Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Siviiliväestö

Siviiliväestön kertomuksia

- Nuori poika metsätöissä

Arvi Arponen, 13-vuotias

Työväen Muistitietotoimikunnan kokoelmat
Työväenarkisto

Pojan kansakoulu päättyi keväällä 1926. Laajana aukeni edessä elämä elettäväksi. Ei ammatinvalinnan huolia eikä lisäkoulutukseen kulutettavia vuosia. Kolmentoista ikäisen tavoitteille avautui toimintalinja ikään kuin itsestään.

Vapaasti ratkesi elämäntehtävä silloisina aikoina ilman henkisiä paineita. Koulun päättymistä seuraavana aamuna poika lähti isän mukana työhön halkometsään. Eikä se tuntunut vaikealta, eihän tuo ollut ensikertaa elämässä. Koulun kesälomien aikana oli tuntuma säilynyt metsähommiin siltä osin, mihin pystyi, mitä jaksoi isän mukana.

Homma vapaata vaihtelevaa, milloin halkoja, massa tahi paperipuuta, jalkapropsia. Vuosien karttuessa voimien vahvistuessa tukkipöllejä, puomipöllejä, mitä milloinkin sattuma tielleni toi. Ansiotasolla niissä hommissa ei ole ala- eikä ylärajaa, työpalkkaa sai niin paljon kuin jaksoi metsässä raataa.

Työolosuhteet miellyttävän vaihtelevat, aina raikas, pihkan tai koivunlehden tuoksuinen ilmasto. Sitä eivät kemikaalit saastuttaneet. Ei työkoneitten enempää kuin liikenteen meluhaittoja, vain justeerin ja pokasahan soittoa, jota säesti naulaoksaisen kuusenkarsijan kirveeniskujen roikina, toisinaan kerkkeisine voimasanan höystöineen.

Silloisina aikoina työmiehelle tuntematon oli kehon ylipaino-ongelma. Siitä piti huolen liikunta hangessa lumitalvina ja yrittämisen halu, joskus yli voimiensa. Tärkein liikapainon säätäjä oli puutavarakapitalisti, joka suunnattomassa rahantarpeessaan katsoi työntekijänsä parasta maksamalla palkkaa vain sen verran, ettei varaa sairastua elintasotauteihin.

Isän mukana touhusi poika saaden tuntumaa työn erilaisiin toimintoihin. Sekään ei huomaamatta jäänyt, miten kipeään tarpeeseen pienikin tulonlisä olisi. Samalla voisi sanoa terapiaksi, että pääsi päiviksi eroon kodin ahdistavasta ilmapiiristä, mikä vallitsi veljen poismenon jälkeen.

Isän työkunnon pettäessä, poika jatkoi yksin mutta homma vaikeutui entisestään, sillä oppimatta jäi pokasahan kunnostus. Tylpällä työvälineellä ei pärjää niissä hommissa vahvakaan mies, saati sitten poikanen. Silloisella pojalla nyt on kanttia tunnustaa, että itku silmään siinä puserruksessa joskus tuli. Mutta oikotietä ongelmaan ei ollut, metsän kova koulu pani pakolla oppimaan, ettei tylsällä työkalulla tulosta synny. Sahan kunnostus oli siis opittava.

Rajalliset kun vielä olivat metsurin voimat niin tulos tietenkin saman mukainen. Mutta jatkamalla päivää illasta tuotot korjaantui jonkin verran. Mutta ei kuitenkaan kodin tarvetta vastaavaksi. Paineita riitti monenlaisia eikä poika vielä tajunnut ettei sen ikäisen yrittäjän voimat ja kyky riitä kotitorpan puutetta poistamaan. Sitä ei käsittänyt työhönsä mykertynyt poika, että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ohdakkeisella tiellä on kuokittavana hyinen sarka, joka työ vie vuosikymmeniä ja sukupolvien työn. Mutta opissa oltiin, vähitellen valkenivat tosioloissa.

Tukkimetsässä saattoi itseään toteuttaa esimerkiksi seuraavaan tapaan. Pakkasen raikkaaseen havumetsään oli tarpeen saapua aamuhämärässä. Silloin metsä oli tunnelmallisin muhkeine ikihonkineen ja kuusineen. Niiden humina ja kaarnaiset kyljet herkistivät tukkipoikien tunnot runollisiksi. Aamuhämärän herkkä hiljaisuus sai justeeriparin asettumaan syvään kumarrukseen kahden puolen karjalan honkaa. Siinä molemminpuolisella vetoliikkeellä improvisoivat orkesteriteemaa: työn korkea laulu. Pian kantoi korvesta soitinto, joka olisi sävähdyttänyt musiikin ammattilaista. Seurasi noin 30 pienin väliajoin sattunutta rysähdystä ja yhtä monta mäntyä tahi kuusta oli hangessa pitkänään.

Iltahämärässä hiihtivät muutaman kilometrin kortteeritaloon yönviettoon. Mutta sillä matkalla meni pusakan selkä jäähän, pehmisi hetken istumisen jälkeen tuvan penkillä, jotta saattoi riisua kuivumaan valjasnaulakkoon. Hieman levättyään tukkipojat purasivat ilta-aterian. Siihen sisältyi ruisleipää, voita, uunissa paistettua possun pintaa ja puoli maitolitraa, toisinaan sai ostaa talon padasta kupillisen keittoa. Mikä elämän onnen huipentuma jos syönnin jälkeen tuvan penkille järjestyi tilaa pituusmitan verran, mihin oikaista pitkäkseen. Väsymyksen nirvanassa isommin ajattelematta laukaisi lihaksia lepotilassa tietoisena, että aamulla toistuu sama päiväohjelma ja sitä jatkuu aina niin kauan kuin yhtiön ostama leimikko on hakattu.

Mahdotonta lienee kokemattoman kuvitella, miten tiukassa oli leipä jäisen kuoren ja puunrungon välissä. Mutta sieltä se piti esille ottaa. Paksukaarnaisen männyn tahi kuusen tyvipöllejä, pakkasaamuna pakatessa, tunsi, miltä työ hartiassa ja käsivarsissa tuntui. Leikintekoa ei ollut tukkipuiden kaatohomma justeerikaudella. Kahlaile palavissasi paksussa hangessa puulta toiselle, potki lumet leveälti pois puun juurelta, jotta pääset selkä kyyryssä hinkkaamaan poikki paksuja tyviä.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2013

Kertomukset