Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Itsenäistymisen vuodet

Kertomuksia Itsenäistymisen vuosista

- Kertomus kokemuksistani

Eveliina Ala-Kulju

 

Lauantaina tammikuun 26 p. 1918 matkustin Hattulaan, jossa oli aikomukseni pitää kasvatusesitelmiä "Jukolassa" seuraavana päivänä. Samassa vaunun osastossa matkustivat kansanedustaja Antton Huotari ja eräs toinen edustaja, jonka nimeä en muista, Tampereelle. Huotarin toveri rupesi juttelemaan kanssani. M.m. hän sanoi: "Ettekö te porvarit yhtään pelkää sitä, mikä teitä odottaa." Huotari hyvin äkäisesti tiuskasi hänelle: "Suu kiinni", ja siihen se keskustelu loppui. Parolan asemalle jäätyäni kiintyi huomioni niihin suuriin miesjoukkoihin, joita siellä oli.

Eveliina Ala-KuljuMenin meijerin isännöitsijän Turjan luo; tapasin isännän ja emännän hyvin levottomina, sillä he olivat saaneet kuulla, että sinä yönä oli uhattu tulla heille ryöstämään ja tappamaan. Yö kului kuitenkin rauhallisesti. Sunnuntai-iltapäivällä menin Parolan asemalle päästäkseni Helsinkiin. Siellä sanottiin, etteivät junat mene kauemmas kuin Riihimäelle. Lähdin kuitenkin mukaan ja vähän aikaa odotettuamme Riihimäellä päästiinkin menemään eteenpäin. Junassa kulkivat punakaartilaiset, punainen nauha käsivarressa ja punaiset rusetit kiväärissä, edestakaisin. Kello 1 yöllä päästiin Helsinkiin. Vahvoja punakaartilaisjoukkoja näkyi kaduilla liikehtimässä. Maanantaiaamuna kello 9 piti alkaa valiokunnan istunnon. Menin Säätytalolle, mutta siellä olivat punakaartilaiset ovella estämässä sisäänpääsyn. Ilmoitin heille, että minun oli mentävä valiokunnan istuntoon, vaan he sanoivat, ettei nyt enää mitkään valiokunnat istu. Ei myöskään päästy eduskunnan istuntoon, sillä siellä olivat aseelliset joukot vastassa. Ryhmäkokouksia pidettiin ahkeraan aina eri paikoissa, sillä näytti siltä, kuin punaiset olisivat suunnitelleet edustajain pidättämistä. Kerrottiin, että oli käyty tilaamassa 150 paikkaa lääninvankilassa kansanedustajille. Torstai-iltana oli meillä ryhmäkokous normaalilyseon opettajahuoneessa. Siellä oli 23 edustajaa. Edustaja Kairamon piti olla jaostonkokouksessa eräässä kahvilassa, mutta hän tulikin sinne ryhmän kokoukseen kertoen, etteivät päässeetkään jaoston kokoukseen, sillä punakaartilaiset olivat vastassa. Hän ehdotti, että ensimmäiseksi keskusteltaisiin siitä, miten voitaisiin säilyä vangitsemiselta. Samassa juoksi vahtimestari ilmoittamaan, että punakaarti piirittää talon. Sähkö sammutettiin ja jokainen koetti etsiä piilopaikkaa. Kolme edustajaa hyppäsi alakerran akkunasta takapihalle ja pääsivät onnellisesti kadulle, sillä punakaartilaiset eivät olleet ehtineet vielä asettaa sinne vartioita, mutta kolmas joutui aivan punakaartilaisen eteen, joka kysyi: "Mitä sinä mies tästä kuljet, oletko sinä ollenkaan oikealla tiellä?" Edustaja vastasi: "Oikeassa ollaan" ja lähti kadulle. Punasotilas aikoi seurata häntä, mutta toinen sotilas huusi: "Pysy paikallasi, meidän pitää tarkasti katsoa, etteivät ne pääse pakoon." Ja niin edustaja sai rauhassa jatkaa matkaansa. Minä menin alas pesutupaan, jossa palvelija pesi pyykkiä ja pyysin hänen viemään minua vahtimestarin asuntoon. Hän johti minut pitkin pimeää ullakkoa vahtimestarin huoneisiin. Pyysin vahtimestarin rouvaa saattamaan minua ulos. Hän vähän epäili, kun oli 6 punasotilasta oven edessä vahtimassa. Sanoin: "Eivät he minua tunne, saattakaa niin kuin jotain tuttavaanne, joka on ollut teillä käymässä." Hän suostui. Ulos päästyämme sanoi hän minulle: "Tule nyt pian käymään toisen kerran. Ota sukkaneule mukaasi, että voit viipyä. Tule jo huomenna." Lupasin tulla. Vielä hän kysyi: "Pääsetköhän sinä nyt onnellisesti kotiin? Minä tulen saattamaan sinua tuonne kadun kulmaan." Näin pääsin onnellisesti siitä satimesta. En mennyt enää kortteeriini, menin erään tuttavani luo, jossa olin viikon Helena Kirjalaisen nimellä.

Sen jälkeen kun punakaartilaiset saivat Helsingin ympäri niin lujan ketjun, ettei kukaan päässyt kaupungista ulos ilman punakaartin lupaa, ei enää tarvinnut piileskellä. Kävin monta kertaa eduskuntatalolla, jossa tapasin m.m. sosialistiedustaja Kiviniemen. Hän ehdotti, että minä puhuisin meidän johtohenkilöille, että he hankkisivat kenraali Mannerheimiltä luvan, että kaikki edustajat, olivatpa ne mitä puoluetta tahansa, pääsisivät esteettömästi rintaman läpi kotiinsa ja lupasi puolestansa kansanvaltuutetuilta hankkia luvan ja vahvan vartioston, niin että myös porvarilliset edustajat vahingoittumatta pääsevät valkoiselle rintamalle. Esitin tämän ehdotuksen, vaan se pidettiin mahdottomana toteuttaa. Elämä Helsingissä alkoi käydä vaikeaksi, kun eväät loppuivat eikä ollut leipäkorttia. Päätin ruveta pyrkimään kotiin. Seisoin päivän jonossa poliisilaitoksen luona päästäkseni pyytämään matkustuslupalippua. Vihdoin tuli vuoroni päästä esiin. Pyysin matkustuslupaa kotiin Kuortaneelle. Lupa kirjoitettiin, otettiin valokuva ja kiinnitettiin se lupatodistukseen ja leimattiin. Juuri kun olin lähdössä lupalippuineni, sanoi eräs toisessa pöydässä istuva mies: "Ettekös Te ole edustaja?" Vastasin: "Olen". Hän sanoi ettei edustajille anneta matkustuslupaa; se oli ankarasti kielletty. Vaadin edes leipäkorttia, kun ei kerran kotiin päästetty. Hän käski mennä senaatista pyytämään matkustuslupaa. Aioin seurata annettua neuvoa ja menin jo senaatin rappusille, mutta kun näin sieltä akkunoista vieraita naisten kasvoja, en saanut mennyksi sisään. Seuraavana päivänä kuitenkin menin. Astuin isoista rappusista sisään. Eteisessä kysyttiin, mitä on asiaa. Sanottuani asiani sain lapun ja erään pojan opastamana menin pihan yli rakennuksen kolmanteen kerrokseen. Kyllä siellä nyt oli "sapelisenaatti", sillä joka ovella ja portaissa oli punasotilaita kivääreineen vahdissa. Huoneessa, jossa odotin, istuin oven luona, jossa oli kirjoitus "Punakaartin pääesikunta". Sinne meni ja tuli lähettejä ja siellä pidettiin neuvottelua niin kovalla äänellä, että kuulin joka sanan. Päätettiin että Vilppulassa hyökätään aina sen verran, että Mannerheimin huomio kiintyy siihen ja päävoimat hyökkäävät Länkipohjasta Kuhmoisten ja Jämsän kautta Petäjävedelle ja katkaisevat siinä rautatien. Toiset hyökkäävät Kurusta Virtaille ja Alavuuteen, katkaisevat siellä rautatien ja niin mennään kahtaalta päin Haapamäelle ja silloin on Mannerheim Vilppulassa rotanloukussa. He päästivät aika naurunremakan nauttien niin siitä, että Mannerheim on rotanloukussa.

Viimein pääsin esittämään asiani. Pyydettyäni matkustuslupaa sanottiin, että niitä saa poliisilaitokselta. Sanoin että minun käskettiin tulla pyytämään täältä jolloin he tiedustelivat, minkä vuoksi käskettiin täältä pyytää. Sanoin suoraan että sen vuoksi kun olen edustaja. Kuultuaan sen he sanoivat: "Ei edustajille anneta matkustuslupaa. Ei ole vielä päätetty, mitä teille tehdään, mutta se on päätetty, ettei yksikään teistä pois pääse. Teidät asetetaan edesvastuuseen kaikesta tästä ja se edesvastuu ei ole helppoa.) Toinen sanoi: "Tämä on nyt sitä järjestysvaltaa, jota te olette tahtoneet. Nauttikaa nyt siitä." Sanoin, että tämä on huonoa järjestysvaltaa, kun rauhalliset ihmiset viedään kodeistaan murhattaviksi. Ei ole hengen eikä omaisuuden turvaa. Jos meidän järjestysvalta tulisi voimaan, niin tekin sen takana olisitte turvan löytäneet. Pitkän sanasodan perästä kysyin: "Annatteko te lupalipun?" Vastaus oli: "Ei". Luulin, etteivät enää pois laske, mutta sain kuitenkin vapaasti tulla pois. Illalla menin eräälle poliisiasemalle ja pyysin matkustuslupaa Kuhmoisiin edestakaisin. Siellä sattui olemaan vain yksi mies. Hän kysyi nimeäni. Sanoin: "Ala-Kulju". Hän sanoi: "Eveliina". Vastasin:"Niin". Hän:"Edustaja". Taas vastasin: "Niin." Hän pyysi odottamaan ja meni ulos. Vähän ajan kuluttua hän tuli, kirjoitti lupalipun ja antaessaan sen sanoi: "Tiedättekö, että Kuhmoinen on lahtarien hallussa, uskallatteko te sinne mennä". Hän kai muisti, että Eduskunnassa on Eveliina Ala-Kulju, mutta ajatteli, ettei tuommoinen muija ainakaan "porvareita" ole. Luuli ehkä minua sosialistiksi ja varoitti "lahtareista".

Perjantaina 13 p. helmikuuta lähdin Helsingistä junalla Lahteen. yksitoista kertaa oli lupalippua sillä välillä näytettävä, mutta kun he näkivät siinä valokuvan ja punakaartin leiman, eivät he nimestä välittäneet. Oli peloitettu, että jos Lahteen asti pääsee, niin ei siitä pääse eteenpäin, koska siinä on niin tarkka vartiointi. Päästyämme Lahden asemalle oli siellä paljon ihmisiä ja tavaton riemu. Tiedustellessani syytä tähän kerrottiin, että tästä meni koko junalasti venäläisiä sotilaita, ja ne pojat menevät yhtä kyytiä Vaasaan asti ja toinen juna vielä on tulossa, joka myös menee Vaasaan.

Otimme kolme ajuria Lahden asemalta (meitä oli 6 samassa matkassa) ja ajoimme Hollolaan yöksi. Ajurit kyllä epäilivät, ettei päästä kaupungista ulos, mutta suostuivat yrittämään ja kävi niin hyvin, ettei edes passia kysytty yhtään kertaa. Kaikki olivat asemalla katsomassa, kun ryssän soltut "Vaasaan" lähtivät. Hollolassa olivat taloissa niin arkoja, etteivät uskaltaneet antaa meille yösijaa, vaikka olimme "vain naisia". Pelkäsivät punaisten kostoa. Mutta eräs terhakka emäntä sanoi: "Kyllä mulla saa olla yötä", ja laittoi meille vierastupaan hyvät vuoteet; vaan eipä siellä uni saapunut. Ensin tuli joukko punaisia yöksi samaan taloon ja aamupuolella, yötä alkoi emännän kamarista kuulua liikettä. Menin katsomaan ja siellä oli kaksi emäntää, jotka veivät kumpikin hevoskuorman ruokatavaroita ja vaatteita suojeluskuntalaisille Sysmään. Lauantai-aamulla aikaisin läksimme ajamaan Kuhmoista kohden. Padasjoella pistäydyin Verhon kartanossa katsomassa siellä olevia valkoisia joukkoja. Heiltä puuttui aseita ja ampumavaroja. Punaiset olivat sinä päivänä saaneet haltuunsa Evon, eikä ollut aseita, millä heitä olisi voitu vastaanottaa. Lauantai-iltana 10 ajoissa saavuimme Kuhmoisiin. Luulimme olevamme turvassa ja asetuimme kaikessa rauhassa yöksi. Puoli 12 aikaan tuotiin esikunnasta sana: "Punakaarti hyökkää Länkipohjasta eikä meillä ole ammuksia, on lähdettävä Jämsään pakoon". Meille oli tullut Jämsästä hevoset vastaan. Kiireimmiten hevoset valjaisiin ja niin lähdettiin yösydännä metsäteitä läpi sydänmaiden Jämsään. Saavuimme Jämsän kirkolle kello 3 yöllä. Sunnuntai-aamuna saapui sinne joukkoja Kuorevedeltä, Jyväskylästä ym. Aseiden ja ammuksien puute vaikeutti vastarintaa; intoa ja halua ei miehiltä puuttunut. Peljättiin ettei voida puolustautua, jos ei saada aseita ja sen tähden pyysivät jämsäläiset minun tiedustelemaan kenraali Mannerheimiltä, koska saadaan aseita, jotta tiedettäisiin siinä tapauksessa, että aseiden saanti viipyy, ruveta tyhjentämään Jämsää, jossa oli suuret viljavarat, sekä muuta tavaraa.

Saavuin sunnuntai-iltana kello 12 Seinäjoelle. Kenraali Mannerheim otti ystävällisesti vastaan keskellä yötä. Kerroin hänelle kuulemani ja näkemäni uutiset. Esittäessäni jämsäläisten hädän sanoi kenraali Mannerheim: "Tänä iltana on saapunut ensimmäinen aselähetys Vaasan rantaan." Pyysin heti sähköttämään sen tiedon Jämsään. Hän sanoi: "Eihän aseet sillä siellä ole, vaikka sähköttäisinkin". Sanoin, että kyllä ne siellä pitävät puolensa vaikka "puntarilla" niin kauan kuin aseet ehtii, kun tietävät, että ne pian tulevat. Kenraali Mannerheim kysyi kenraali Ignatiukselta, mikä se puntari on. Kuultuaan selityksen hymyili hän herttaista hymyään ja meni sähköttämään Jämsään, ettei tarvitse ruveta tyhjentämään, sillä apua on tulossa. Maanantaina tulin Seinäjoelta kotiin.

Tämä erittäin mielenkiintoinen kertomus on löydetty sota-arkiston asiakirjain joukosta ja kirjoittajalta on pyydetty lupa sen julkaisemiseen Jääkäri-Invaliidin palstoilla.


--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset