Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Siviiliväestö

Siviiliväestön kertomuksia

- Joulunaika talvisodan Viipurissa

Tuulikki Okkola

 

Joulun aika talvisodan Viipurissa, tuossa minulle niin rakkaassa kaupungissa, tulee pakostakin mieleen usein juuri joulun alla, kun joulun odotusta aistii kaikkialla.

Silloin lauantaina, jouluaaton aattona, oli meillä pommikoneita vieraana.

Niihin olimme jo tottuneet, eivätkä ne tällä kertaa meitä suuremmasti häirinneet.

Oli joulu, suuri rauhan juhla tulossa, ja siihen valmistauduttiin myöskin sotasairaalassa.

Aatto oli sopivasti sunnuntaina, ja näin ollen päästiin joulusaunaankin lauantaina.

Varustauduttiin vastaanottamaan jouluaattoa, vaikka tiedettiinkin sen muodostuvan haikeaksi - ja ehkä myöskin vaikeaksi.

Omaiset olivat hajallaan, kuka missäkin. Monet heistä rintamalla ”siellä jossakin”.

Emme tienneet, tuleeko joulurauhaa. Tiesimme vain, että pommikoneet kaupunkimme yllä usein pauhaa.

Tuskin oli vanhan Dominikaanikirkon kellotapulinkello, tuo minulle niin tuttu, lyönyt 12 läppäystään kertoen jouluaaton alkaneen, kun nukkujat heräsivät julmaan todellisuuteen.

Kuului voimakkaita jyrähdyksiä, rytinää ja räiskettä. - Kaikista tuo oli ihmeellistä, koska ei annettu hälytystä.

Näin alkoi Viipurin jouluaatto oikein tosi yllätyksellä, mutta outoa - yhtään lentokonetta ei ollut kaupungin yllä.

Kukaan ei enää sinä yönä voinut nukkua, vaan monet varmaan miettivät, mistä tuo kaikki mahtoi johtua.

Selvisihän se vihdoinkin, että kysymyksessä oli ”aavetykki”, kauas kantava ja surmaa tuottava.

Sairaalassa olimme kaikki valveilla ja näimme sinne tuodut kaksi aavetykin uhria. He olivat molemmat, poliiseja, tykinammuksen surmaamia.

Jäimme heitä hiljaisina katsomaan ajatellen heidän omaisiaan. Miltä mahtoikaan tuntua näin surullinen joulusanoma.

Jouluaattoaamu valkeni hiljaisena ja päiväkin oli rauhallinen. Oli tosin yksi hälytys, mutta sehän ei ollut yllätys.

Oltiin kuitenkin pelokkaalla mielellä, ajatellen, että tämä oli kai tyyntä myrskyn edellä.

Tuli sitten odotettu aattoilta, jolloin kokoonnuttiin yhteen jouluevankeliumia kuulemaan ja jouluvirttä veisaamaan.

Kynttiläin liekit loistivat jouluvaloa, ja toivoteltiin ”rauhallista joulua”. Tuona jouluna erikoisesti rauhallista.

Lausuntataitelija Siiri Franssila-Tiainen, viipurilainen, esitti isänmaan runoja, sydämiin käyviä ajatuksia ja sanoja.

Tuo jouluaattoilta oli niin erilainen, pimeä ja hiljainen.

Ei voinut mennä hautausmaalle sytyttämään kynttilää rakkaiden omaisten ja ystävien lepopaikoille, noille lumisille hautakummuille.

Siellä ennen juuri aattoillan hämärtyessä syttyivät tuhannet kynttilät, jotka jouluyönä niin kauniisti tuikkivat.

Ehkä nytkin jonkun yksinäisen kulkijan askel johti hautausmaan lumiselle tielle, mutta kynttilää ei saanut sytyttää yhdenkään ristin juurelle.

Niin - sellaista se oli, mutta pahempaakin tuli.

Yhteisen aattoillan vieton jälkeen se taas tapahtui, se, johon jokainen havahtui.

Aavetykki alkoi jälleen toimia ja ampui yöhön asti. Aina vähän ajan kuluttua tuli taas uusi lasti.

Tällaiset olivat silloin Viipurissa joulutunnelmat. Vihollinen särki siis kaikki unelmat.

Tuli paluu sodan todellisuuteen, mutta silti toivottiin parempaa ja uskottiin aikaan uuteen.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset