Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Siviiliväestö

Siviiliväestön kertomuksia

-Talvisota sairaalajunassa

Hilkka Kurkela, o.s. Kurttila

 

Olin sairaanhoitajana Helsingissä Mehiläisen sairaalassa, kun lokakuun 13. päivänä 1939 poliisi toi käskyn, että viiden tunnin sisällä oli ilmoittauduttava Käpylässä Sairaalajuna II:n päällikkölääkäri Josef Kaplanille.

Tietenkin olimme levottomina syksyn aikana jo osanneet odottaa, että joutuisimme SPR:n jäseninä palvelemaan puolustusvoimia, mutta Moskovan neuvottelujen pitkittyessä toivoimme kaiken päättyvän rauhallisesti.

Sairaalajunaa kunnostettiin kovalla kiireellä Helsingin rahapihalla. Pitihän sen pystyä tarpeen tullen kuljettamaan haavoittuneet ja sairastuneet sotilaat rintamalta turvallisesti muualla maassa oleviin sotasairaaloihin.

Sairaalajuna oli itse asiassa pienimuotoinen sairaala, jossa voitiin kiireellisissä tapauksissa tehdä välttämättömät operaatiotkin. Haavoittuneille oli yleensä annettu vain ensiapu joukkosidontapaikoilla tai kenttäsairaaloissa.

Sairaalajunan henkilökunta oli päällikkölääkäri ja muita lääkäreitä, sairaanhoitajia ja lottia, viimeksi mainittuja myös muonitustehtävissä. Lisäksi oli käytännön asioista huolehtimassa komendantti sekä muutamia lääkintämiehiä sekä tietenkin junamiehet.

Lokakuun loppuun mennessä sairaalajuna oli kunnossa ja toinen puoli henkilökunnasta sai palata siviilitehtäviinsä - toistaiseksi. Toinen puoli, minä muiden muassa, siirtyi junan mukana Hyvinkäälle odottamaan tapahtumien kehittymistä.

Hyvinkäällä meillä oli helpot oltavat, aikaa kulutettiin pääasiassa lenkkeillen ja tutustumalla paikkakuntaan, iltaa istuen ja odottaen mitä tuleman piti. Kenttäpostin aloitettua toimintansa lokakuun lopulla tuli ohjelmaan myös kirjeiden kirjoittaminen. Mutta se oli vain tyyntä myrskyn edellä.

Kun sotatoimet sitten alkoivat marraskuun viimeisenä päivänä, hälytettiin paikalle myös Helsingissä varalla ollut henkilökunta. Ensimmäiselle matkalle lähdettiin joulukuun 11. päivänä ja se suuntautui Sortavalaan ja Värtsilään, joista molemmista toimme haavoittuneita pääasiassa Tampereelle. Matka sujui hyvin, mutta toisella matkalla Elisenvaarasta Kontiolahteen ja takaisin Lappeenrantaan ja Poriin, oli jo neljä ilmahälytystä.

Ilmahälytyksen sattuessa siitä annettiin tieto kunkin vaunun henkilökunnalle, mutta ei potilaille, koska se olisi herättänyt heissä vain tarpeetonta levottomuutta. Potilaathan eivät saaneet kuljetuksen aikana poistua junasta, harvapa siihen olisi pystynytkään, eikä lääkintähenkilökuntakaan saanut jättää heitä paitsi erikoisluvalla silloin, kun asemilla pysähdyttiin pitemmäksi aikaa. Silloin suoritettiin tarpeelliset ostokset myös potilaille.

Potilasvaunuissa oli vain puolivalot sen jälkeen kun tarpeelliset hoitotoimenpiteet, kuten siteiden vaihtaminen, oli suoritettu. Sairasjunilla oli etuajo-oikeus eivätkä ne yleensä pysähtyneet suurillakaan asemilla, mikäli se ei muun liikenteen vuoksi ollut välttämätöntä.

Potilaiden lastaaminen suoritettiin turvallisuussyistä yleensä öiseen aikaan ja siinä avustivat lääkintämiehet. Edestakaiset matkat kestivät tavallisesti pari päivää, mutta joskus viikonkin, jos sattui jotakin erikoista, kuten pommituksista johtuneita ratojen rikkoontumisia.

Joulukuun 20. päivästä alkaen matkat suuntautuivat useimmiten Sortavalaan, vastaanottoasemat taas vaihtelivat sen mukaan missä sotasairaalassa oli tilaa. Veimme haavoittuneita Jyväskylään, Mikkeliin, Savonlinnaan, Kuopioon, Vaasaan, Tampereelle, Poriin, Raumalle, Hämeenlinnaan, Turkuun, Lahteen ja Saloon, eräissä tapauksissa Helsinkiinkin. Viimeinen eli 29:s matka tehtiin maaliskuun lopussa Haaparantaan. Pitkäaikaista hoitoa vaativat haavoittuneet pääsivät silloin naapurimaahan.

Matkat eivät aina sujuneet rauhallisesti, vihollinen ei aina kunnioittanut Punaisen Ristin tunnuksia. Ensimmäisen kerran junamme oli pommituksen kohteena 23.1., mutta kun kaikki pysyttelivät visusti junassa ei kukaan haavoittunut lentokoneiden konekivääritulesta huolimatta.

Helmikuun puolivälin jälkeen matkamme ulottuivat Laatokan koilliskulmalle Jänisjärvelle ja Alattuun saakka. Eräällä matkalla laskimme 56 venäläiskonetta lentävän ylitsemme. Juna tärähteli muutaman kerran, mutta sen kummempaa ei sattunut. Joskus oli samalla matkalla peräti 11 ilmahälytystä. Helmikuun 2. päivänä putosi useita palopommeja junamme viereen, mutta meillä oli silläkin kertaa varjelus.

Erikoisesti jäi mieleen matka, jolle lähdimme Turusta 24.2., mutta saimme potilaat Rauhasta Imatran läheltä vasta kolme päivää myöhemmin. Viholliskoneita - sekä pommittajia että hävittäjiä - näkyi vähän väliä, mutta olipa ilmassa myös meitä auttamaan tulleita koneita, joiden kansallisuudesta emme saaneet selvää. Koska meillä ei menomatkalla ollut potilaita, tuli komennus suojaan - junan alle - ja lopulta myös oikeaan pommisuojaan, jossa useampi meistä nukkui väsyneenä koko 27. päivän vastaisen yön. Tämä tapahtui Kaukopään teollisuusalueella, jossa oli sekin hyvä puoli, että saimme välillä käydä tehtaan ruokalassa kahvilla.

Seuraavakin matka oli hankala, kun meidän piti viedä kuusi silmäpotilasta Kuopioon. Matka kesti kolmatta vuorokautta, kun rata oli useasta kohdasta poikki ja junia jonotti Kouvolaan pääsyä. Mäntyharjun asemalla seisoimme seitsemän tuntia ja Mikkelissä katselimme siellä raivoavia tulipaloja.

Vaikka rauha tuli 13.3., teimme vielä kolme matkaa. Nyt oli erikoista se, että junat ajoivat täysillä valoilla ja pimennysmääräyksiä ei muutenkaan enää tarvinnut asutuskeskuksissakaan noudattaa. Sen sijaan asemilla oli valtava tungos evakuoituja ja rintamalta palaavia - eläviä ja kuolleita. Jänisjärvellä tyhjensimme erään talon kellarin, isännän luvalla tietenkin, ja saimme runsaasti ruokatarvikkeita, jotka muuten alkoivat jo olla vähissä.

Viimeinen sairaalajunan matka suuntautui sitten Haaparantaan. Se oli junan henkilökunnalle mieluisaa, sillä sieltä sai ostaa sellaisia ruokatavaroita, joita omassa maassa ei enää ollut, ennen muuta hedelmiä ja suklaata. Minä en ollut Haaparannan matkalla mukana, koska sain luvan jäädä junasta Iin asemalla käydäkseni kotonani sinä aikana, jonka toiset viipyivät Haaparannassa.

Sattui kuitenkin niin, että juna palasi odotettua aikaisemmin ja myöhästyin siitä. Kun perhe vielä edelliseltä lomalta lähtiessäni oli itkenyt, niin nyt se - nauroi. Pääsin kuitenkin jatkamaan matkaa muutamaa tuntia myöhemmin.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset