Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Siviiliväestö

Siviiliväestön kertomuksia

- Vihollisen vankina

Raisa Ruusunen os. Lampiselkä, ent. Soboleff

 

Suojärven pitäjään kuuluvassa ns. Hyrsylän mutkassa oli kolme kylää: Hyrsylä, Hautavaara ja Ignoila. Jälkimmäinen oli minun kotikyläni.

Kotitalostani oli valtakunnanrajalle matkaa kaksi kilometriä, rajavartiostoon vajaa kilometri. Äitini oli suomalainen, isäni venäläinen kansakoulunopettaja. He olivat menneet naimisiin ennen Suomen itsenäistymistä, ja kun raja maamme itsenäistyttyä sulkeutui, he jäivät Suomen puolelle. Meitä oli kymmenen lasta, tyttöjä ja poikia. Meillä oli pieni tila, jota viljelimme. Äitini kuoli v. 1937, ja siitä lähtien - olin silloin 13-vuotias - minä hoidin perheemme taloutta isän auttaessa ja opastaessa.

Talvisodan syttymisen aikoihin kaksi aikuista veljeäni olivat YH:ssa, kaksi sisartani kotiapulaisina, toinen Sortavalassa, toinen Viipurissa, ja kolmivuotias kuopuksemme Lauri naimisissa olevan sisaremme luona ”kylässä” Kaitajärvellä, joka sekin oli Suojärveä. Isän oli määrä hakea hänet pian kotiin, mutta sota ehti syttyä ennen sitä, ja niin pikkuveli vältti onneksi meidän kohtalomme. Kotona meitä oli isän lisäksi kaksi sisarta ja kaksi pienempää veljeä.

Marraskuun 29. päivän iltana isä tapansa mukaan kuunteli radion myöhäisuutiset. Huomasin hänestä, että jotain erikoista niissä oli, mutta kysymykseeni hän vastasi kehottamalla minua menemään levolle. Itse hän jäi istumaan tupaan ja pani tupakaksi.

Mutta seuraavana aamuna valkeni kaikille meille Hyrsylän mutkan asukkaille, mitä oli tapahtunut: Neuvostoliiton joukot olivat hyökänneet yli rajan ja meidän suunnalla ensi töikseen sulkeneet kapean kannaksen Suomen maaperää, ainoan yhdyssiteemme muuhun Suomeen. Olimme pussissa, motissa, mikä termi sodan kuluessa vakiintui yleiseen kielenkäyttöön, eikä ollut enää pääsyä vapauteen.

Heräsimme varhain tykkien jyskeeseen ja näimme kranaattien iskeytyvän pelloillemme ja talomme läheisyyteen. Perästä ymmärsimme, että hyökkääjän tarkoituksena oli ollut tuhota suomalainen rajavartiosto, mutta huonon osumistarkkuuden vuoksi ammukset lensivät meidän ympäristöömme. - Isä komensi meidät lapset karsinaan turvaan; karsina oli tuvan alla oleva vihanneskellari, jonne päästiin lattiassa olevan luukun kautta. Siellä pimeässä me pelon ja kauhun vallassa odotimme, mitä tapahtuisi. Mutta tuon tykistökeskityksen tauottua ei tapahtunut enää mitään, ja päivän valjettua oli ryhdyttävä tavallisiin askareisiin: lehmät oli ruokittava ja lypsettävä, perheelle valmistettava ruokaa jne.päin

Pelästyneitä lähinaapureita alkoi tulla meille kyselemään, mitä nyt tehdään. Kukapa siihen pystyi vastaamaan. Oli vain yritettävä elää edelleen pelosta ja uhasta huolimatta. Radiota kuunneltiin ja saatiin varmuus tilanteesta: olimme Neuvostoliiton vankeja. Sodan syttyminen oli monille yllätys, varsinkin isälleni, joka ei tahtonut uskoa venäläisistä pahaa. Tilanne oli hirveä, ja minä suunnittelin pakoa; sanoinkin isälle, että lähden hiihtämään omien luo, kohti Suojärven keskustaa. Isä ei tietenkään päästänyt, ja surman suuhun olisin toki joutunutkin. Oli vain niin, että eläminen päivästä toiseen pelossa ja epävarmuudessa ilman että saattoi mitään tehdä sietämättömältä tuntuvan olon katkaisemiseksi pani miettimään ja suunnittelemaan jos jotakin.

Niin kului kaksi iäisyydeltä tuntuvaa päivää. Kolmantena ilmestyi pihaamme kaksi ratsastajaa. Isä meni heitä vastaan - kielivaikeuksiahan ei ollut - ja keskustellessa antoi ne tiedot kylän asukasmäärästä ym., joita häneltä kysyttiin. Miehet lähtivät pois, ja isä palasi tupaan ja kertoi, ettei meillä ollut mitään hätää; saamme elää kuten tähänkin asti, erona vain se, että nyt olimme Venäjän kansalaisia. Niin elimme edelleen saman epätietoisuuden ja kalvavan pelon alla: miten meidän käy? Kamalaa oli nähdä, miten venäläiset lentokoneet alituiseen ylittivät kylämme matkallaan pommittamaan suomalaisia paikkakuntia. Onneksi radion kautta saimme tietoja Suomen puolelta ja olimme selvillä tilanteesta pitkin aikaa, siitä missä rintamalinjat kulkivat ym. Mutta eräänä päivänä helmikuun alussa radiot otettiin pois, ja niin jäimme täydelliseen uutispimentoon.

Jonkin päivän kuluttua tästä tultiin ilmoittamaan, että kyliin tulevat kovat taistelut, jonka vuoksi meidät asukkaat viedään turvaan, pois kylistämme. Tämä oli yksi valheista, joita meille ajan kuluessa syötettiin. Isäraukkani uskoi kaiken todeksi. Edessä oli lähtö kotoa - minne, sitä meille ei sanottu. Kolmen päivän muona käskettiin ottaa mukaan. Sitten vain ovet lukkoon ja ulos pihalla odottavaan kuorma-autoon. Minä otin vain rakkaan kissani, joka kuitenkin karkasi noustessani auton lavalle. Se oli kamala matka avonaisessa kuorma-autossa kohti itää 40 asteen pakkasessa. Kun tuli lehmien hoitoaika, itkin ja ajattelin, kuka nyt antaa Tuulikille ja Helmille vettä ja kuka syöttää lampaat. Kaikki eivät matkaa kestäneet; pieniä lapsia ja vanhuksia kuoli. Meidän automme matkaajat selvisivät tästä 12 tunnin ajosta sentään hengissä.

Tulimme Prääsään, jossa saimme ensimmäisen kerran aterian: puuroa, jota syötiin puulusikoilla. Sitten meidät vietiin entiseen Interposolkan luostariin, jossa meidän perheemme sai asuttavakseen parakista pienen nurkkahuoneen. Samaan kylään tuotiin myös Hautavaaran ja Hyrsylän asukkaat. Meidän vankien oli itse hankittava ruoka ja yleensä olimme kaikin tavoin omassa varassamme. Eväät loppuivat pian; minullahan ei eväitä ollutkaan, eikä karannut kissanikaan olisi pitkälle riittänyt, jos vaikka olisimme sitä käyttäneet ravintonamme. Isä meni metsätöihin, ja hänen ansaitsemillaan ruplilla elimme - niukin naukin hengissä pysyen. Kylässä oli kauppa, jossa oli yleensä vain leipää, joskus ns. siemenvoita, joka oli öljyä; lisäksi aika iso ruokala, josta sai joskus ostaa kalakeitoksi sanottua ruokaa. Käytännöllisesti katsoen elimme sen talven leivän varassa. Isän ollessa töissä me lapset kävimme etsimässä risuja ym. polttopuita, ”ostoksilla” kaupassa jne. Mieliala hyrsylänmutkalaisten keskuudessa oli luonnollisesti matalalla. Kaikki olivat huolissaan tulevaisuudestaan; Suomen asioista ja sodan kulusta ei tiedetty mitään. Mentiin vain hiljalleen päivästä toiseen. Monet eivät kestäneet, ruuan puute ja sairaudet veivät ihmisiä hautaan. Ainoa helpotus oli naapurien tapaaminen silloin kun se oli mahdollista.

Kevään tultua menin isän kanssa joelle uittotöihin. Aloin suunnitella karkaamista, muuta ulospääsyä en tilanteesta nähnyt, ja Suomeen oli päästävä, pois tästä olemattomasta elämästä. Kun kerroin aikeestani isälleni, hän tietysti pelästyi ja koetti saada minut järkiini: enhän tiedä, mihin suuntaan olisi mentävä, mistä saisin ruokaa, miten pääsisin rintamalinjojen läpi, jos yleensä niin pitkälle pääsisinkään. Järjetönhän ajatukseni oli, se oli selvää.

Niin kuluivat kuukaudet. Odotimme, pelkäsimme, toivoimme… Ja niin kävi, että eräänä päivänä toukokuussa kylään levisi huhu, että suomalaiset pääsevät pois. Juoksin töistä tulevaa isääni vastaan ja kerroin uutisen. Isä ei uskonut. ”No ei ole meidän Raisan mielikuvituksella rajoja!” hän tokaisi. Mutta kylään tultuamme saimme huhulle vahvistuksen: kotiin pääsemme - siis kotimaahan. Mutta kun isä oli saanut tiedon asiasta ja tuli huoneeseemme, hän sanoi: ”Me emme sitten lähde kukaan”, johon minä: ”Paitsi minä!” - Isälle oli luvattu, että hän saa perheineen palata Ignoilaan, hänelle annetaan hevonen ja lehmiä ja siellä perhe saa viettää normaalia elämää kuten ennen sotaa. Ja hän sinisilmäisyydessään uskoi! Minä joka tapauksessa lähtisin muiden mukana Suomeen, siitä en antanut periksi. Isä ei myöskään antanut periksi: minun oli jäätävä muun perheen mukana. Onneksi siihen sattui tulemaan vanha naapurimme ja ystävämme, joka kehotti isää myöntymään. Hänellä oli kaksi tytärtä, ja hän lupasi ottaa minut kolmanneksi ja huolehtia kuin omastaan. Sitä paitsi hän arveli, kun tunsi minut, että voisin vastahakoisella asenteellani vaikeuttaa perheen elämää. Isä valitti: ”Pitikö minun vielä nähdä tämä päivä, jolloin oma lapsi nousee minua vastaan!” Asia oli meille molemmille kipeä. Rakastin hyvää isääni, mutta tässä asiassa minun oli mahdoton antaa periksi. - Ennen lähtöämme venäläiset toivat allekirjoitettavaksi papereita, joissa luvattiin jos mitä kunhan jäisin maahan: koulutusta saisin mihin ammattiin hyvänsä ja opiskella niin pitkälle kuin kykyä riittäisi. Eivät ne minuun tehonneet; mielessä oli vain pääsy Suomeen. Ja muistan, että kun autot tulivat meitä kyläläisiä hakemaan Suomeen lähtöä varten, ensimmäisenä hyppäsin kyytiin. Matkatavaroita ei ollut paljon: huiviin käärittyinä veitsi ja haarukka ja vihreä leninki, siinä kaikki. - Olen perästä päin usein ajatellut, että vieressäni oli varmaan enkeli; ei 16-vuotiaalla tytöllä voinut olla itsellään kykyä tehdä niin kauaskantoista oikeata ratkaisua, ja vastoin isän tahtoa.

Autojen lähtiessä liikkeelle katselin taakseni niin kauan kuin saatoin nähdä viime kuukausien elinympäristöäni, ja mieleeni syöpyi pieni ryhmä, joka jäi seisomaan kaupanröttelön pihamaalle; isä, sisareni ja kaksi pientä veljeäni. Hirveätä oli jättää heidät, mutta tiesin, että tekemäni ratkaisu oli ainoa mahdollinen. Mutta miten heidän käy? En aavistanut - vai aavistinko? - etten enää heitä kaikkia tapaisi elossa. Niin kävi, että vain yhden heistä, toisen veljistäni, tapasin sitten vuosien perästä, kun siihen avautui mahdollisuus. Muut olivat jo siihen mennessä kuolleet, isä onnettomissa oloissa Siperiassa.

Tulimme Suomen puolelle, ja tapaamiltani tutuilta sain iloisen tiedon: Suomessa olevat sisareni ja veljeni olivat kaikki elossa ja terveinä, myös pikkuveli Lauri. Hän oli pelastunut sodan jaloista - se oli ensi päivinä Suojärvellä yhtä kaaosta - siten, että sisareni, jonka luona hän sodan syttyessä oli, oli käärinyt hänet huiviin ja kuljettanut potkurilla turvaan.

Meidät siirrettiin Helsinkiin Kaisaniemen kansakouluun karanteeniin. Saimme ruokaa, peseytyä ja meille annettiin puhtaat vaatteet. Omaisilleni oli suuri pettymys, että vain minä palasin; isän ratkaisua heidän oli mahdoton ymmärtää.

Vanhempi, Juho-niminen veljeni, jäi sodan jälkeen armeijan palvelukseen ja otti hoiviinsa minut ja Laurin, järjestipä minulle työpaikan armeijan keittiöapulaiseksi. Hänen virka-asunnossaan meidän oli hyvä elää. Mutta usein ajattelin Venäjälle jääneitä läheisiäni ja surin heidän kohtaloaan. Saimme sitten isältä kirjeen, huonolle paperille kirjoitetun, ilman kirjekuorta. Se oli kulkenut salaa rajan yli kädestä käteen ja löysi meidät, ihme kyllä. Tunsin heti isäni käsialan. Hän kirjoitti, että hän oli tehnyt elämänsä suurimman virheen jäädessään sinne. Raisa oli lapsi, mutta oli häntä viisaampi, kun ymmärsi palata Suomeen. Ja hän pyysi, että hinnalla millä hyvänsä yrittäisimme saada hänet ja lapset Suomeen.

Pian tämän jälkeen syttyi ns. jatkosota, eikä asialle voinut mitään tehdä. Olin lottatöissä koko sodan ajan. Mutta se on jo toinen tarina.

 

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset