Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Eri järjestöjen veteraanien kertomuksia

- Hiihtomatka Merenkurkun yli

Kosti Palmquist.

 

Palattuani Helsinkiin 26 tammikuuta. 1916 aamulla Kajaanista, jossa olin suorittanut Jääkäriliikkeen keskustoimiston minulle antaman tehtävän, kiintyi huomioni aamupäivän kuluessa kahteen tuntemattomaan mieheen, jotka seurasivat minua kaikkialla, missä vain liikuin. Kun sitten klo 3 tienoilla ip. sain salaisen ilmoituksen, että minut oli määrätty vangittavaksi seuraavana yönä, päätin lähteä Helsingistä jo samana iltana pohjoiseen päin suorittamaan aamulla saamaan! tehtävää, avata etappitie Merenkurkun yli.

Kosti Palmquist. Ensi maalini oli Jyväskylä, josta sain rahat matkaani varten. Kokosin tavarani ja sanottuani hyvästit äidilleni ja nuoremmalle veljelleni, kiipesin, heitettyäni ensin matkalaukkuni yli aidan, joka erotti Bulevardinkadun 17 takapihan ja Antinkadun 20 pihamaan toisistaan. Otin ajurin Antinkadulta ja ajoin asemalle klo 6,10 ip. pohjoiseen lähtevälle junalle, jättäen uskolliset seuraajani Bulevardin puolelle. Saavuin onnellisesti seuraavana aamuna Jyväskylään, josta sitten soitin kotiini ja sain silloin tietää, että 2 santarmia ja 2 etsivää olivat klo 3 ajoissa yöllä käyneet minua etsimässä kotoani, pitäen samalla kotitarkastuksen. Samalla sain myös tietää, että maisteri Y. Ruuth (nyk. tohtori Ruutu) ja varatuomari Polön oli vangittu samana yönä. Päätin sen vuoksi seuraavana iltana korjata luuni Vaasaan ja lähdin iltajunalla, jolloin eräs koulutoverini tuli minua saattamaan Seinäjoelle saakka ja otti hän haltuunsa matkatavarani varmuuden vuoksi. Tämä toimenpide näyttäytyikin olevan paikallaan, koska heti junan lähdettyä Jyväskylän asemalta huomasin olevani kahden tuntemattoman miehen erikoisena silmätikkuna. Huomautettuani tästä toverilleni, totesi hänkin ennen pitkää saman. Minulla oli kyllä väärennetty passi, jos niin tarvittaisiin, mutta katsoin kuitenkin edullisemmaksi sopivassa tilaisuudessa hävitä ja vetää kyttäreitä nenästä.

Junan lähdettyä Keuruun asemalta käytinkin sopivaa tilaisuutta, huomattuani kätyrien olevan jo niin varmoja saaliistaan, että heidän valvontansakin oli tylsistynyt, ja hyppäsin alas vaunusta radan varteen. Otin hevoskyydin Pihlajaveden asemalle, jonne saavuin hyvissä ajoin ennen junan tuloa. Matkatoverini kertoi sitten istuttuamme taas samassa junassa, että kätyrit kohta Kuollun Pysäkiltä lähdettyä alkoivat tulla levottomiksi ja kun juna saapui HaapamäelIe, olivat he heti kääntyneet kahden, junaa odottavan santarmin puoleen, joiden kanssa olivat tarkastaneet junan. Häntä olivat kuulustelleet ja kyselleet, mitä minä mahdollisesti olin hänen kanssaan keskustellut ja tiesikö hän ehkä, minne olin hävinnyt. Hän kertoi sanoneensa heille, että mikäli hän ymmärsi puheistani, olin matkalla Tampereelle ja sieltä edelleen Etelä-Suomeen. Tämä selitys olikin aikaansaanut sen, että molemmat kyttärit ja toinen santarmeista lähtivät etelään menevällä junalla, toisen santarmin jäädessä Haapamäelle pohjoiseenkin menevän junan lähdettyä. Jatkoin siis matkaani Vaasaan, jonne saavuin 29 tammik. aamulla. Menin suoraan asemalta, heitettyäni käsilaukkuni Hotelli Palin'iin, toimittaja Sundqvistin luo saadakseni lähempiä ohjeita ja tietoja mahdollisista matkatovereista. Hän kehoitti minua odottamaan seuraavaan päivään erästä nuorta miestä, jonka piti saapua Jepualta. Vietin sen päivän hotellihuoneessani ja paneuduin aikaisin nukkumaan.

Seuraavana aamuna klo 9 tienoilla, juotuani aamukahvit jo toista tuntia sitten, koputettiin huoneeni ovelle. Kysyttyäni: *kuka siellä*, puristui toinen käteni vaistomaisesti pistoolin kahvan ympäri, mutta saatuani vastaukseksi: ~terveisiä Wichmannilta, avasin oven. Sisääntulija esittäytyi jääkäri Raatikaiselle ja kertoi saapuneensa W:n kanssa edellisenä iltana Vaasaan hiihdettyään joitakin päiviä aikaisemmin Uumajasta Vesteröhön, ja Wichmanin käytyä välillä Jepualla. Sundqvistilta olivat silloin saaneet tietää saapumisestani ja asettuivat seuraavana aamuna yhteyteen kanssani. Omituinen ja samalla hauska sattuma, koska sekä minulla että W:lla oli sama tehtävä, nim. etapin järjestäminen -Merenkurkun poikki. Lähdettyäni sitten Raatikaisen mukana hänen asuntoonsa, erääseen matkustajakotiin lähellä asemaa, tähystelimme ikkunasta sovittua merkkiä, jonka saatuani menin kadun yli toiseen matkustajakotiin ja tapasin siellä partaisen saaristokalastajan, jonka heti tunsin serkukseni Einar Wichmanniksi. Matka Merenkurkun poikki oli jo järjestetty. Päivän hämärtyessä istuimme reessä, jossa ajajana oli kalastaja Emil Vesterö ja tehtyämme matkaa n. 40 km. saavuimme puoliyön aikaan Vesteröhön. Täällä viivyimme seuraavan päivän, jolloin keskustelimme etapin järjestämisestä ja kertoi E. W. silloin, että hän oli saanut tehtäväkseen mm. teltan pystyttämisen keskelle Merenkurkkua. W:n tekemiin kokemuksiin perustuen pidimme sitä turhana, koska sen löytäminen ahtojäävyöhykkeessä olisi ollut erittäin vaikeaa, jopa mahdotontakin. Sen erikoinen, näkyvämpi merkitseminen taas olisi herättänyt liiallista huomiota. Jos taas etappitie tulisi kulkemaan Mikkelin saariryhmän kautta, olisi siellä mahdollisuus levätä, joten loppumatka ei olisi kysynyt sellaiselta, joka oli tottunut suksilla liikkumaan, ylivoimaisia ponnistuksia.

Lähdimme sitten liikkeelle klo 7-8 tienoilla illalla 31.1.-16, minulla selkäreppu opiskelukirjoineen ja eväineen, W. minun talvipalttooni myttyyn käärittynä selässään, suuntana Ruotsin rannikko, lähemmin sanottuna Holmön saariryhmä ja HoImönkylä. Hiihdettyämme kolmatta tuntia ja nähtyämme valonvälkettä parista mökistä, totesimme saapuneemme Mikkelin saariryhmään ja valojen olevan ainoasta kylästä tässä ryhmässä jossa W. jo oli Suomeen tullessaan majaillut. Päätimme tällöin poiketa taloon ja levätä siellä muutamia tunteja jatkaaksemme matkaa niin ajoissa, että saavuttaisimme ahtojäävyöhykkeen ennen päivän valkenemista. Hiihdimme siis taloon ja olimmekin hyvin tervetulleita. Emäntä kertoi meille mm. että tullimiehet, jotka muutama minuutti ennen saapumistamme olivat lähteneet tuvasta, olivat kertoneet, että hiihtäjät saavat heidän puolestaan olla rauhassa, mutta jos ne tulevat heidän kämppäänsä tai suoraan heidän syliinsä on heidän velvollisuutensa vangita hiihtäjät. Pian myöhemmin olivat tullimiehetkin saaneet ankarampia määräyksiä kulkijoiden suhteen. Syötyämme hiukan kävimme levolle viileänpuoleiseen kamariin ja vedimme virkistävät unet klo 3:een aamulla, jolloin meidät sopimuksen mukaan herätettiin kahville.

Jatkoimme matkaa n. klo 1/2 4 ajoissa, talon 14-15 vuotiaan pojan opastamina, saariryhmän läpi, sen länsiosassa sijaitsevalle kalastajamajalle, jossa joimme lumesta sulattamaamme vettä. Oppaastamme erottuamme lähdimme hiihtämään avomerelle ja saavutimme ahtojäät aamun sarastaessa. Päivä valkeni vähitellen ja kehittyi mitä ihanimmaksi talvipäiväksi, pakkasta n. 5-6° ja hienoinen tuuli pohjoisen ja luoteen välimailta. Ahtojääalue käsitti jokseenkin puolet edessämme olevaa taivalta ja muodosti vaikeasti ylitettäviä jäävuoria, jotka olivat säännöllisesti n. 3-5 m korkeita mutta siellä täällä huomattavasti korkeampiakin aina n. 10 m saakka. Kiipesimme silloin tällöin korkeammille huipuille tähystämään kiikarilla ympäristöä ja etumaastoa, joka näytti olevan loppumattomasti samanlaista. Söimme, istuen jäävuoren suojassa joskus eväitämme vähemmäksi, mutta otimme kuitenkin useammin maitokulauksen suuresta maitopullosta, joka oli minun repussani, sillä jano oli koko matkan kestäessä pahin vitsauksemme. Tässä vaikealaatuisessa särmikkäässä maastossa katkesi toinen sukseni. Siitä minulle tuli melkoinen haitta vieläpä saavuttuamme tasaiselle jäälle, jota oli vielä n. 35 km jälellä ennenkuin saapuisimme Holmön saariryhmään. Ahtojäissä olimme painuneet, huolimatta kompassin ahkerasta käytöstä, liiaksi etelään, joten saatuamme Holmögadd'in majakan näköpiiriimme, huomasimme, että kompassisuunta, jota meidän yleensä matkan varrella oli pidettävä, osoitti majakan eteläpuolelle, sensijaan että suunnan olisi pitänyt olla 10-15 km. pohjoisempaan, Holmön saariryhmän keskivaiheilla olevaan kalasaunaan. Lopullisena päämääränämme oleva Holmön kylä sijaitsi taas saariryhmän pohjoispäässä. Saatuamme vihdoin koko saariryhmän näkyviimme noin klo 12 tienoilla alkoi voimain kulutus ahtojäissä kiivetessä tuntua, ja kuluipa yli 4 tuntia, ennenkuin lopen väsyneinä saavutimme Holinön eteläisimmän saaren, jonka rannalla oli myös kalasauna.

Tänne saavuttuamme panimme tulta uuniin ja sulatimme kasarissa lunta ja veden kiehuttua söimme viimeiset eväämme. Levättyämme toista tuntia jatkoimme pimeässä matkaamme kohti Holmön kylää. Tämä viimeinen väli oli todellisuudessa n. 15 km, mutta tuntui se vähintään kaksinkertaiselta, ja jano oli niin kova, että löydettyämme tienvarrelta suopaikoissa jonkun sulan silmäkkeen, joimme tuskan sammuttamiseksi kuraista suovettä. Lähestyessämme n. klo 10 illalla kylän ensimmäisiä taloja tuli vastaamme vanha mummo, jolta kysyimme, onko vielä pitkä matka Mauritz Karlsson'in asunnolle. - Wichmann näet aikaisemmin Holmössä liikkuessaan ei ollut kulkenut kylän läpi, vaan kiertänyt jäitse, ettei herättäisi tuntemattomana liian suurta huomiota. - Mummo selitti, että Karlssonin luo on vielä 5 km. ja kehoitti meitä menemään ensimmäiseen suureen taloon tien oikealla puolella, jossa me, kuten hän sanoi ťfinnarť saisimme mitä parhaimman vastaanoton ja sinne kyllä Karlssonkin tulisi myöhemmin. Olimme jokseenkin kuitteja poikia n. 100 km hiihtomatkan suoritettuamme ja ajattelin, että missähän me olisimmekaan tähän aikaan, elleivät sääsuhteet olisi olleet niin erikoisen suotuisat, vaan olisi meillä matkalla ollut voitettavana esim. luoteinen lumimyrsky, joka sellaisella jäätaipaleella olisi viivyttänyt eteenpäin kulkua vähintäin 50 %:lla. Mummon osoittamassa talossa oli vastaanotto todellakin mitä lämpimin. Meidät komennettiin levolle, kunnes ruoka valmistuisi ja vietäisiin sana Karlssonille. Kun sitten istuimme herkullisen ruokapöydän ääressä aterioiden, saapui Mauritz Karlsson, jonka kanssa mm. sovimme matkan jatkamisesta seuraavana päivänä. Mentyämme levolle höyhenpatjoille, jotka eivät Holmössä olleet mikään ylellisyyden merkki, nukuimme autuaan unta n. klo 10 saakka seuraavana aamuna.

Aterioituamme istuuduimme mukavaan rekeen puolenpäivän aikoihin, Karlssonin kyyditessä meidät Ruotsin mantereelle. Sotilasvartion sivuutimme vaikeuksitta, vartiopäällikkö, kersantti, tunsi Wichmann'in ja minulla oli täysin pätevä ulkomaan passi, jonka olin hankkinut jo syksyllä. Saavuimme terveinä, joskin vielä väsymyksen vaivaamina Uumajaan, jossa asetuimme yhteyteen siellä toimivan ruotsalaisen avustajamme Herra Edström'in kanssa. Seuraavana päivänä Edström vietiin poliisikamarille kaupunginviskaalin toimesta ja kutsuttiin meidätkin sinne kuulusteltaviksi. Viskaali oli kovana, mutta asetuttuaan yhteyteen kruununvoudin kanssa salli hän meidän heti poistua. Emme saaneet tilaisuutta kiittää viskaalia ystävällisestä vastaanotosta. Samana päivänä 3.2.-16. jatkoin yksin matkaani Tukholmaan ja Wichmann taas lähti Haaparantaan. Odotettuani Tukholmassa tavaroitani, jotka saapuivat erään tuttavan mukana Tornion ja Haaparannan kautta, jatkoin matkaani Lockstedtiin, jonne saavuin 11.2.-16. ip. ja merkittiin minut seuraavana päivänä Jääk. patalj. 27. kantakirjaan.

 

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset