuminen, jolla vanhempamme postin tuomia uutisia odottivat, tarttui vähitellen meihin lapsiinkin. Postipäivinä emme malttaneet viipyä mäenlaskussakaan, joka muutoin oli parhaita huvituksiamme. Kilpailimme näet siitä, kuka korkeimmat mäet kaatumatta laskisi ja kuka parhaat ladut umpihankeen laskettaisi. Asevelvollinen sotaväkemme, joka Suomessa oli ollut vuodesta 1878, joutui nyt venäläistämis- ja yhtenäistämispyrkimysten kohteeksi. Sanomalehdet ja vielä enemmän sukulaisten ja ystävien kirjeet etelästä toivat tietoja yhä kiristyvästä tilanteesta. Vaikka nämä asiat eivät meitä "välittömästi koskeneet, herättivät ne silti huolta ja murhetta isänmaan ja kansan kohtalosta sielläkin kaukaisessa maan kolkassa, jossa voitiin seurata tapahtumia ainoastaan postin välityksellä.

Näihin aikoihin alkoi yhä enemmän herätä epäilyjä jokaista tuntematonta kulkijaa kohtaan, joka otti puheeksi valtiolliset asiat. Meissä lapsissa, joista vanhimmat 1890-luvun alkupuolella ja sen keskivaiheilla pääsimme toiselle vuosikymmenellemme. kehittyi vastenmielisyys ja kammo vienankarjalaisia kulkukauppiaita kohtaan arvattavasti siitä syystä, että kansa nimitti heitä "laukkuryssiksi". Samaistimme heidät venäläisiin ja pidimme heitä, Suomen vihollisina. Tämän havaittuaan vanhempamme opastivat meitä. Saimme kuulla heidän olevan sukulaiskansaamme, hehän puhuivatkin kieltä, jota me hyvin ymmärsimme, kun toisaalta emme saaneet selkoa edes venäläisistä kirjaimista, vaikka olimme jo aikoja sitten oman aapisemme oppineet. Isä kertoi edelleen kajaanilaisesta lääkäristä, joka juuri näiden laukunkantajien kotikylistä oli keräillyt Kalevalan runot. Siellä ne olivat suurten metsien keskellä säilyneet, vaikka me täällä Suomen puolella olimme ne unohtaneet. Kun ensimmäinen Karjalan mies tämän opastuksen jälkeen tuli pappilaamme, hämmästyi hän varmaan meidän lasten suurta innostusta häneen itseensä ja hänen suureen laukkuunsa, jonka hän perinpohjin penkoi näytellen tavaroitaan. Sillä kertaa saikin hän hyvät kaupat, kun äiti osti häneltä kangasta ja me lapset saimme kampoja, lukkoneuloja ja kauniita nauhanpätkiä lettinauhoiksi. Kun hän iso nahkalaukku selässään vihdoin lähti painumaan itää kohden, katselimme hänen jälkeensä kuten ainakin hyvän omaisen, toivottaen hänet tervetulleeksi pian takaisin. Se oli ensimmäinen tietoinen tutustumiseni heimoveljiin.

Näinä sortoajan alkuvuosina, jolloin kotikoulua käyden, sain olla talvetkin kotona maalla, ja jolloin jo aloin kyetä muistissani säilyttämään kuulemiani asioita, opin aikaihmisten keskusteluista silloisten valtiollisten tekijämiesten Yrjö Koskisen, Meurmanin, Mechelinin ja piispa Johanssonin nimet ja heidän käsityksensä päivän kysymyksistä. Erittäin jäi mieleeni isäni ja parin naapurin miehen keskustelu Yrjö Koskisen "kiertokirjeen" johdosta, jota yksityisesti levitettiin, ja jossa Y. K. puolsi sovittelevaa kantaa korkeimman vallan kanssa välittämättä siitä, mitä vastustajat sanovat. Kun tätä oli monipuolisesti harkittu, päädyttiin siihen, että Yrjö Koskinen oli oikeassa, sillä väsyttämällä se iso kalanrumiluskin voitetaan. On oltava antavinaan perään, löysättävä siimaa ja sitten taas otollisen hetken tullen hiljalleen vedettävä takaisin. Näistä keskusteluista, jotka yleensä liikkuivat masentavissa ja surullisissa asioissa, oli kuitenkin aina lohdullinen ja luottava sävy. Jumalalla on keinoja ja valta kääntää paha hyväksi ja tehdä sortotoimille sellainen loppu, että se koituu Hänelle kunniaksi ja kansallemme onneksi.

Ehkäpä tässä uskossa vielä vahvistuakseen, tai ainakin kaikkivaltiaan suurta voimaa ja valtaa lapsilleen osoittaakseen, otti isä meidät kirkkaina iltoina mukaansa pihamaalle, jossa tähtitaivas näkyi kaikessa loistossaan. Hän kertoi meille Aabrahamista, jonka uskoa Jumala oli tähtitaivaan ihmeitä osoittamalla vahvistanut. Jumala oli luvannut tehdä hänen jälkeläisensä suureksi kansaksi ja antaa heille oman maan asuaksensa, Niin oli käyvä Suomenkin kansalle, jos se turvaisi Jumalaan ja olisi altis suorittamaan sen historiallisen tehtävän, jonka kansojen kaitsija sille on antanut.

Usein isä opetti meille tähtikuvioiden ja tähtien nimiä ja kertoi tähtinimistöihin liittyviä kreikkalaisten ja roomalaisten sankaritaruja. Kun tiedustelimme, milloin Suomen kansa kirjoittaa sankarisatunsa taivaalle, mietti isä hetken, mutta sanoi sitten: "Onhan siellä jo Väinämöisen viikate". Omassa, hiljaisessa lapsenmielessämme päättelimme kuitenkin, että varmaan Suomen kansa - sitten kun se kerran tulee suureksi kansaksi - saa useampiakin tähtiä nimiinsä.

Nämä lapsuuden aikaiset kokemukset ja opetukset ovat usein vuosien varrella nousseet tajuntaan, milloin lohduttaen, milloin uutta uskoa ja toivoa virittäen. Valtiollisen elämämme monimyrskyisessä aallokossa ovat ne loistaneet kirkkaana majakkana, antaen jopa vertauskuvaa ja muotoa esitettäville ajatuksille, kuten esim. "suomalaisuusvaltiopäivillä", jolloin (26.1.-35) lausuin: "Suomi on nyt ja sen on pysyttävä valtiollisesti, kansallisesti ja sivistyksellisesti itsenäisenä. Suomen on hiihdettävä oma latunsa Pohjolan hankiin ja Suomen kansan on piirrettävä oma sankaritarunsa Pohjolan taivaalle".

Ensimmäisinä ja aivan sananmukaisesti uskaltautuivat itsenäisen Suomen "omalle ladulle" ne nuorukaiset ja miehet, jotka venäläisen sotaväen täällä vielä valtaa pitäessä tuiskussa ja pakkasessa lähtivät umpihangelle Pohjanlahden yli vihkiytyen Suomen vapauden esitaistelijoiksi. Heidän sankaritarunsa on kirjoitettu Pohjolan taivaalle, ja sinä hetkenä, kun sen näkee Suomen kansan enemmistö, loppuu puute jokaisen jääkäri-invaliidin kohdalta. Kansakunnan kiitollisuus ja sen vaatimat toimenpiteet eivät kuitenkaan ole tärkeimmät niiden tähden, joihin ne kohdistuvat. Vain avartunut ihmissydän voi kuulla ja vastaanottaa valitulle kansalle uskottavat tehtävät.

Kun "Jääkäri-Invaliidin" toimittaja pyysi minulta tähän lehteen kirjoitusta, joka käsittelisi jotain aihetta sorto- tai itsenäisyystaistelun vuosilta, tarjoutui mielessäni erilaisia mahdollisuuksia. Valitessani tämän tein sen rohkaistakseni niitä äitejä ja isiä, jotka nykypäivinä valittavat avuttomuuttaan lasten ja nuorison kasvatuksessa. Nuoren ihmisen sielunelämä on herkkä ottamaan vastaan vaikutteita. Ja juuri ne säilyvät läpi elämän ohjetta ja suuntaa antavina. Nykyajankin nuoriso pyytää kasvatusta. Siinä on tärkeintä ja painavinta vakaumuksen ja omantunnon sana.


--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

 

Kertomukset