Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Siviiliväestö

Siviiliväestön kertomuksia

- Lähtö Viipurista evakkoon

Kalevi Marttinen

 

Olin noin 12-vuotias koulupoika ja istuin viipurilaisen koulun luokkahuoneessa toverieni kanssa. Oli syksy 1939. eikä sodanjulistusta Neuvostoliittokaan ollut tehnyt. Kesken tuntiamme kaupungin taivaalle ilmaantui punatähtisiä lentokoneita ja hälytysireenit alkoivat soida vaaran merkkiä. Syöksyimme koulun alustaan surmanlintujen jyristessä Viipurin yllä. Pommit alkoivat vinkua ja jyrähdellä kunnes "vaara ohi" merkki taas annettiin.

Koko elämä tuntui olevan sekamelskaa ja muutaman päivän päästä poliisi toi käskyn lähteä evakkoon vain eväät mukana. Tulimme Viipurin rautatieasemalle ja nousimme vaunuihin. Ilta jo hämäräsi. Silloin alkoi uusi hälytyksen ulina ja ikkunat junassa komennettiin peittämään, ettei valoa näkyisi. Katsoin ulos verhon rakosesta. Taivas oli selkeä ja suuret määrät punatähtisiä pommikoneita oli kaupunkimme, päällä. Näin pommien putoilevan ja Viipurin liekeissä.

Juna lähti vavahdellen ilmanpaineesta. Emme saaneet osumaa ja jatkoimme matkaa länteen. Tienhaaran asemalla pysähdyimme odottamaan sotilasjuna, joka pysähtyi viereiselle raiteelle.

Silloin alkoi täysi sota. Sotilaat syöksyivät läheiseen metsään aseineen ja ilmatorjuntatykkeineen. Venäläiset surmanlinnuillaan pommittivat ja tulittivat ratamme rikki edestä. Saimme määräyksen siirtyä metsään. Juoksimme yli lumisen aukean ja melske ympärillä oli hirmuinen.

Oli pommien ja tykkien jyskettä, hävittäjien konekiväärien rätinää ja sotilaiden kiväärien pauketta. Ilma kaikui myös ihmisten pelon ja tuskan ääniä. Monet hakivat toisiaan pimenevässä lumisessa metsässä.

Lääkintämiehet kantoivat paareilla haavoittuneita. Juoksin itse toisen pojan kanssa, kun sotilaat erään puun juurella huusivat heidän luokseen. He kehottivat rauhallisuuteen ja pysymään pitkällään maassa. Itse he seisoivat puunrunkoon nojaten ja lähestyviä viholliskoneita ampuen.

Venäläisten konekiväärituli osui korvani vieressä olevaan puunkantoon niin että parkit lentelivät silmilleni.

Jumalalle, kiitos, että vielä voin näitä murheen ja pelon aikoja muistella. Neljä tuntia makasimme siellä lumisessa metsässä. Kun rata saatiin korjatuksi ja vaara oli ohi, pääsimme jatkamaan evakkomatkaa länteen.


--------------------------------------------------------------------------------

Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset