Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Tietopankki

Eri järjestöjen veteraanien kertomuksia

- Lähtöni ja ensi matka

Aarne Sihvo

 

Oli keskiviikko, helmikuun neljäskolmatta päivä vuonna 1915. Kassakokous oli päättynyt ja erokahvit juotu. "Hei Pojat!"

Kassan johtokunta nyökäytti päätään hyvästiksi ja ajaksi jäivät osakuntahuoneiston tutuiksi käyneet sokkelot.
Ajaksi, jollei ehkä iäksi!

Aarne Sihvo Lockstedtissa

Koko Päivän ja edellisenkin päivää olivat muutamat tuttavat pelotelleet minua. "Santarmeilla oli tieto sinusta! Ne tietävät varmaan, että tänään lähtee neljä miestä rnatkaan!". Älä lähde tänään!". Kaikista varoituksista ja estelyistä huolimatta olin kuitenkin päättänyt lähteä veljeni kera matkalle pohjoiseen menevässä iltajunassa klo 6,20.

Matkan varalta olin järjestänyt kaikki juoksevat asiani, hankkinut vieraan passin, tehnyt ”sala-jäähvväiskäynnit” sukulaisteni luona ja vietin nyt aikaani serkkuni ja erään toverini seurassa, kuljeskellen kaduilla ja istuen kahviloissa.

"Minä en ollenkaan epäilisi lähteä tälle matkalle" alkoi serkkuni puhua, kun oli istuuduttu Wiener-kahvilan ikkunan ääreen, "jos meillä olisi varmuus siitä, että Saksa on luvannut laskea puolen miljoonaa miestä Suomen rannoille. Mutta nyt! Eihän ole ollenkaan tiettyä, mikä kohtalo sinne lähtijöille on valmistettu."

"Sanot puolen miljoonaa jos Saksa todella aikoisi laskea niin monta miestä maihin Suomessa, niin turhahan meidän silloin olisi sinne lähteä. Minun mielestäni oli meidän itsemme otettava mahdollisimman suuri osuus vapautuksestamme niskoillemme. Voi kyllä tulla verenvuodatusta ja taloudellisia tappioita. Mutta onhan myöskin huomioon otettava, ettei Saksalla ole minkäänlaista velvollisuutta tulla meitä auttamaan ilmaiseksi. Jos se siis itsekkäistä syistä tahtoo meidät mukaan ja tarjoaa meille tilaisuuden taistella vapautemme puolesta, niin käyttäkäämme sitä myös itsekkäästi hyväksemme! Tämä on ajatukseni. ja kaikki olemme me yksimielisiä siitä, että valistuneitten nuorten miesten on ryhdyttävä toimenpiteisiin kansamme säilyttämiseksi kansakuntien joukossa."

"Mutta onko sanottu, että hetki ja tapa ovat oikeat? Eikö ole syytä ajatella sitäkin, että yrityksestä saattaa olla kansallemme enemmän vahinkoa kuin hyötyä? Venäjän rinnalla on Suomi saanut nauttia rauhaa yli sadan vuoden ajan. Mutta jos se nyt saa vapauden, niin eikö silloin ehkä olekin odotettavissa vain ainaisia sotia kuten ennen muinoin? Venäjä oli siksi laaja ja mahtava, että se kyllä kykenee voittamaan Suomen."

"Nyt kylläkin. Mutta onko varma, että se sodan jälkeen on edes niin voimakas kuin Suomi ja sitä paitsi: jos Saksa kerran auttaa Suomen itsenäiseksi, niin luuletko sen tyytyvän siihen? Vielä mitä! Kyllä se sen verran katsoo eteensä, ettei se laske ryssää toistamiseen Itämerelle. Ole huoleti siitä."

"Oletko sitten varma. että Saksa voittaa sodan?"

"Minulla ei ole mitään varmuutta mistään. Käsitän vain sen, että kansamme kohtalo on käännettävä valoisampaan suuntaan tai meidän on kuoltava, ja että Saksa lupaa meille apuaan. Minusta muuten tuntuu, että Saksan kaikesta huolimatta pitäisi voittaa

"Entäs, jos Italia sittenkin…"Ei, Se ei merkitse yhtään mitään! Jos Englanti, Ranska ja Venäjä, maailman mahtavimmat valtiot eivät kykene muuta kuin puolustamaan itseään, niin ei siinä Italiakaan enää sanottavia merkitse!"

"Hm! - Mutta ketä Suomen miehiä sitten on takana tässä hommassa ?"

"En tiedä. Se, joka minulle antoi matkarahat, ei sanonut enkä minäkään kysynyt!"

"Jaa, minusta on yritys hyvin epävarma ja harkitsematon, enkä minä vain matkaan lähtisi. Ajattele sinäkin vielä, ennen kuin on liian myöhäistä!". "Olen ajatellut. ja ajatellut näin: Jos yrityksestä jo­tain tulee - ja minun mielestäni siitä myös tulee - niin on yhdentekevää, opiskelenko anatomiaa kuukau­den tai kaksi kauemmin. Joka tapauksessa tulisin ottamaan osaa viimeiseen ponnistukseen. ja silloin minun kuitenkin pitäisi jättää opinnot kesken. Paljon. tär­keämpää on siis harjoitella nämä pari kuukautta sodan­käyntiä ja ampumista, valmistautua taisteluun. Valmistautua taisteluun. Siinä päätelmäni! Tai jos runollisiksi ruvetaan.-

Ken uskoo ihmeihin - uskokoon!
- Minä uskon vain voittoon voiman.
Ken oottaa onneaan - oottakoon!
Minä vältän tuntoni soiman,
Kun taistohon riennän ja parhaani teen.
"Pääsispä kansani vapauteen!"

Ja toisaalta, jatkoin ajatuksiani, jos teillä olisi aikomus perustaa tehdas tai osakeyhtiö, niin ettekö ennemmin ottaisi itse selvää sekä käytännöllisistä että tietopuolisista seikoista kuin antaisitten jonkun toisen sen tehdä! Olisittehan muuten ikänne kaiken riippuvaisia tuon toisen miehen tahdosta ja taidosta.

Minä ainakin tahdon itse hankkia itselleni kaikki mahdolliset ammattitiedot. Ja nyt minä lähden!"

"Me tulemme saattamaan!"

"Mutta ainoastaan Rautatientorille saakka, sillä kuten tiedätte, minua pidetään silmällä. Ilmari-veikko tuo matkatavarat asemasillalle ja ostaa samalla lipun. Minä menen siltalipulla, niin erehtyvätpähän nuuskijat kerrankin.

"Kas niin! - Hyvästi nyt ja voikaa hyvin! Kevät­lintujen kera voitte odottaa takaisin tulevaksi. Iloisiin näkemiin!"

"Voi hyvin!"

Pohjoinen matkustajajuna kiitää Pohjanmaan lakeita tasankoja. Istun vaunun nurkassa, kirjoitan kort­tia omaisilleni, joilla ei ole aavistustakaan lähdöstäni. "Seuraan veljeäni", kirjoitan. "Meitä on neljä tässä junassa. joilla oli sama matkanmäärä niin ettei suinkaan tule ikävä. Toivon teille kaikkea hyvää näinä vai­keina aikoina. Ehkä on minulla tilaisuutta silloin täl­löin lähettää tietoja itsestäni. Tauno-serkku hoitaa Il­marin kera asiani, jos tulisin kauemmin viipymään matkalla. - Voikaa hyvin!" Oulun asemalla pistin kortin postilaatikkoon.

Torniossa otimme kolmisin yösijan majatalosta, Pekkolan Sulo Veikko, veljeni ja minä, sillä vasta seuraa­vana iltana saatoimme jatkaa matkaamme Ruotsin puolelle. Huolimatta houkuttelevasta kehoituksesta "seikkailla" rajan yli matkustimme yhdessä junalla Karunkiin, jossa viimeisen passintarkastuksen piti tapahtua.

Siivottomassa kolmannen luokan vaunussa hoilasi humalainen suomea ja venäjää puhuva virkamies, paperit pöydällä sekaisin. Ja siihen kai meidän matkamme olisi sillä kertaa päättynytkin, elleivät vahtivuorolla olleet santarmit olisi omavaltaisesti antaneet meille tarkastettaviksi otettuja passejamme takaisin.

Asetuimme kaikki kolme taas yhteen ja samaan rekeen, näytimme rantaportilla seisoville sotamiehille ja santarmille viimeisen kerran papereitamme ja toivo­timme ystävällisesti: do svidanija - näkemiin!

Iltahämärään jäi Suomen ranta ja itsenäinen, vapaa ylioppilaselämä. Alkoi uusi jakso ihmislasten elämäs­sä: raskaan työn ja velvoituksen aika.

Parin tunnin kuluttua istuimme yöpikajunassa täyteen sullotussa kolmannen luokan vaunussa. Kuuluu matkustavaisten keskustelun sorinaa, kuuluu Riikin valtakunnan rautaheposen raskas huohotus ja mahtava kohina siltoja ja tunneleita sivuutettaessa.

Kiitää ohitse seutuja, soita -

Matkaajan mielessä muisteloita.

Muistuu mieleen Ilkka ja Ilkan ajatukset

Ei oikeutta maassa saa

Ken itse sit ei hanki.

Se oli tämän matkan alkua. Kuusi kuukautta myöhemmin kirjoitin muistikirjaani:

Oli talvi kun läksin, valkoisena maa, ja pakkanen nurkissa paukkui. Salot raikkaasti raikui, kun oravaa minun pystykorvani haukkui.

Minä riemuiten aatteissain. Riensin nyt pois, jätin armaan syntymämaani. Taas saavun mä, metsät kun tuoksuu ja soi, kun koittaa sun aamusi, maani!"

On mennyt jo kevät ja kukkainen kesä. Nyt eessä on syksy ja synkät, kauniit kuutamo-illat. Mutt' yhä vielä mä vieraissa kuljen. Kypsyy viljat, heelmät ja aatteet. Kansani, yllään murheen vaatteet, Sortoa kärsii ja -oottaa -. Minä kaipuun mun rintaani suljen.

Pian kului kuusi kuukautta eikä kotiinlähdöstä ollut tietoakaan. Moni oli jo ennättänyt lamaantua, moni oli uskonsa onneen menettänyt ja vain harvat kantoivat iloista toivoa rinnoissaan. Mutta kaikkia piti kuitenkin pystyssä halu taisteluun, taisteluun kansamme vapauden puolesta.

Koittakoon kohta tuo odotettu päivä!


--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

 

Kertomukset