Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Jääkäriliike

Jääkäriliikkeen ja siten Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27:n synnyn taustana ovat Suomen historian niin sanotut sortovuodet, toisin sanoen Venäjän keisarikunnan pyrkimys Suomen suuriruhtinaskunnan venäläistämiseen ja sen sisäisen autonomian hävittämiseen.

Ensimmäisen vuosiin 1899-1905 ajoittuneen ja vuonna 1908 alkaneen toisen sortokauden jäljiltä maamme tulevaisuus näytti lohduttomalta. Maassa vallitsi voimakas venäläisvastainen mieliala. Erityisen vihamielisesti Venäjään suhtautui nuoriso, jolla ei ollut omakohtaisia muistoja vuotta 1899 edeltäneestä suomalais-venäläisestä yhteisymmärryksen ajasta.

Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1914 Suomessa toivottiin yleisesti Venäjän tappiota. Toiveita lisäsivät venäläisten sodan alkuvaiheessa kärsimät raskaat vastoinkäymiset. Helsingin ylioppilaspiireissä syntyi uusi aktivistinen liike ensimmäisen sortokauden aikaisen liikkeen hengessä. Haluttiin tehdä jotain Venäjän tappion jouduttamiseksi.

Marraskuussa 1914 Helsingin lehdissä julkistettiin uusi laaja venäläistämisohjelma, joka olisi toteutettuna merkinnyt Suomen autonomian rippeidenkin hävittämistä. Uutisen herättämä kiihtymys ajoi toisistaan tietämättä toimineet pienet aktivistiryhmät yhteen. Helsingin Ostrobotnian kassahuoneessa pidettiin marraskuun 20. päivän iltana eräänlainen Suomen itsenäisyysliikkeen järjestäytymiskokous. Siinä katsottiin välttämättömäksi irrottaa Suomi Venäjästä. Kun tämä tavoite oli ilmeisesti saavutettavissa vain voimakeinoin, päätettiin ryhtyä toimenpiteisiin kansanarmeijan luomiseksi.

Itsenäisyysliikkeen johtoelin koostui aluksi nuorista, enimmäkseen kuitenkin jo akateemisen loppututkinnon suorittaneista kansalaisista. He katsoivat tulevan kansanarmeijan tarvitsevan aseita ja koulutettuja johtajia. Yritykset hankkia koulutusta kotimaassa, Ruotsissa ja Tanskassa eivät johtaneet tuloksiin. Sen sijaan Saksa antoi myönteisen vastauksen.

Tammikuussa 1915 Saksan sotilasjohto ja ulkoministeriö päättivät antaa sotilaskoulutuksen 200 suomalaiselle. Ylioppilaspiireissä alkoi heti kiireinen Saksaan värväys. Aluksi kaikki pääsivät vaikeuksitta ulkomaanpassejaan käyttäen Ruotsin kautta Saksaan. Koulutus tapahtui Lockstedtin leirillä Holsteinissä. Suomalaisia ei pidetty sotilaina, vaan he olivat partiopoikien puvuissa ja heitä kutsuttiin Pfadfindereiksi. Koulutusajaksi oli aluksi määrätty neljä viikkoa, mutta sitä jatkettiin kerta toisensa jälkeen.

Monien suunnittelu- ja neuvotteluvaiheiden jälkeen Saksan keisari Wilhelm II allekirjoitti elokuun lopussa 1915 käskyn, jolla Pfadfinderkurssi laajennettiin vahvennetuksi jääkäripataljoonaksi. Tavoitevahvuudeksi suunniteltiin 2000 miestä. Nyt alkoi lisämiehistön hankkiminen. Aluksi värvättiin sodan alussa Saksaan jääneitä suomalaisia. Täydennysmiehistön pääosa oli kuitenkin saatava Suomesta. Värväystoiminnan johtoelimeksi muodostettiin komitea, jossa olivat edustettuna kaikki porvarilliset puolueet, Vaikka sosialidemokraattinen puolue jäi komitean ulkopuolelle, suhtautuivat monet puolueen johtajat myönteisesti itsenäisyysliikkeeseen ja tekivät sille merkittäviä palveluksia. Liikkeellä ei ollut minkäänlaisia sisäpoliittisia tavoitteita ja näin ollen sen kannattajien ja vastustajien raja ei noudattanut poliittisia puolueita.

Venäläisten miehittämässä ja tarkoin vartioimassa maassa alkoi salainen värväystoiminta, jossa paikallisina värvääjinä olivat yleensä tavalliset siviilimiehet, joiden ammattijakautuma oli kirjava, mutta jotka olivat useimmiten paikkakunnallaan tunnettuja ja arvostettuja henkilöitä.

Ulkomaanpassia ei syksyllä 1915 enää myönnetty 19-35-vuotiaille miehille. Miesten oli lähdettävä Saksaan salaa. Tätä varten perustettiin rajan ylittäjiä varten eräänlaisia etappeja, joiden ylläpitäjinä olivat paikalliset asukkaat. Etappien henkilöstö ja rajan ylittäjät olivat jatkuvasti kiinnijoutumisen pelossa.

Tärkein etappitie vei Kemistä Haaparantaan. Toinen tärkeä reitti kulki Tornion etapin kautta. Etelä-Pohjanmaalta meni tulevia jääkäreitä myös jäätä pitkin Uumajaan. Venäläiset saivat vihiä jääkäriliikkeestä jo syksyllä 1915 ja ryhtyivät vastatoimenpiteisiin. He onnistuivat vangitsemaan noin 50 aktivistia.

Vaarallisissa ja vaikeissa olosuhteissa tapahtunut värväys ei edellyttänyt eikä mahdollistanut tarjokkaiden karsintaa. Suomalainen jääkärijoukko oli eräänlainen pienoiskokoinen kansanarmeija, sillä siinä olivat edustettuna kaikki ammattiryhmät ja ikäluokat välillä 15-50 vuotta. Esimerkiksi opiskelijoita oli noin 300, koululaisia 150-200, työläisiä yli 500 ja maanviljelijöitä pienviljelijät ja torpparit mukaan luettuna lähes 300.

Osa ei soveltunut taistelutoimintaan ja näin ollen Saksassa olleista1890 kirjatusta jääkäristä vain 1261 pääsi osallistumaan Suomen Venäjän vallasta irrottamisen vaatimaan vapaussotaan, joka oli jääkärien saapuessa Suomeen muuttunut lähinnä kansalaissodaksi. Taistelujoukkoihin soveltumattomat sijoitettiin Saksassa siviilityöpaikkoihin. Enemmistö oli kuitenkin hyvää sotilasainesta. Päällystöainesta oli hyvin runsaasti.

Suomalaisten vapaaehtoisten oikeudellinen asema muuttui elo-syyskuun vaihteessa 1915. Heistä tuli Saksan armeijan sotilaita. Heiltä ei kuitenkaan vaadittu sotilasvalaa, vaan he tekivät sitoutumisen palvella Saksaa.

Jääkäreiden koulutus oli tehokasta, kovaa ja hyvin pikkutarkkaa. Sodassa saadut kokemukset otettiin koulutuksessa huomioon. Osa sai johtajakoulutusta. Suomalaiset saivat tunnustusta saksalaisilta kouluttajiltaan erityisesti ampumataitonsa, marssikykynsä ja urheilusuoritustensa johdosta.

Suomalaiset jääkärit siirrettiin Saksan itärintamalle keväällä 1916. Tässä yhteydessä suomalainen joukko-osasto sai nimen Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. Pataljoona oli rintamavastuussa verrattain hiljaisella rintamalla Latviassa Riikan lounaispuolella kesäkuusta 1916 maaliskuuhun 1917. Pataljoona kärsi tänä aikana 13 miehen tappiot kaatuneina tai kadonneina ja 49 miehen haavoittuneina. Suoperäisen alueen epäterveellinen ilmasto aiheutti kuitenkin osaltaan sen, että monet jääkärit menehtyivät tai sairastuivat erilaisiin tauteihin. Erityisesti malaria ja tuberkuloosi olivat sotilaiden vaivana.

Rintamallaolo vaiheen jälkeen jääkäripataljoona siirrettiin reserviksi Libauhin. Tämä vaihe oli vaikea, sillä jääkärit odottivat paluuta Suomeen. Odottelu kesti kuitenkin vielä 11 kuukautta. Huolimatta tehokkaasta koulutuksesta ja erilaisista kursseista vaivasi monia jääkäreitä syvällinen koti-ikävä.

Muutamia kymmeniä pfadfindereitä ja jääkäreitä oli lähetetty Suomeen värväys-, tiedustelu- tai sabotaasitehtäviin. Heistä 19 oli joutunut venäläisten käsiin. Osa joutui yhdessä 60 siviilimiesaktivistin kanssa Pietariin Spalernajan vankilaan. Heitä kutsuttiin kalterijääkäreiksi.

Yhteensä 38 jääkäriä tuli Suomeen syksyllä 1917 mukanaan Saksasta saatuja aseita. Heistä kahdeksan tuli saksalaisella sukellusveneellä. Jääkäreiden pääjoukon paluuta Suomeen viivyttivät Saksan ja Venäjän välillä joulukuussa 1917 alkaneet rauhanneuvottelut Brest-Litovskissa. Suomen itsenäistyttyä ei esteitä enää ollut.

Kauan odotettu paluu Suomeen alkoi siten, että helmikuun 13. päivänä 1918 Jääkäripataljoona 27 hajotettiin Saksassa virallisesti, minkä jälkeen jääkärit vannoivat sotilasvalan Suomen lailliselle hallitukselle. Seuraavana päivänä alkoi kotimatka. Matkustajalaiva Arcturukseen ja rahtilaiva Castoriin sijoitettiin 950 jääkäriä. Jäänmurtaja Sammon perässä nämä laivat saapuivat Vaasaan 25.2.1918 täsmälleen kolme vuotta sen jälkeen, kun pfadfindereiden koulutus Saksassa oli alkanut. Päivää myöhemmin jääkärit esiintyivät Vaasan torilla paraatissa viimeisen kerran yhdessä. Sen jälkeen he hajautuivat laillisen hallituksen joukkojen eri tehtäviin. Kaksi kolmattaosaa toimi aliupseerin ja yksi kolmasosa upseerin tehtävissä rintamajoukkojen johtajina, kouluttajina ja taistelijoina.

Jääkäreiden vaikutus oli vuoden 1918 vapaussota-kansalaissodassa sodan kulkuun erittäin suuri ja jopa ratkaiseva. Laillisen hallituksen joukkojen kärsimistä tappioista jääkärit kärsivät poikkeuksellisen suuren osan. Lyhyessä sodassa kaatui 127 jääkäriä ja 238 haavoittui sotaan osallistuneista 1261 jääkäristä.

Sodan jälkeen valtaosa jääkäreistä palasi siviilielämään. Pääosa oli työmiehiä, pienviljelijöitä ja toimenhaltijoita. Joitakin jääkäreitä nousi talous- tai kulttuurielämän huipulle. Osa jatkoi sotilasuralla. Heidän vaikutuksensa Suomen puolustusvoimien kehittämisessä oli hyvin suuri 1950-luvulle asti. Yhteensä 49 jääkäriupseeria sai kenraalin sotilasarvon. Valtaosa jääkäreistä osallistui vielä talvi- ja jatkosotaan, osa hyvin merkittävissä tehtävissä. Taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erityisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi heistä 20 nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi.