Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Siviiliväestö

Siviiliväestön kertomuksia

- Talvisodan evakuoinnit

Antti Henttonen

 

Historiassa vertaansa vailla oleva suoritus torjuntavoiton rinnalla
Talvisodan syttyminen yllätti monista ennusmerkeistä huolimatta Suomen kansan: Puna-armeijan ei uskottu hyökkäävän.

Oma kenttäarmeijamme suojajoukkoineen oli lokakuussa alkaneiden ylimääräisten harjoitusten ansiosta valmiina joskin heikosti aseistettuna, mutta siviiliväestön ja omaisuuden evakuoinnista ei ollut suunnitelmia. Yli 400 000 ihmisen ja lähes koko maakunnan irrotettavan omaisuuden siirtäminen jouduttiin tekemään paljolti improvisoiden ja hätäisesti. Ihmiset pelastettiin, mutta yksityistä sekä yritysten ja yhteisöjen omaisuutta jäi paljon valtaajalle.

 

Kolme vaihetta
Talvisotaan liittyneet väestönsiirrot tapahtuivat kolmessa vaiheessa: ennen sodan syttymistä, sodan aikana ja rauhanteon jälkeen.

Ennen sotaa määrättiin tyhjennettäväksi kapea rajavyöhyke Karjalan kannaksella ja eräitä Laatokan koillispuolen kyliä sekä Suomenlahden saaria. Sodan aikana jouduttiin evakuointialuetta laajentamaan kovalla kiireellä, jolloin omaisuutta tuhoutui tai jäi vihollisen käsiin. Evakuointia vaikeuttivat kova pakkanen, kuljetusvälineiden puute ja ilmapommitukset. Haittana oli myös suunnitelmien ja viranomaisten yhteistyön puute. Rauhanteon jälkeen tapahtuneet siirrot oli pakko toteuttaa kohtuuttoman lyhyessä ajassa.

Evakuointi rajapitäjissä ja Viipurissa oli aluksi vapaaehtoista, kunnes lääninhallitus antoi 8. lokakuuta kehotuksen vanhusten, lasten ja sairaiden siirtämiseen pois Karjalan rajapitäjistä ja Suomenlahden eräiltä saarilta. Väestö ohjattiin tässä vaiheessa Länsi-Kannaksen pitäjiin. Evakuointi koski myös sellaista omaisuutta, josta voisi olla hyötyä maahan hyökkäävälle viholliselle.

Neuvottelutilanteen kiristyessä aloitettiin 17.10. väestön pakollinen siirtäminen Karjalan rajakunnista 5-10 kilometriä leveältä vyöhykkeeltä. Käsky ei valitettavasti koskenut Suojärven Hyrsylän mutkan kolmea kylää, joiden 1400 asukasta joutuivat sodan alkaessa venäläisten vangiksi.

Vastuu armeijalle

Kun siviiliviranomaiset eivät pystyneet hallitsemaan tilannetta, siirrettiin vastuu evakuoimisesta puolustusvoimille 17. lokakuuta. Tehtävää hoiti II Armeijakunnan alainen Viipurin suojeluskuntapiirin esikunta. Se antoi yksityiskohtaiset ohjeet valtion varoilla tapahtuvasta väestön kuljetuksesta, majoituksesta ja muonituksesta sekä omalla vastuulla tehdystä omaisuuden pakkaamisesta ja merkitsemisestä, eläinten kuljettamisesta ja teurastamisesta, viljojen säkittämisestä ja rehujen paalaamisesta, maatalouskoneiden ja muun irtaimiston kuljettamisesta kokoamispaikkoihin jne. Ohjeita ei valitettavasti aina noudatettu riittävän huolellisesti, mikä vaikeutti pelastetuksi saadun omaisuuden tunnistamista kesällä 1940.

Lokakuussa evakuoitiin noin 15 000 henkeä. Kun neuvottelutilanne pitkittyi, alkoi viritä usko, ettei sotaa tulekaan. Niinpä lähes puolet evakuoiduista palasi koteihinsa, jotkut vain päivän tai pari ennen sodan alkamista. Silloin tuli todella kiireinen uusi lähtö tykistötulen alta. "Ko venäläiset tulliit ovest, ni myö lähettii ikkunoist", muistelivat rajan asukkaat myöhemmin "Ja nii ol kiire lähtö, ettei kerent itkemääkää", sanoivat toiset. Itkut tulivat maaliskuussa, kun selvisi, ettei takaisin enää päästäkään.

Ihmiset turvaan, omaisuus sai jäädä

Viranomaisille tuli kiire pelastaa ihmiset, omaisuus sai jäädä. Karjaa ammuttiin navetoihin ja viljaa jäi aittoihin. Monet sytyttivät itse kotinsa palamaan, ettei vihollinen saisi niistä suojaa. Sotilaat sytyttivät loput noudattaen poltetun maan taktiikkaa.

Ihmiset kuljetettiin pääasiassa öisin junien henkilö- ja tavaravaunuissa sekä autoilla, mutta heitä vaelsi myös hevosilla ja jalkaisin karjoja ajaen. Hevosistakin oli puutetta, koska niitä oli luovutettu armeijan käyttöön. Yhteiskuljetuksiin jokainen sai ottaa mukaan vain kaksi käsikantamusta. Suuremmille asemille oli järjestetty kansanhuollon, armeijan sekä lottien ja suojeluskuntien toimesta muonitusta ja sairaanhoitoa. Valtion viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen yhteistyöelimeksi perustettiin Vapaan Huollon keskustoimikunta.

Tavaroiden siirtämistä vaikeutti se, että puolet viljasta oli puimatta ja puitu vilja säkittämättä, rehut paalaamatta ja karjat merkitsemättä. Lisäksi evakuointi- ja sotilaskuljetukset häiritsivät talvisilla teillä toisiaan. Sotilailla oli etuoikeus.

Venäläiset joukot valtasivat varsin nopeasti evakuoidun suojavyöhykkeen, jolloin jouduttiin kiireesti tyhjentämään uusia alueita. Viipurin suojeluskunnan esikuntaan perustettiin 3. joulukuuta evakuoimistoimisto, jonka käyttöön annettiin sotapoliisi. Toimiston päälliköksi määrättiin kansanhuoltopiirin toimistopäällikkönä toiminut agronomi, vänrikki Johannes Virolainen.

Nuoren reservinvänrikin johtama toimisto hankki pakkokäyttöönsä linja- ja kuorma-autoja. Työvelvollisista koottiin työkomppanioita ja niille hankittiin hevosia. Voimavarat olivat sittenkin tehtävän laajuuteen ja vaikeuteen nähden kovin rajalliset.

Jännittävin oli Viipurin itäpuolisen rannikkoalueen väestön kuljetus proomuilla Viipurinlahden yli Säkkijärvelle. Onneksi sumuinen ja lumisateinen sää suojeli tätä sotavuosien suurinta vesistökuljetusta samoin kuin noiden päivien maakuljetuksiakin lentokoneiden hyökkäyksiltä. Helmikuussa oli niitäkin tuhoisin seurauksin.

Evakuointi organisaatio jouduttiin sodan aikana järjestämään uudelleen ja toimisto siirtämään Viipurista Imatralle Karjalan Armeijan esikunnan yhteyteen. Laatokan Karjalassa evakuointia johdettiin IV Armeijakunnan esikunnasta sekä Kainuussa ja Lapissa sikäläisistä esikunnista. Kotirintaman kaupungeissa siitä vastasivat väestönsuojeluviranomaiset.

Kilpajuoksu puna-armeijan kanssa

Moskovan rauha lopetti yllättäen sodan 13. maaliskuuta 1940. Rintamalinjan ja uuden rajan välissä oli laajoja alueita, jotka jouduttiin evakuoimaan muutamassa päivässä. Se oli kilpajuoksua puna-armeijan kanssa. Siirrettävänä oli nyt vielä 100 000 ihmistä, kymmeniä tuhansia eläimiä, miljoonia kiloja viljaa, suuria teollisuus- ja liikelaitosten varastoja ja koneistoja sekä valtava määrä yksityistä irtaimistoa. Tehtävään tarvittiin paljon kuljetusvälineitä ja työvoimaa. Eräiden suurmyllyjen viljavarastot saatiin pelastetuksi viimeisillä tunneilla ennen venäläisten tuloa. Tiet tukkeutuivat länteen vaeltavien evakkojen ja väsyneiden sotilasosastojen sekä itään tavaroita hakemaan ajavien ja lasteineen palaavien kulkuneuvojen ruuhkassa. Välineistöä ja työvoimaa oli liian vähän. Etelä-Karjalassa tilannetta hieman helpotti kolme rautatietä siellähän oli maan tihein rautatieverkko. Laatokan Karjalassa olisi tarvittu kuljetusvälineitä ja aikaa monin kerroin enemmän. Venäläisten saneleman aikataulun takia heidän käsiinsä jäi suuria määriä omaisuutta. Sallassa ja Hangon vuokra-alueella oli helpompaa. Rajan länsipuolelle vaivalla siirretyt teollisuuslaitosten koneet jouduttiin palauttamaan.

Paksut hanget ja kevättalviset pakkaset vaikeuttivat karjojen siirtämistä. Eläimiä koottiin suuriin karjaleireihinkin. Armeija ja suojeluskunnat muodostivat teurastusryhmiä lopettamaan hankiin uupuneita eläimiä. Puhjennut suu- ja sorkkatautikin vaati joukkoteurastuksia.

Kohtaloiden kirjoa

Karjalan väestö ei halunnut jäädä Neuvostoliiton valtaamille kotiseuduilleen. Se tiesi, mikä kohtalo siellä odottaisi ja äänesti jaloillaan. Se jatkoi elämäänsä itsenäisenä säilyneessä joskin typistyneessä Suomessa - vaikka sen vieraillakin veräjillä ja vailla tietoa tulevaisuudesta.

Evakkomatkoihin, jotka tehtiin paljolti naisten, lasten ja vanhusten voimin ja toimin, liittyi monia tapauksia ja tarinoita. Oli syntymisiä, kuolemisia ja rintamalta saapuneita surusanomia. Rauhallisuus ja usko elämään kuitenkin säilyivät, eikä huumorikaan kokonaan hävinnyt.
--------------------------------------------------------------------------------

Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

 

Kertomukset