Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Itsenäistymisen vuodet

Kertomuksia Itsenäistymisen vuosista

- Kokemuksia vapaussodasta

Juho Yli-Kaatila

 

Olimme edenneet Länkipohjaan. Menimme siellä Uotilan taloon, ja minulla oli jaloissa uudet lapikkaat ja kun oli suojasää, niin saappaani olivat märkinä. Minä riisuin kengät ja panin sukat kuivamaan lämmitetyn uunin eteen.

Seinustalla oli sivustavedettävä sänky, jossa makasivat Maunuksen Ville ja Haapa-ahon Heikki ja minä menin kolmanneksi. No eipä aikaakaan, kun tuli yksi meidän miehistä tupaan ja sanoi, että nyt tulee punaisia ja samassa rupesi tulemaan kiväärinkuulia seinän läpi. Vedin nopeasti sukat ja kengät jalkoihini, ja samassa rupesi kamarista kuulumaan naisten itkua. Minä menin sinne ja talon ainoa poika makasi kuolleena lattialla, sillä kuula oli osunut päähän. Mutta en minä siinä joutanut mitään tekemään vaan painuin ulos. Lahtelan Jukka tuli jo portailla vastaa ja sanoi, että hänen jalkaansa ammuttiin. Menin ryhmänjohtajana pihalle, ja kun siinä järven rannassa oli halkopino, niin sen takaa näkyi punaisten päitä ja sieltä ne ampuivat. Siinä oli pihalla Hakorinnan Elias, Hietala, Pataman suutari ja muutamia muita ja minä menin liiterin nurkalle ja rupesivat siitä ampumaan. No me saimme muutamia osumia ja punaiset rupesivat perääntymään ja me hurraten ja ampuen perään.

Ja taas eteenpäin. Siinä oli sitten riihi, liiterirakennus ja iso lato. Menin yksin riihikartanolle ja siinä oli sellainen metsikkö, jossa kasvoi kuusta, mäntyä ja koivikkoa. Siinä ulkona oli hyvät pitkävartiset kintaat ja minä otin ne ja panin vyön alle ja samassa huomasin, että yhden kuusen takaa mies nosti päätään. Minä heilautin kiväärini poskelle ja meinasin ampua, mutta se ehtikin ensin. Minä en kaatunut, mutta löin heti maihin ja meinasin vielä ampua, mutta se mies juoksi jo kaukana.

Myllymäen Väinö ja Keski-Heikkilän Aukusti olivat siinä lähellä ja minä sanoin pojille, että nyt minuun sattui ja menin sitten ladon kynnykselle istumaan. Siitä ne pojat sitten hakivat minut ja veivät sinne Uotilan taloon. Verner Kaatiala oli toisella siivellä ja kun kuuli minuun sattuneen, niin tuli katsomaan. Meitä haavoittui siinä kahakassa kolme: Maunuksen Ville, Kaatialan Heikki ja minä. Verner yritti tukkia rinnassani olevaa haavaa pumpulilla, mutta ei se auttanut, kun verta tuli niin mahdottomasti. Maunuksen Ville haavoittui niin pahoin, että joutui lopun elämäänsä kulkemaan kainalosauvojen avulla. Uotilaan tuli pappilasta joku nainen ja sanoi, että pappilan rouva on sairaanhoitaja ja pappila on noin 3 kilometrin päässä, niin että viedään minut sinne. Niin kuin veivätkin ja siellä oli hyvä hoito. Maunuskin piti tuoda sinne, mutta kyytimies kaatoi sen metsään.

Yöllä toi pappilaan eräs ukko tiedon, että metsästä kuului valitusta ja avunhuutoa. Pappilan väki lähti metsään etsimään, mutta ei löytänyt ketään. Aamulla tuli sama ukko pappilaan ja sanoi, että metsässä täytyy olla joku haavoittunut. Taasen lähdettiin etsimään ja löytyihän sieltä Maunuksen Ville pahoin kylmettyneenä, ja hänet tuotiin pappilaan hoidettavaksi.

Pian muuttui elämä pappilassa jännittäväksi, kun sinne rupesi tulemaan punaisia, punaiset nauhat lakeissa. Rupesivat sitten siellä riehumaan, pistelivät pistimillä kaikki taulut hajalle, rikkoivat esineitä jne. Pian alkoi Villen ja minun puhuttaminen. Minä sanoi nimeni ja yritin vastailla kysymyksiin, mutta puhumisestani ei tahtonut tulla mitään, kun olin verenvuodon takia niin heikko. Sänkyni vieressä oli kaksi miestä ja he juttelivat, että tuo mies kuolee varmasti, mutta ei ammuta sitä, vaan kuolkoon kitumalla. Tämä päivä oli maanantai ja me olimme siellä pappilassa.

Perjantaina rupesi kuulumaan kovaa ammuntaa ja kuulia tuli seinän läpi aivan sängyn korkeudelta. Minä kieräytin itseni lattialle, mutta Maunus ei voinut sitä tehdä, kun häntä oli ammuttu selkärankaan. Pappilan väki meni kellariin, mutta yksi eläinlääkäri jäi sisälle, joka oli tullut eläimiä tarkastamaan. Samassa kopistettiin ovelle ja eläinlääkäri meni pistooli kädessä ovelle ja aukaisi sen. No siellä olikin onneksi valkoisia. Mutta kova ammunta jatkui ja punaiset saivat pappilanmäellä yliotteen ja valkoiset joutuivat perääntymään. Valkoisia haavoittui 3 miestä, ja niin meitä haavoittuneita jäi sinne pappilaan 5 miestä. Nyt tulivat jälleen punaiset sisään, mutta eivät tappaneet meitä, vaan lähtivät viemään sunnuntaina Tampereelle sairaalaan. Hevosilla vietiin, matka oli pitkä mäkinen taival, sillä Oripohjan asemalle meitä vietiin. Se minun hevosmieheni oli kovasti ystävällinen ja jutteli matkalla, eikä päästänyt levähdyspaikoissa punaisia reen lähettyville. Ja minä sitä ystävyyttä itsekseni vähän ihmettelin, mutta selvisihän se lopulta. Ajomies oli syntyjään kuortanelainen ja tiesi, että minäkin olen kuortanelainen. Tultiin lopulta Oripohjaan, mutta juna oli jo lähtenyt. Ei muuta kuin hevosilla perään Oriveden asemaa kohti ja siellä se juna olikin. Siellä meidät nostettiin junaan ja niin vietiin Tampereelle. Tampereen asemalla tuli meitä katsomaan suuri joukko punaisia, uhkailivat ja haukkuivat meitä lahtareiksi. Meidät vietiin kuitenkin pian sairaalaan ja minullekin annettiin heti lasillinen konjakkia, kun olin kovasti viluissani. Sain puhtaat vaatteet, sillä minähän olin aivan veressä, kun minua oli ammuttu rinnasta läpi ja haavasta tuli verta, varsinkin kun piti yskiä. Pian minut siirrettiin Hatanpään sairaalaan. Olin kovin heikossa kunnossa ja usein menetin tajuntani ja hourailin. Lääkärit pitivät kyllä hyvää huolta ja kyselivät kaikenlaista. En kuitenkaan uskaltanut paljoa puhua, sillä en tiennyt vaikka lääkäritkin olisivat punaisia. Yöllä tuli sänkyni luo lääkäri Oksanen ja sanoi, että he ovat kaikki valkoisia ja kehoitti sanomaan suoraan, mitä minä tiesin tilanteesta rintamalla. Minä sanoin, että kyllä sieltä jääkärit ja pohjalaiset tulevat varmasti, mutta sitä en tiedä koska he ovat Tampereella. Suoran puheeni ansiosta pääsin lääkärien suosioon ja he pitivät minusta erinomaista huolta. Muuten minä olisinkin kuollut. Siellä sitä sitten maattiin ja yksi minun kavereistani kuoli Marianpäivän aamuna.

Yhtenä yönä rupesi kaupungilta kuulumaan kovaa ammuntaa, ja minä sanoin jotta kyllä nyt valkoiset varmaan tulevat Tampereelle. Minä olin jo niin paljon voimissani, että pääsin ikkunasta katsomaan mitä kaupungilla tapahtuu. Siinä oli mielisairaala noin 100 metrin päässä ja siellä näkyi valkoiset olevan jo ketjussa. Kyllä se oli juhlallinen näky, vedet tuli ilosta silmiin. Tuli Tampereen valtaus ja kyllä se oli kovaa rytinää. Minä pääsin jo käytävälle ja katselin, kun koko kaupunki leimusi. Haavoittuneita ruvettiin tuomaan sairaalaan aivan yhtä mittaa ja lääkäreillä oli mahdoton kiire. Kun Tampere oli vallattu tulivat Esa Harju, Verner Kaatiala ja Elias Koivisto minua tervehtimään sairaalaan, ja kyllä oli mieluista kun tutut kuortanelaiset tulivat käymään. Jonkun päivän kuluttua tuli isäkin katsomaan minua ja se vasta oli mieluinen tapaus. Kävi siellä vielä Haapa-ahon isäntäkin, joka oli tullut hakemaan Lempäälässä kaatunutta poikaansa. Hatanpään sairaala tyhjennettiin pian haavoittuneista, ja minut määrättiin Ilmajoen sairaalaan. Siellä minä hiljalleen toivuin, kun ruokakin rupesi maistumaan ja lääkäri päästi jonkun ajan kuluttua kotiin. Rinnassa oli haava auki kuitenkin koko kesän ja vasta syksyllä se meni kiinni, eikä sen jälkeen enää auennut. Jotta tällaista se sitten oli.

Kuortanelaiset sodassa


--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset