Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Siviiliväestö

Siviiliväestön kertomuksia

- Elämää maalaiskylässä Karjalan kannaksella

Antti Henttonen

 

Maatalous alkoi 1920-luvulla koneistua. Siihen saakka puitiin kodissamme viljat riihen vieressä omassa katoksessaan olevan hevoskierron voimalla. Siinä oli ylösalaisin olevan kartion muotoinen, iso puuhampainen pyörä, jota hevonen ympyräänsä kulkien pyöritti.

Pyörästä oli voimansiirto puimakoneeseen. 1920-luvun lopulla perustettiin lähitalojen yhteinen puimaosuuskunta ja hankittiin Sirkka-merkkinen puimakone sekä polttomoottori. Rukiit puitiin kuitenkin talvisotaan saakka riuskoilla lämmitetyssä riihessä. Elokuussa saattoi riuskojen (varrellisten puintikarttujen) mukse kuulua aamuvarhaisella samaan aikaan kylän monesta riihestä. Puinti oli tehtävä varhain aamulla, sillä uusi ”ahos”, riihellinen rukiita, voitiin tuoda pellon kuhilaista vielä aamukasteen aikana. Silloin eivät jyvät varisseet tähkistä. Riihipuinnilla saatiin suoria olkia moneen käyttöön ja uutispuuroon riihen tuoksu. Meillä oli myös kolmen talon yhteinen ojankaivuukone. Martoilla oli lainattava pitoastiasto ja puutarhanhoitovälineitä.

Äitini, marttakerhon puheenjohtaja, oli taitava kasvi- ja puutarhan hoitaja. Hän istutti pensaat ja jalosti omenapuut. Tomaatintaimet kasvatettiin navetan lämpimillä ikkunoilla, joissa idätettiin paperipusseissa myös varhaisperunat. Sitten tomaatintaimet siirrettiin ulos lasikattoiseen lavaan, jonka pohjalla oli multaa lämmittämässä "palavaa" hevosenlantaa. Siellä taimia "koulutettiin" ja raksittiin lehtien hankoihin kasvavat haarakkeet pois. Lavasta taimet siirrettiin talon sekä kivinavetan seinustalla oleviin multapenkkeihin, joiden niidenkin pohjalla oli hevosenlantaa. Sielläkin taimet suojattiin laseilla, joten sato kasvoi ja kypsyi aivan kuin pienessä kasvihuoneessa.

Äiti oli myös kätevä kankaiden kutoja. Isän tekemissä leveissä kangaspuissa syntyi pellavaisia lakanoita, pöytäliinoja ja muita kudonnaisia. Marttakerho piti näiden alojen kursseja. Me pojatkin jouduimme kankaankudonnan aikaan ojentelemaan kutojalle loimien päitä niisiin. Se oli mahdollisimman yksitoikkoista työtä. Hieman siihen toi vaihtelua käämien valmistaminen paperipohjalle rukin eli "vokin" avulla. Siinä oli jokaisena koulupäivänä kotiin tultua urakkatyö: kori täyteen.

Joka perjantaina oli tehtävämme hakea kellarista ämpärillinen perunoita, huuhdella ne ja kuoria valmiiksi, jotta äiti voi lauantaina leipoa piirakoita pyhäksi. Kesäisin poimimme metsästä marjoja sunnuntain marjasoppaa varten. Tuoreet piirakat ja mansikka-, mustikka- tai vaapukkasoppa - ah, vieläkin tulee vesi kielelle niitä muistellessa.

Meillä oli viiden talon vuorottelu maidon kuljetuksessa kolmen kilometrin päässä olevaan vastaanottokeskukseen, jossa maidot mitattiin ja kaadettiin jääaltaissa oleviin 60 litran tonkkiin. Ne kuljetettiin 1920-luvulla vuorolistan mukaisesti kuuden kilometrin päässä olevalle rautatieasemalle, mutta 1930-luvulla ne kiidätettiin aamuvarhain viipurilaisen kuljetusliike Nopean kuorma-autoilla suoraan Viipuriin. Joka torstai separoitiin maito kotona ja kirnuttiin kerma voiksi omaan käyttöön. Kuorittu maito, perämaito eli kurri, hapatettiin piimäksi. Separaattorin kiertäjän ilona oli voileivän syönti lämpimän maidon kanssa.

Vuoksi oli kalaisa virta. Kylämme kohdalla se oli parisen kilometriä leveä saarekas "järvi". 1920-luvulla kalastettiin nuotalla. Silloin tarvittiin hevosajoneuvo saaliin kotiin kuljettamiseen. 1930-luvulla tulivat käyttöön suuret rysät, joita rysämestari Matti Nolo kävi kodeissa kutomassa ja kokoamassa. Niillä lähti hauen- ja lahnankudun aikaan hyviä saaliita. Pitkäsiima oli suosittu pyydys varsinkin meille nuorille. Siima laskettiin illalla, oltiin yö jossain rantaladossa heinien sisällä ja aamulla varhain käytiin siima kokemassa. Tuulisella säällä varottiin joutumasta liian lähelle laivareittiä, jotta laivan laineet eivät keikuttaisi liikaa venettä. Oli mukava tunne, kun kala ilmoitti olemassaolostaan monen koukun takaa. "Sähkötys" ilmaisi kalan koon, jotta tiesi varautua haavin käyttöön. Mutta auta armias, jos irrotettu kala pääsi potkimaan siimalaatikkoon. Joskus saattoi Vuoksen selällä olla suuri joukko veneitä. Erään saaren kalamajalla kuultiin silloin illalla nuotion ääressä tarina poikineen.

Kylässä toimi nuorisoseura ja marttayhdistys. Lähes kaikki nuoret sekä keski-ikäiset miehet, niin isännät kuin rengitkin, kuuluivat suojeluskunnan ja naiset Lotta Svärdin paikallisosastoon. Yleisurheilun harrastajat olivat mukana Antrean Esan ala-osaston toiminnassa.

Me kouluikäiset tytöt ja pojat kuuluimme maatalouskerhoon. Hoidimme aarin kokoisia vihannespalstoja, joista pidimme tarkkaa työ- ja tilikirjaa. Kävimme kursseilla ja kilpailuissa. Teimmepä 1936 ensimmäisen Helsingin matkammekin osallistumalla Maatalouskerholiiton 10-vuotisjuhliin Messuhallissa. Minä otin osaa Messuhallin lavalla pidettyyn luudantekokilpailuun. En kuitenkaan päässyt palkintosijoille, sillä en ollut harjoitellut "pangan" kiertämistä yhdestä vitsaksesta. Sillä matkalla näin ensimmäisen elokuvani. Se esitti Berliinin olympiakisoja. Myöhemmin viljelin isompaa sikurijuurikaspalstaa ja viimeksi ennen sotia 6000 kuusentaimen viljelmää. Se sijaitsi navettarakennuksemme päädyssä ja jäi talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa kotini mukana rajan taakse. Kun venäläiset sotien välisenä kesänä polttivat kookkaan navettarakennuksemme, paloivat kuusentaimetkin. Kymmenkunta kauimpana olevaa jäi kuitenkin eloon. Kun pääsin vuonna 1989 ensi kerran sotien jälkeen käymään kodissani, näin niiden kasvaneen korkeiksi, runsaasti käpyjä kantaviksi puiksi. Luonto oli puolen vuosisadan aikana tehnyt tehtävänsä

Lehmät kulkivat 1920-luvulla yhteisillä metsälaitumilla. Me lapset kävimme joka ilta etsimässä ne ja hakemassa lypsytarhaan. Sunnuntaisin piti lähteä uimarannasta kesken leikkien. Joskus ne vaelsivat kaukaisen suuren Joussuon saariin paarmoja pakoon. Kuuntelimme pitkän hiekkaharjanteen päällä korva maassa, mistä päin niiden kellot kuuluisivat. Paimenta pelotti, kun karja rypi kotiin ajettaessa upottavassa suossa. Kotona odotti paimenta vielä lypsäjien avustaminen kärpästen huitelulla. 1930-luvulla aidattiin oma metsä piikkilanka-aidalla, jolloin paimenmatkat lyhenivät. Syyskesällä karjaa ruokittiin liekaketjuissa odelmapellolla.

Kun runsaan kilometrin päässä olevassa mummolassani ei ollut lapsia, olin kahtena syksynä ennen koulun alkamista heillä palkattuna paimenpoikana. Ajoin joka aamu lehmät Vuoksen rannalla olevalle niitylle, olin päivän eväsleipien ja maitopullon kanssa niiden vahtina ja palasin illalla takaisin. Matkalla oli kapeita aidattuja kujasteitä, joilla tuli vastaan muiden talojen lehmiä. Olin usein hätää kärsimässä, ennen kuin sain paimennettavani vastaan tulevien karjojen ohi.

Kylässämme vallitsi hyvä yhteishenki. Se puhkesi kukkaan äitienpäivänä, jolloin martat järjestivät äitienpäiväjuhlan. Niissä olivat mukana myös kaikki kylän miehet sekä lapset. Äidit saivat rintaansa valkovuokon ja me lapset suoritimme osan ohjelmasta, lausuimme tai lauloimme. Kun kylässämme ei ollut julkisia tiloja, koulua eikä seurantaloa, vietettiin äitienpäiväjuhlat vuoroon suurimmissa taloissa. Useinhan toukokuun toinen sunnuntai oli lämpimän aurinkoinen, niin että voitiin juhlia pihallakin.

Kylässämme toimi myös pyhäkoulu. Äitini oli yksi sen neljästä opettajasta. He olivat valistuneista talojen emäntiä ja tyttäriä. jotka olivat käyneet alan kursseja. Pyhäkoulu kiersi talosta taloon. Se kutsuttiin sellaisiinkin taloihin, joissa ei ollut omia lapsia. Pyhäkoulun seuraaminen toi niidenkin isäntäväelle vaihtelua hiljaisen maalaiskylän elämään.

Pyhäkouluun sisältyi kolme osiota: tekstitunti päivän evankeliumin lukemisena ja selittämisenä ja siihen kuuluvan muistolauseen opettelemisena, kuvatunti jotain Raamatun kertomusta esittävän värikkään kuvataulun ääressä ja vielä laulutunti, jolloin opeteltiin aina yksi uusi virsi ja saatiin sen yksi tai kaksi säkeistöä seuraavana pyhänä muistolauseen tavoin kuulusteltavaksi kotiläksyksi.

Pyhäkoulun jälkeen pelattiin keväin ja syksyin pallo- tai muita pelejä ja talvisin hiihdettiin ja laskettiin mäkeä. Paras hiihtäjämme sai olla kuuluisa Veli Saarinen, minut nimettiin vähemmän menestyneeksi Väinö Liikkaseksi. Leikit ja pelit olivat kiellettyjä aamupäivän kirkkoaikana. Kesäkuukausina oli pyhäkoulustakin lomaa. Syksyllä Mikkelinpäiväsunnuntaina, joka oli lasten juhlapäivä, oli yleisen jumalanpalveluksen jälkeen 1800 hengen kirkkosalin etuosassa seurakunnan lasten yhteinen pyhäkoulu. Muistan äitinikin pitäneen sen kerran. Ohjekirjojen avustamaan ennakkovalmisteluun sisältyi pieni omien lasten preppauskin - kaiken varalta. Ihailin hänen tyyntä olemustaan suuren "luokan" edessä. Hän olisi varmaan menestynyt opettajankin ammatissa.

Kesäisinä sunnuntaiaamuina ajoimme usein polkupyörillä 12 kilometrin päässä olevaan kirkkoon. Perille päästyä oli ensimmäisenä ilona limonadipullon ja sokerimunkin ostaminen kioskista. Sokeri tarttui suupieliin ja limsa röyhtäytti niin mukavasti.

Isäni ja vanhin setäni isännöivät kotiamme yhdessä 1930-luvun alkuun asti. Silloin he päättivät ostaa lapsettomalle sedälleni oman tilan. Hän ehdotti, että isäni jäisi viljelemään sukutilaamme, jotta se säilyisi edelleen suvun hallussa. Isä jäi veljelleen velkaa huomattavan summan, jonka hän halusi maksaa pian. Hänen mielessään olivat 1930-luvun alun pulavuodet, jolloin monet velkaantuneet talot joutuivat pakkohuutokauppaan. Velka painoi häntä. Kun karja ja maatalouskoneet jaettiin kahtia, oli meillä edessä raskas vuosi.

Ensimmäisenä kesänä meillä ei ollut haravakonetta, vaan haravoimme kaikki heinät käsiharavilla. Se oli pääasiassa meidän lasten työtä. Kun apilaheinikot olivat kasvaneet hyvin, niiden kokoaminen karheille vaati voimaa. Heinät nostettiin "tuurikkaille", joissa oli heinäseipäistä poiketen viisi pitkää kaksipuolista tappia. Sekin oli raskasta työtä. Mutta me selvisimme. Seuraavaksi kesäksi saimme haravakoneen, jota ajoimme iloisina.

1930-luvun lopulla rakennettiin kotipitäjäämme sokeritehdas. Teimme juurikkaan viljelysopimuksen. Tshekkoslovakialaiset teknikot kävivät 1938 asentamassa Skoda-tehtailta tilatut koneet tehtaaseen - ja olivat peloissaan Hitlerin marssista heidän kotimaahansa. Tanskalaisia nuorukaisia kävi opettamassa uuden viljelykasvin kylvöä, harvennusta, jälkiperkuuta ja korjuuta, joissa kaikissa tarvittiin erikoiskoneita ja -työkaluja. Vuonna 1939 viljelyala laajeni, kun uuden kasvin hoito jo osattiin. Tehtaalta sai juurikkaiden hinnan lisäksi karjalle ravitsevaa leikettä ja melassia sekä pelloille kalkkia.

Isäni sai sinä vuonna velkansa loppuun maksetuksi. Mutta silloin alkoi talvisota. Joulukuun alussa alkoi evakkokulkueita vaeltaa kotimme ohi. Oman kylämme vanhukset, äidit ja lapset vietiin Hämeeseen viikko ennen joulua. Yhden nuoren rouvan oli palattava lähtövalmiista junasta takaisin asemalle, kun hänen esikoisensa halusi syntyä Karjalassa.

Minä olin jo 17-vuotias ja lähdin seuraavana päivänä suojeluskunnan vartiointi- ja desantintorjuntatehtäviin, jotka muuttuivat helmikuussa komennuksiksi rintamalle, aikamiesten avuksi Summaan ja Äyräpäähän. Mutta se on jo oma lukunsa.

Rintama läheni ja oli maaliskuun alussa linnuntietä vain 10 kilometrin päässä kodistani, mutta pysähtyi siihen Vuosalmen - Kuparsaaren linjalle. Isä ja siskoni lähtivät karjan kanssa talviselle taipaleelleen Moskovan rauhan jälkeen. Monet lehmät uupuivat tienvarren hankiin, joista teurastusryhmät korjasivat ne. Minä pääsin vuorokautta ennen puna-armeijan saapumista poikkeamaan kotona, josta pelastin maatalouskoneet rautatieasemalle - ja katkaisin lipputangon, ettei siinä...

Yhdestoista sukupolvi ei saanut jatkaa siellä kyntäjäsuvun perinteitä.

Rakensimme yhteisvoimin Hämeeseen uuden kodin ja raivasimme peltoja, joilla viljelee sokerijuurikasta nyt veljeni poika kahdentenatoista sukupolvena. Talon pihassa seisoo lippusalko ja katolla kääntyilee tuulessa sukuviiri.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2013

Kertomukset