Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Siviiliväestö

Siviiliväestön kertomuksia

- Muisteloita sotatoimialueelta

Sirkka-Liisa Unkila os. Mustonen

Talvisota

Talvisotani alkoi oikeastaan jo syyskuun 1. päivänä 1939, kun Saksa oli hyökännyt Puolaan. Sinä päivänä vanhempi veljeni Voitto tuli työstään ruokatunnille, kuunteli radiouutiset ja virkkoi: "Nyt se alkaa". Hän oli 23-vuotias, myös radistikoulutuksen sotaväessä saanut alikersantti ja suojeluskuntalainen kuten nuorempi 19-vuotias veljeni Toivo. Jälkimmäinen joutuikin aika pian vartiotehtäviin mm öiseen aikaan ammusvarikolle. Päivät hän kävi koulua kuten 12-vuotias sisareni Paula ja minä.

Eräänä aamuna lokakuun alussa heräsin ennen seitsemää ulko-oven kolisteluun. Poliisi toi vanhemmalle veljelleni palvelukseenastumismääräyksen. Hänen oli määrä ilmoittautua Lyseolla klo 10. Me muut läksimme normaalisti kouluun. Kun tulin ruokatunnille kotiin, istui vanhempiemme ystävä, Asko Karttunen, maalaistalon isäntä Onttolasta, kahvikuppi kädessä olohuoneessamme ja kertoi vakavana ikävissään luovuttaneensa hevosensa armeijan käyttöön. Aamulla oli tullut määräys. Siinä samassa puhelin soi ja nuorempi veljeni sai käskyn ilmoittautua välittömästi suojeluskunnan tehtäviin. Tällä puhelinsoitolla tuli hänen koulukäyntiinsä yli viiden vuoden tauko. Meiltä, sisareltani ja minulta koulu loppui iltapäivätuntien jälkeen. Koulurakennus tarvittiin joukkojen kokoamiseen. 

Joensuu oli siihen aikaan pikkukaupunki. Siellä oli vain noin viitisentuhatta asukasta. Vanhempani omistivat kaupunkikiinteistön raviradalle johtavan Suvantokadun varrella. Pihamme käsitti neljänneksen koko korttelista, ja siinä oli kaksi asuinrakennusta, yhteensä kuusi asuntoa, joista viisi oli vuokrattuna. Pihamaata oli runsaasti leikkiä ja pelata ja sotavuosien jatkuessa peruna- ja juurikasvimaata kaikille asukkaille. Pakollisella syyslomalla muistan leikkineeni yksin, sillä sisareni oli pikkulottana muonitustehtävissä.

Taustana kuitenkin soi mielessä Sillanpään marssilaulu. Tunnelma oli alakuloinen kuin pilvinen päivä. Muistan hyvin Suomen kuvalehden kannesta Pohjoismaiden päämiesten kuvan sekä juuri kirjallisuuden Nobelin saaneen F. E Sillanpään kuvan, jossa hän onnellisen näköisenä piteli käsivarrellaan nuorinta, vauvaikäistä lastansa. Ne toivat jonkinlaista valoa alakuloiseen tunnelmaan.

Kaupunki oli pimennetty. Ikkunoihin äiti liimasi ristikkoon liimapapereita Lisäksi vanhempamme kiinnittivät ikkunoihin vahvat pimennysverhot, joiden päälle makuukamariin ja keittiöön laitettiin sodan alettua huovat. Nämä estäisivät ikkunoiden rikkoonnuttua lämmön kaikkoamisen. Teimme kukin itsellemme koivuhiilestä ja moninkertaisesta sideharsosta kaasunaamarit ja äiti neuloi liipasinsormikkaita sotilaille. Isä lahjoitti pitkän pukinnahkaisen rekiturkkinsa vartiomiesten käytettäväksi kylmyyttä vastaan ja lisäksi oman pystykorva-kiväärinsä, jonka muistan riippuneen keittiömme seinällä koko lapsuuteni ajan. Näin varustauduttiin mahdolliseen sotaan. Ruokaakin hankittiin ylimääräistä. Seinäntakaisnaapuri, makkaratehtailija Halonen, toi puoli tahkoa Emmental-juustoa, joka riittikin koko talveksi.

Jonakin päivänä kävelin läheisen Lyseon portille Kirkkokadulle tavatakseni vanhemman veljeni. Sotilaat eivät saaneet tulla ulos, he vain vilkuttelivat ja huutelivat avoimista ikkunoista. Siinä portilla seisoskeli useita kymmeniä aikuisia, enimmäkseen naisia. He olivat tuomassa paketteja veljilleen tai miehilleen. Puhetta ei paljon kuulunut, jokunen sana vaihdettiin hiljaisella äänellä. Viikon kuluttua näimme veljemme Voiton ajamassa polkupyörällä kotimme ohi joukkueen mukana pois kaupungista kohti Lieksaa.

Parin ensimmäisen lokakuun viikon aikana heräsin öisin mahtavaan jyrinään, joka välillä katkesi hetkeksi jatkuakseen taas. Se oli niin pelottava, että äiti halusi näyttää meille tyttärilleen, mistä ääni oli peräisin. Niin sitten eräänä yönä puimme päällemme ja lähdimme ulos kadulle. Seisoimme porttimme pielessä selkä aitaa vasten painettuna. Oli pilkkopimeää, kuitenkin silmä erotti loputtoman pitkän hevos- ja kärryjonon. Hiljaisuudessa erottui hevosen hengitystä ja liikahtelua. Jokunen hevosmies rauhoitteli hevostaan ja sytytti tupakan. Sitten yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi valtaisa jyrinä. Rautaiset kärrynpyörät iskeytyivät kadun mukulakiviin ja ääni toistui talojen seinistä. Hevosjono nytkähti liikkeelle. Maakunnan isännät toivat hevosiaan ja ajopelejään puolustusvoimien käyttöön. Mobilisatio piti tehdä salaa, pimeän aikana. Elämä tuntui rauhoittuneen ja koulukin alkoi marraskuun puolivälissä.

Marraskuun 30. päivän aamuna isäni mätti kirosanoja perä perään ja sanoi, että ryssä on sanonut hyökkäämättömyyssopimuksen irti. Kouluun lähdettiin kuitenkin niin kuin aina. Muutamien oppituntien kuluttua kokoonnuttiin rukousaulaan. Rehtori ilmoitti lyhyen hartaushetken jälkeen, että sota oli syttynyt ja että koulunkäynti lopetetaan tähän. Menimme takaisin luokkiin hakemaan tavaroitamme kyynelten kimaltaessa useimpien silmäkulmissa. Muistan, kuinka suomenkielen opettaja maisteri Reuna pyyhki puhdasta taulua salatakseen liikutuksensa.

Sota oli nyt tosi. Ilmahälytykset alkoivat. Isäni oli määrätty korttelin väestönsuojeluvalvojaksi ja hän määräsi naapurissa juuri valmistuneen kauppatalon kellarin väestönsuojaksi. Kellarista tulikin perin tuttu talven aikana. Sinne juostiin päivin ja öin jopa 16 kertaa vuorokaudessa.

Isäni varsinainen työ oli Pielisjoen rannan linnoittaminen. Hän rakennutti sinne, jonkin matkaa kaupungista virtaa ylöspäin, hyökkäysvaunuesteitä. Hän kulki työmaalleen polkupyörällä. Pimeänä aikana pyörän lyhtynä oli karbidilamppu, jossa oli valosuoja. Valo pääsi tielle vain noin viiden millimetrin raosta. Päällään isällä oli koiranturkissisäturkki. Viikonloppuisin hän kävi kotona. Suurimman ajan koko sodan ajasta äiti yksin hoiti taloa ja meitä tyttöjä.

Ensimmäisenä sotajouluna lämpötila laski niin, ettei lämpömittari enää toiminut. Se jäätyi 40 pakkasasteeseen. Nuorempi veljeni oli koko syksyn toiminut suojeluskuntatehtävissä Joensuussa. Jouluaterialla hän nousi seisaalleen ja ilmoitti, että hän lähtee rintamalle vapaaehtoisena lisäten: Suomi tarvitsee poikiaan. Jo 27. päivänä hänet lähetettiin koulutuskeskukseen Kuopioon. ja parin viikon kuluttua Karjalan kannakselle Summaan. Vanhempi veli toimi Kuhmon rintamalla. Alkoi kirjeiden kirjoittaminen ja niiden odottaminen..

Talvisota oli lunta ja pakkasta, pakkasta ja kuutamoöitä, ilmahälytyksiä ja pakkasta, pakkasta ja pommituksia. Valvoimme öisin vuorotellen kuullaksemme hälytyssireenin äänen. Äiti valvoi useimmin, me tytöt vain harvoin. Silloin me pelasimme korteilla useimmiten mustaa pekkaa tai leikimme desantti-leikkiä. Me kaikki nukuimme vaatteet päällä ja kun hälytys tuli, puimme vain päällysvaatteet yllemme ja minä vielä äidin vanhan plyyssitakin, joka ulottui maahan saakka. Väestösuojamme oli kylmä kellaritila ja jouduimme viettämään yhteen menoon useita tunteja ahtaudessa. Äitiä oli joskus vaikea saada heräämään, olihan hän joutunut eniten valvomaan, samoin Halosen rouva. Hänen heräämisensä varmistettiin seinään koputtamalla. Sisareni meni hakemaan Halosen 4-vuotiaan Harrin, rouva Halonen huolehti 2-vuotiaasta Annelista ja äitini ovien sulkemisista ja vähäisen arvoesinekassin mukaan ottamisesta. Usein emme ehtineet suojaan ennen kuin pommit jo putoilivat. Silloin tuli mieleeni, että nyt tulee Mikkelin kohtalo, olihan Mikkeli juuri kokenut suuren hävityksen. Väestösuojassa istuessa pommien äänet vaimentuivat, oli kuin hevosella olisi ajettu puusillan yli ja itse olisi ollut sen alla, niin kuin edellisenä kesänä Viekissä sen olin kokenut. Eräänä pommituksen jälkeisenä aamuna huomasimme, että Kalevankadulle kymmenkunnan metrin päähän makuukamarista oli pudonnut pommi. Se oli onneksemme suutari. Toinenkin suutari löytyi korttelistamme. Sitäkin kävimme katsomassa. Se oli nostettu lumihankeen pystyyn. Se oli lähes minun pituiseni, sillä katsoessani sen kyljessä olleesta reiästä sen sisälle, jouduin vain vähän kumartumaan. Paksukin se oli, ehkä noin 30 cm läpimitaten. Erään pommituksen jälkeen tullessamme pihamaalle näimme, kuinka naapurissa oleva puusepänverstas paloi. Toisen kerran lähellä olleen sotasairaalan, Lyseon, maahan kaivettu väestösuoja oli saanut täysosuman. Tanskalaiset sairaanhoitajat menehtyivät. Tshockisen kerrostalokin oli kuin nukkekoti. Sen ulkoseinä oli kadonnut. Venäläisten pommitussuunta kulki Pielisjoen suuntaisesti. He pyrkivät katkaisemaan maa- ja rautatiesillat. He onnistuivat vain satamassa olleen tullihuoneen tuhoamisessa.

Eräänä päivänä sotapoliisi tuli ilmoittamaan, että kaupunki evakuoidaan johonkin päivämäärään mennessä. Äitini sanoi hänelle, ettemme me lähde mihinkään. Poliisi tuumasi siihen, että sitten kuolette paikallenne. Huomasin kyllä, että isäni kuultuaan äidin päätöksen oli voimakkaasti eri mieltä. Jonkin ajan kuluttua eräänä aamuna muiden asuntojen portailla kökötti tavarapakkauksia. Asukkaita ei enää näkynyt. Lopulta katosivat tavarakäärötkin. Kaupunki autioitui. Joitakin lumipukuisia kulki enää kaduilla, jotka alkoivat täyttyä lumesta, kun niitä ei kukaan hoitanut. Äidilläni oli kyky nähdä tulevia. Luulen, että hän aavisti evakuoinnin tarpeettomuuden. Useimmiten hän istui hiljaa jotakin käsityötä tehden. Oli kuin hän olisi ollut keskittynyt johonkin muuhun kuin käsityöhönsä. Sodan alussa äiti kokosi kahteen suureen pajuarkkuun kodin liinavaatteita, lakanoita pyyheliinoja, alusvaatteita ja sen sellaista. Tulipalon tai muun hävityksen tapahtuessa pakkaukset voitaisiin nostaa tai heittää ulos. Pajuarkut sijoitettiin vaatenaulakon alle eteiseen, niin että oli vaikea käyttää naulakkoa.

Tavakseni oli tullut pakkaspäivinä mennä isän kirjoituspöydän laatikoita tutkimaan. Siellä olivat isän maatalousrakennusten piirustukset, jotka kiinnostivat minua suuresti. Olin jo kansakouluaikoina opetellut rakennusten pohjapiirrosten tekniikan ja niin piirtelin omiani nytkin . Kerran piirsin huolella sairaalan, potilas- ja toimenpidehuoneineen. Kun äitini näki sen, hän suuttui ja sanoi, ettei sellaisia saanut piirtää. Ehkä hän koki sen pahana enteenä. En muista, miten piirustuksen kävi.
Vaikka puhutaan talvisodan hengessä yksimielisyydestä, oli kuitenkin pieni ryhmä, joka oli eri mieltä. Pienemmässä asuinrakennuksessa oli jo 30-luvulla asunut Neuvostoliittoa ihannoivia vuokralaisia jopa vakoilijoita. Eräästäkin perheestä lähti poika rajan yli parempaan yhteiskuntaan kadoten tietymättömiin. Sodan aikana toive Suomen valloituksesta iti niin, että pommituksen aikana meidänkin pihamaalta oli näytetty valomerkkejä. Erään pommitusyön jälkeen isäni löysi ulkorakennuksen makasiinista sytytetyn nuotion, joka oli kylläkin onneksi sammunut itsestään.

Kerran näin olohuoneemme ikkunan takana lumipukuun pukeutuneen henkilön painautuneena seinää vasten. En tiedä, mitä hän luuli kuulevansa. Desantteja kuitenkin pelättiin, samoin vakoilijoita.

Meillä ei koskaan sodan aikana tullut paniikkimieltä. Vaikka olimme vakavia ja surullisia lukiessamme lehdestä kaatuneitten kuolinilmoituksia, emme itkeneet tai voivotelleet. Otimme sodan surullisena elämänvaiheena, johon piti suhtautua asiallisesti mielenmaltti säilyttäen. Tiltun propaganda radiossa tuntui perin lapselliselta. Muistan, kuinka Tiltu kehui eräässä kolhoosissa valmistetun peräti neljä kätkyttä kuluneena vuonna. En ymmärtänyt silloinkaan, miten se voi olla suuri saavutus. Sanomalehti Karjalaisessa julkaistiin pilapiirros, jossa suomalaissotilas koputtaa käsikranaatilla venäläisen hyökkäysvaunun kattoluukkua ja sanoo: "Avvoo Iivana tiällä kuolema kolokuttaa". Molemmat propagandat johtivat samaan tulokseen: Olimme parempia kuin vihollinen

Pilvisenä muistan päivän, jolloin rauha ilmoitettiin. Vielä seuraavana päivänä soivat hälytyssireenit. Joku ei tiennyt, että rauha oli solmittu. Siirtolaisia Sortavalan puolesta alkoi saapua Joensuuhun. Vanhempani tekivät vaikean ja kovan ratkaisun auttaakseen siirtolaisten väliaikaista majoitusta. Pienemmässä talossa oli vuosikymmenen asunut rouva Surakka, joka oli vallankumouksen melskeissä paennut Moskovasta Suomeen. Hänen kertomuksensa politrukkien kuuluisteluista pistimien välissä jäivät mieleeni. Muuten hän oli ihan hyvä naapuri, mutta hän ei ollut muistanut maksaa vuokraansa puoleen vuoteen. Niin rouva Surakan huoneisto tyhjennettiin ja huonekalut kannettiin makasiiniin odottamaan hänen paluutaan evakosta. Tilalle muutti huoneen ja keittiön asuntoon kaksi perhettä Sortavalasta. Torin laidalle oli pystytetty valtavan suuri teltta, todennäköisesti tivolin suuri teltta. Kävin sen avoimella oviaukolla katsomassa niitä mahtavia huonekalumääriä, jotka oli tuotu uuden rajan takaa ja koottu aina teltan katonharjaan saakka röykkiöksi. Evakkolehmäkin ilmestyi meidän navettaamme poikimaan. Äiti oli auttamassa Halosia, kun hänellä oli tähän taitoa. Sinä keväänä muistan leikkineeni viimeistä kertaa. Vuolin puupalikoista pieniä nukketalon huonekaluja ja liimailin niihin kangastilkuista päällisiä. Belgian ja Hollannin valloitus sai isän kirosanavaraston aukenemaan. Hitler oli tehnyt väärin.

Opeteltiin elämään jälleen rauhan aikaa. Molemmat veljet olivat säilyneet haavoittumatta. Voitto palasi pian siviiliin, mutta Toivo joutui välittömästi sotaväkeen. Pienemmän rakennuksen Koposen Teuvo oli haavoittunut rintakehään. Sirpale oli tullut ulos selästä. Kesällä kun hän otti aurinkoa pihalla, näin noin neliödesimetrin kokoisen röpelöisen arven ohikulkiessani. Vaikka Karjala oli menetetty, itsenäisyys oli säilynyt.

 •Talvisota

•Jatkosodan alku
•Asemasotavaihe
•Sodan loppuvaiheet

--------------------------------------------------------------------------------

Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset