Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Arvet efter Veteranerna - Ett Självständigt Fosterland

Mitä veteraanit antavat minulle

http://veteraanienperintofi.virtualserver26.hosting.fi/vepe/images/suomi/t_pankki/kuvat/eeva.jpgEeva Hurmalainen

 

"17.9.1941. Velvollisuuteni on ilmoittaa, että Eero Santala on kaatunut taistelussa isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista. Valitan syvää suruanne. Lohduttakoon teitä tietoisuus, että olette antaneet Suomelle kalleimman uhrin. Vahvistakoon teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala. Mannerheim."

Mitä kummaa? Mikä tämä on? Istun mummolan vinttikamarin kylmällä lattialla ja tuijottelen seinälle ripustettuja kirjeitä. En ole kovin vanhakaan. Kirjeen täytyy olla tosi vanha. Vieressä on toinen samanlainen, mutta siinä lukee Esko Santala. Pienessä päässä alkaa pyöriä suuria kysymyksiä. Kuka mahtaa kirjoittaa noin kauniisti? Mikä ihmeen uhri? Kuka Eero?.

Pohjimmiltani olen kyllä aina tiennyt, että isovanhempani ovat sitä sukupolvea, joka on tehnyt uhrauksia meidän puolestamme ja rakentanut tämän maan uudestaan jaloilleen. Vanha virsi, kaikkihan sen tietävät. Tiedän, että vaarin veljet kaatuivat sodassa ja että hän hieman ontui loppuikänsä. Aikaisemmin se ei vaan ole merkinnyt minulle oikeastaan mitään. Oma maa on ollut itsestään selvä asia, joka on minun sukupolvelleni annettu kultalautasella eteen. Isänmaa on puolestaan ollut hutera käsite, josta puhutaan itsenäisyyspäivänä. Pitkäksi aikaa unohdin pienen maalaiskylän sankarihaudat punaisine ruusuineen ja kauniit kirjeet vinttikamarissa.

Vanhempana aloin lukea kirjoja ja kartuttaa tietoa sillä tavoin. Jossain vaiheessa käsiini osui sitten Tuntematon sotilas, tietysti. Koulussa inhottu pakkopulla, josta oli tehtävä esitelmiä ja analyysejä. Luin kirjan ja olin hämmentynyt. Miltä kaikelta olenkaan sulkenut silmäni! Kirja oli kerta kaikkiaan vaikuttava ja tietyllä tasolla tunteisiin vetoava, vaikka en ollut varma edes sen todenperäisyydestä. Halusin tietää enemmän asiasta ja silloin minä muistin veteraanit.

 

Mitä sodissa oikein tapahtui?

Olisin niin mielelläni kysynyt vaariltani, mutta kun se ei käynyt päinsä. Hautakivessä on kuitenkin veteraanin tunnus. Se lämmittää mieltä; heidät muistetaan. Mutta vaikka kuinka pinnistäisin muistiani, en voi muistaa vaarin kertoneen montakaan juttua sodasta. Hän oli vältellyt aihetta, kun siitä puhuttiin, mutta veljien haudoilla käytiin tunnollisesti joka kerta: laskemassa enkelin varpaat. Monet muutkin pienet merkit kertoivat isänmaan kunnioituksesta; lippua käytettiin ja säilytettiin huolellisesti, rahaa arvostettiin ja Jumala pidettiin mielessä. Nyt ymmärsin noita piirteitä paremmin, mutta halusin tietää, mitä oli niiden takana. Mitä sodissa oikein tapahtui? Miksi se oli isovanhemmilleni niin vaikea asia? Mitä tapahtui tälle kansalle yli 50 vuotta sitten?

Kolusin kirjastojen sota-osastoja ja pengoin mummolan vinttiä löysin kirjoja ja kuvia. Mitä enemmän Suomen sotahistoriaa luin, sitä enemmän halusin lukea siitä lisää. Pian innostukseni aiheesta muuttui innoksi, joskus tuntui että jopa pakkomielteeksi. Olin jääräpäisen ylpeä siitä, että olen suomalainen ja puhun tätä kaunista kieltä. Olen myös huomannut, että sillä ylpeydellä oli vaaransa: välillä minun oli vaikea hyväksyä niitä faktoja, mitkä sodissamme olivat vähemmän jaloja, vähemmän isänmaallisia. Aikaväli kultasi tosiasiat. Joskus tuntui, että ummistin silmäni myös nykypäivän ongelmilta. Sitä virhettä en halua enää tehdä, vaan haluan tarkastella asioita terveen kritiikin kanssa ja jättää liian idealismin pois. Pelkät kirjat eivät siis tarjonneet minulle sitä elävää subjektiivista kuvaa sodista niin vahvasti kuin olen halunnut.

 

Veteraanien arvot

Ei ole järin helppoa olla nuori, jolla on "vanhentuneet" arvot. Meille nuorille sotainvalidit ovat pelkkä rahankerjuuyhdistys, joka ruinaa rahaa kynnyksettömiin oviin. Isänmaa on elähtänyt käsite, joka pitäisi vaihtaa kosmopoliittiseen maailmanvaltio-ajatteluun. Asevelvollisuudella kiusataan nuoria. Ufoihin uskotaan mieluummin kuin veteraaneihin. Sen ei tietenkään tarvitse tarkoittaa, että esimerkiksi rehellisen työn tai velvollisuuden arvot olisivat poistumassa. Minullekin tällaiset arvot ovat tärkeitä ja mielestäni ne ovat veteraanien perintöä. Jos he puolustivat, vapautta, lakia, lippua ja kieltä, joita tässä maassa on niin kauan arvostettu, niin mikä meistä nuorista tekee parempia hylkäämään ne arvot?

Suomalainen Stereotyyppi lienee edelleen sisukas körmy, joka on rauhallisen viileä. Vaikka näitä mielikuvia onkin murrettu, niin luulen, että juuri tällaiset tekijät auttoivat isovanhempiamme pitämään tämän maan itsenäisenä. Haluaisin tietää, toimisiko minun sukupolveni vastaavassa tilanteessa samoin, ja mitkä olisivat ne arvot, joita nyt puolustettaisiin. En usko, että ne ovat miksikään muuttuneet. Ne vahvat perusarvot ihmisen vapaudesta ovat meihin juurtuneet ja toivottavasti ne meissä pysyvät. Ainakaan minä en voisi kestää sitä, että veteraanit olisivat taistelleet jonkin sellaisen puolesta, minkä me hylkäsimme.

Todellisuudessa en kuitenkaan haluaisi tietää yhtään mitään sodan arjesta, kukapa haluaisi. Sehän merkitsi SOTAA. Sota on pelottava asia, jota on vältettävä kaikin mahdollisin keinoin. Sodassa kaikki häviävät, voittajatkin. Sotaan liittyy se karmea velvollisuus, joka lankesi toisen maailmansodan aikana minunkin vaarini ylle kuin varjo. Se velvollisuus jättää parantumattomia haavoja kantajaansa. On sanottu: "Kannatamme sotien lopettamista, emme halua sotaa; mutta sodat loppuvat vain sotimalla." Ehkä juuri tästä on kysymys, kun sitä velvollisuutta on täytettävä. Silloin moraalikysymykset muuttuvat turhiksi, käsitteet oikeasta ja väärästä vääristyvät. Tee muille se mitä haluat itsellesi tehtävän? Sekin menettää merkityksensä. Ei voi kysyä onko tappaminen oikein kun vihollinen ei sitä takuulla mieti. Kun pelko ja epävarmuus häilyvät yllä ja kun tulevaisuudesta ei ole tietoa. Luulen, että juuri tämä on yksi asia, joka veteraaneja harmittaa. Heiltä ei kysytty mitään, vietiin vain vihollisen eteen. Edelleen olen ymmälläni siitä, että mistä veteraanit silloin ammensivat itsepäisyyttä, sitkeyttä ja uskoa

 

Olisinko valmis uhrautumaan?

On parempi voittaa rauha ja hävitä sota. Rauha on säilytettävä, vaikka sen edestä olisi taisteltava. Rauha on kaiken sen edellytys, mitä teemme. Näin sanoisi veteraani, ja minä olen kyllä täysin samaa mieltä. Tämä yhteiskunta on sellaiseksi rakennettu ja siihen sillä on hyvät resurssit. Se mitä on uhraamalla saatu, ei takaisin anneta. On tietysti helppo ajatella näin nyt, kun asiat at in, rauhan aikana. Olisinko itse valmis uhrautumaan, sitä en tiedä. Ihailen veteraaneja, sillä he ovat tehneet sen. Mitä he sillä voittivat? Mainetta ja mammonaa? No ei. Rauhan, vapauden? On hyvin vaikea suhtautua noihin abstrakteihin käsitteisiin vakaumuksella, kun ei loppujen lopuksi tiedä, mitä ne oikein tarkoittavat. Ei ole mitään vertailukohdetta. Ja juuri siksi minun pitäisi ollakin onnellinen. Ajat eivät muuttuneet sodan päätyttyä välittömästi paremmiksi, päin vastoin. Surua ja hampaiden kiristystä. Suurta turhautuneisuutta. Mutta minä olen saanut rauhan ja vapauden ilmaiseksi. En oikein tiedä, mistä minun pitäisi olla onnellinen.

Vaarini sai nähdä kuinka tasapainoisessa maailmassa minä vartuin ja minkälainen elämänkatsomus minulle kehittyi. Hän tuskin joutui pettymään, joten ehkäpä siis myös minä olen jollain tavalla sen taistelun "hedelmä". Se on jonkinlaista perimätietoa, joka on muisto en ja tapojen kautta nyt minussa. Kuulostaa ehkä kaukaa haetulta, mutta näin minä sen järkeilen. Vaari oli minulle kaukainen esikuva viisaasta ja rehellisestä ihmisestä. Hänessä oli jotain sellaista, mitä ei oikeastaan enää ole. Se oli ehkä kunniaa. En ole ollenkaan vakuuttunut, että hän olisi pitänyt itseään kunniakkaana. Kukaan tapaamani veteraani ei ole kai pitänyt. Sota ei tunne kunniaa. Toki mitaleja ja natsoja jaettiin, mutta mitä se merkitsi? Sota velvoitti sotamiehiä siinä kuin upseereitakin.

 

Haitallisia ennakkoluuloja

Ulkopuolisena minä voisin arvostella ja kritisoida veteraaneja. Haluan kuitenkin tunnustaa heidät kunniakansalaisiksi, kaikesta siitä huolimatta, mitä olen lukenut ja saanut tietää. Kumpikaan ei ole helppoa, sillä katsonhan asioita 90-luvun silmin. Vaikka sotamme eivät olekaan enää niin arka aihe, voi helposti saada militaristihullun leiman. Sitä en ole, mutta eivät olleet veteraanitkaan. He osaavat arvostaa tätä rauhaa varmaankin kaikkein eniten, sillä he muistavat. Sota oli heille kipeä muistutus omasta pienuudesta. Minä taas yhtä hyvin voisin sulkea silmäni kaikelta siltä, edustanhan modernia ja edistyksellisempää tietokonesulkupolvea. Voisin nousta kaiken sen yläpuolelle ja uskoa omaan ylivoimaisuuteeni. Siksi onkin hämmentävää, että niinkin inhottava sana kuin "ryssä", saa vielä tänä päivänä minunkin selkäpiini karmimaan. Vaikka se onkin halventavana nimityksellä onneksi paljolti unohdettu, siihen liittyy vieläkin ennakkoluuloja. Niitä ennakkoluuloja ihmiset tiedostamattaan omaavat edelleen, vaikka eivät ikinä olisikaan olleet tekemisissä aidon venäläisen henkilön kanssa. "Ryssä" kertoo jostain hieman primitiivisestä, hajanaisesta kansasta, missä mikään ei toimi. Se on epämiellyttävä, jopa paha asia, vihollinen. Juuri tuollaiset edelleen murtamattomat mielikuvat ovat hyvin haitallisia, sillä ne eivät perustu enää faktoihin, eivätkä anna todellista kuvaa itänaapuristamme. Ne mielikuvat elävät menneisyyttä. Omaa mieltäni rauhoittaa kuitenkin tieto, että osaamme myös olla varuillamme...

Veteraanit usein kovin lahjakkaasti unohdetaan, vaikka heillä on hallussaan suuri osa tämän maan lähihistoriaa. Minusta tuntuu, ettei heistä pidetä aina tarpeeksi hyvää huolta. Aikoinaan he tekivät miehen työn (tai ylipäänsä hienon suomalaisen työn), joka tulisi muistaa ja josta tulisi tietää jotain. Jos ei tiedä, ei myöskään kiinnosta. Jos ei kiinnosta, ei arvosta. Toisaalta veteraanit itse tuntevat oman työnsä ja sen seuraukset. Heille on ehkä kaikkein tärkeintä tietää se itse. Heidän polkunsa on ollut kivinen, mutta tänä vuonna juhlimme silti 80-vuotiasta Suomea.

Olen puhunut vain itsestäni. Mutta tiedämmekö me nuoret, mitä veteraanit halusivat antaa meille? Ajattelivatko he kenties meidän parastamme, kun he kuolemanväsyneinä, laihoina tykistökeskityksessä matkasivat säälittävissä kuopissaan? Isoisäni oli päättänyt kuolla tai voittaa. Se kertoo jotain siitä ainutlaatuisesta hengestä, jota minä, eikä kukaan muukaan voi ymmärtää. Se oli ehkä uhrautumista, vahvuutta, äärimmäistä epäitsekkyyttä tai joka tapauksessa jotain sellaista, millä oli tarkoituksensa ehkä myös minua ja sinua varten. Veteraanit eivät ole nostattaneet sitä mitenkään jalustalle tai elämöineet sillä, vaan kaikessa hiljaisuudessa ovat pitäneet sitä arvokkaana ja mieleenpainuvana asiana. Me emme voi kuin arvailla.