Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Siviiliväestö

Siviiliväestön kertomuksia

- Pulavuodet

Arvi Arponen, 17-vuotias

Työväen Muistitietotoimikunnan kokoelmat, Työväenarkisto

 

Vuosi 1930, poika tuolloin 17 ikäinen työhaluinen nuorukainen. Melko vanttera varreltansa ja rahan tarve suuri. Tuolloin maalaiskylissä vielä paljolti elettiin luontaistalouden varassa. Mutta viljelyelinkeino ei antanut toimeentuloturvaa kylissä asuville mäkitupatorppien perheille. Jostain muualta saatavista satunnaisista töistä oli haalittava ostovoimaa elämän tarpeisiin.

Tiukkaa oli torpanväkien toimeentulo aina ollut mutta sitten jysähti kuin seinä eteen, maailma seis. Alkoi pula-aika, tuntui yhtäkkiä kuin koko maailma olisi tullut kerralla valmiiksi. Kukaan ei tarvinnut työntekijää, ei mihinkään hommaan. Metsää omistavat talolliset myivät esim. yhtiölle paperipuuta hankintakaupalla ajettuna tienlaitaan. Hakkasivat omin miehin paperipuunsa ja halkonsa. Pula-aika painoi heitäkin ja tarvitsivat itse jokaisen saatavissa olevan markan.

Työttömästä torpan pojasta tuntui, miten kylän parempiosaiset isännät ivallisesti katsoivat joutilaan perään. Tiesi ajatustensa kulun…. siinä laiskana vetelehtää. Kai nyt jotain tekemistä olisi jos hakisi. Siis oma syynsä, isäntien mielestä. Päivisin ei mielinyt kylätielle ja tarinoimaan toisiin torppiin, vaikka kotonakin oli kolkko olo.

Toisinaan valtasi kuin pakkomielteen tapainen tunne, täältä on päästävä pois, tänne tukehtuu. Ja heti perään kysymys, mutta minne sitten. Niin minne haluat, aina pienessä elämänpiirissä elänyt, sen ulkopuolella outoa tuntematonta.

Vuoden -30 kevätkesä kului pyöräillen työtä etsimässä muutaman kymmenen kilometrin säteellä. Valmista kaikkialla, ei mitään, mihin tarttua. Tympäisi. Kai suusta suuhun systeemillä kulkeutui kylään huhu. Se kertoi, miten Käkisalmen kaupunkiin muuan saksalainen yhtiö, Valdhoy rakentaa paperitehdasta. Syttyi toive, poika liittyi enonsa ja serkkunsa matkaan. Jospa työn puute poistuisi siellä.

Toiveikkain mielin matkustimme junalla Käkisalmeen. Totta oli huhu kertonut, tekeillä oli mittava rakennuskompleksi Laatokan rantamalla, jonkin matkaa kaupungin ulkopuolella. Oudolle tuntui, kun rakennusalue, maanpuolelta, oli korkealla lauta-aidalla eristetty, ikään kuin leiriksi. Aidan yläpuolella tiedotustaulu, jossa saksalaisen rakennusryhmän nimi ”Gykloja”. Toiseen samanlaiseen tauluun niinikään näkyvin kirjaimin tekstattu kielto, ettei saa tulla työtä kyselemään, sitä on tarpeeksi ennestään. Näinkö tässä kävikin? Silti livahdimme sisään lautaportista mutta siellä tuli vastaan sellainen stop, jota oli uskominen.

Jostain työmaan kopista säntäsi juoksujalkaa eteemme kiukkuinen herran ketkale. Kasvot vihasta punaiset, ulkonevat silmämunat muljahdellen alkoi sättiä, mitä täältä haette. Työtä, oli vastaus, vaan siitäkö sydämistyi mulkosilmä raivon rajoille. Ettekö mutakuonot lukeakaan osaa, kun kiellosta huolimatta tänne tungette. Samaan kuoroon solkkaamaan saapui toinenkin jehreitteri. Tyhjin toimin sieltä oli lähdettävä.

Pettynein mielin, totisin ilmein sieltä kolmisin lähdimme talsimaan takaisin Käkisalmen kaupunkiin. Torin laidalla myyntikojusta saattoi ostaa mm. ilmassa kuivattua poronlihaa nälkäänsä. Siinä miljöössä parveili työnhakijoita kuin sieluja helluntaiepistolassa. Kauas joka puolelle oli kiirinyt tieto työpaikasta. Kaikilla kokemukset samanlaiset saksalaisten työleiriltä. Olimme kaikki liikatyövoimaa, ylijäämä ihmisiä, itseämme kaupalla alennushintaan. Muuten oli maailma hyvä, työttömänkin kaunis katsella. Auringon kilo kimmelsi tuhansin tuikkein helteisenä päivänä Laatokan pintavireessä. Kauneuden koki, silti iloinen ei ollut oma mieliala.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2013

Kertomukset