Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Siviiliväestö

Siviiliväestön kertomuksia

- Lotan tie 1939 - 1944

Eeva Mirjam Särkinen, os. Luostarinen

 

Synnyin Kerimäellä maanviljelijäperheeseen, jossa oli neljä aikuista lasta. Vanhempani olivat vanhoillisia uskovaisia. Sain hyvän ja vahvan pohjan elämälleni. Äitini kuoli 2.7.1939. Isä kuoli ollessani seitsemän vuotta vanha 1925.

Olin lähdössä jatkaman talousalan opintojani syyskuussa 1939, kun sain komennuksen muonittamaan ylimääräisiä suojeluskuntaharjoituksia. Talvisodan ajan olin ilmavalvonnassa kotikylässäni. Se oli kyläkohtaista. Emme anoneet päivärahaa. Olin myös lottana laskemassa kukkavihkoja sankarihautajaisissa.

Omakuva Pitsamassa 1942

 Ne on raskaita muistoja, koska vainajat olivat tuttuja, useat koulukavereita. Sitten tuli siirtolaisten muonitusta. Naapurikylään Raikuuseen alettiin tehdä linnoituksia. Jouduin Lotta Svärd keskusjohdon kirjoihin kevättalvella 1941 Linnoituspataljoona 344:n vastaavana emäntänä.

Sodan alettua 1941 kesäkuussa läksimme Parikkalasta ja menimme Metsäpirttiin asti rintaman jäljessä. Miehemme korjasivat teitä, siltoja ja vainajia. Jouduin kaksi kertaa kenttäsairaalaan kahdeksi päiväksi pyörtymisen takia, ennen kuin totuin siihen näkemääni.
Sieltä siirryin jouluna 1941 keski- syvärille Pidmaan, välillä olimme Syvärin eteläpuolellakin. Meitä oli 10-12 lottaa muonittamassa sitä pataljoonaa ja autokomppanian miehiä. Täytyi hommata ruoka-aineet keskusvarastolta Äänislinnasta, valmistaa ja myydä se miehille. Kaksi kertaa paloi ruokalakin. Se oli aika rankkaa ja vastuullista työtä niin nuorelle tytölle. Pyysin päästä pois ja tammikuun 29.päivänä pääsin siviiliin. Mutta kohta sain komennuksen armeijan puolelle keittiöön. Sitten ei ollut huolta muusta kuin itsestäni.

Palopommin tuhoama pieni kirkko, jossa oli keittiömme Pitsamassa 1942. Taas tuli komennnus Syvärille 1.Sillanrakennuskomppanaan. Meitä oli kaksi lottaa ja kaksi apupoikaa laittamassa ruokaa sotapojille. Aamulla oli teetä ja pojat saivat päivän kuivamuonan. Lounaaksi oli aina puuroa, joskus milkkiä sen kanssa. Päivällinen oli hernekeittoa, harvoin perunasoppaa. Silloin talvisin oli pakkasta jopa -40o. Kuorma-auto kippasi perunat hangelle. Joskus pojat saivat hirviä, kerran karhun, ja silloin juhlimme. Me asuimme Kaarinan kanssa puuteltassa. Pojat kävivät lisäämässä puita kamiinaan, hiipivät hiljaa etteivät herättäisi. Laitoimme muonatupakkamme kamiinan vieren, josta pojat saivat ne ottaa. Yhtään tupakkaa ei kokeiltu itse. Samoin Mannerheimin syntymäpäivän viina-annokset annettiin jakoon. Pojat piti meitä sisarinaan, kunnioitus oli molemminpuolista.

Siinä lähettyvillä oli myös K.E.K. eli kaatuneiden evakuoimiskeskus. Siellä työskenteli kolme lottaa ja yksi apupoika. Sinne tuotiin Syvärin eteläpuolella kaatuneet vainajat. Yöllä lämpisi iso savusauna. Aamulla vainajat kannettiin sinne sulamaan. Illalla sitten oiottiin jäsenet suoriksi, pyyhittiin veret ja laitettiin arkkuihin kotiseurakunnan multiin haudattavaksi. Tämä oli talvella. Kesällä ruumiit saattoivat olla matoja täynnä. Kävimme joskus Kaarinan kanssa iltaisin auttamassa niitä lottia. Näitä keskuksia oli koko rintaman mitalla, joten asemasodan aikana suurin osa vainajista pääsi oman kirkkomaan multiin.

Tämän kaiken tekivät Suomen lotat. Olen kuullut, ettei tämmöistä käytäntöä ollut missään muualla maailmassa. Meilläkin oli laulun sanojen mukaan ”Nyt metsä kirkkomme olla saa” suora yhteys ylhäälle. Rukouksen voima auttoi taas eteenpäin.

Juhannuksen alla 1944 jouduimme jättämään Syvärin. Välillä kävellen, toisinaan autokyydissä matkasimme kohti pohjoista. Tuuloksessa vihollinen nousi Laatokalta eteemme ja sulki useamman yksikön mottiin. Oli valoisat kesäyöt, osaksi korkeiden sananjalkojen alla ryömien pääsimme Suurmäkeen. Meille ei tullut henkilövahinkoja, mutta kuormasto jäi sinne kokonaan. Meillä lotilla olivat omat vaatteet, vain muonat ja mantteli oli talosta. Kaikki vaatteemme jäivät sinne mottiin. 

Kun pääsimme vihdoin Pitkärantaan, iski punatautiepidemia meidän yksikköömme. Se oli vakava tauti. Minäkin sairastuin ja jouduin 32.Kenttäsairaalaan. Samana päivänä minut vietiin 13.Sotasairaalaan Kuusankoskelle. Olin siellä kai kolmatta viikkoa. Sinne tuli tieto Savonlinnan lottapiiristä, että piti ilmoittautua siellä. Sota oli lopuillaan ja ajattelin saavani litterat kotimatkalle, mutta toisin kävi. Sodan loputtua jotkut yksiköt komennettiin ajamaan saksalaiset pois Lapista.

Meidän pioneerit joutuivat sinne raivaamaan miinoja ja vetämään ponttonisiltoja saksalaisten räjäyttämien siltojen yli, että jalkaväki pääsi etenemään. Poikien toivomus oli, että me tytöt tulisimme mukaan ja niin minäkin sitten läksin sairaalasta suoraan sinne poikien mukaan. Sen matkan kaksi kuukautta olivat henkisesti ja fyysisesti sodan raskainta aikaa, niin paljon meni poikia miinojen uhreiksi. Saksalaisten tuhoamisvimma oli aivan uskomatonta. Yksityistapauksia ei voi kertoa, mutta unohtaa en voi koskaan. Olimme melkein joka yö eri paikassa ja etenimme Sodankylänkin ohitse. Marraskuun alussa sinne tuli joku korkeampi upseeri, joka sanoi ettei tällaisissa oloissa saa enää lottia olla. Hän toi meidät Ouluun, jossa ilmoittauduimme litteroiden saamista varten. Lottajärjestö oli lopetettu. Siellä oli nuoria, ”toisenmielisiä” poikia, jotka ottivat meiltä lottaneulat pois. Lottavaatteetkin olisi pitänyt riisua. Kaarina meni Turkuun, minä junalla Savonlinnaan. Emme lähteneet alusvaatteissa matkustamaan.

Olen onnellinen siitä, että sain olla mukana ja näin minkä hinnan miehet maksoivat siitä, että tulevilla sukupolvilla olisi vapaa isänmaa. Sillä oma, vapaa isänmaa on ihmisen tärkein omaisuus. Hyvät nuoret sen lunastivat teidän isoisänne. Se, että kotimaassa tuli sotien aikana työt tehtyä, oli pelkästään teidän isoäitienne ansiota.

Sitten alkoi tavallaan uusi elämä, ilman ammattia suuren perheen kotiäitinä. Ammatin saaminen kaikille lapsille onkin sitten jo eri tarina. Me lotat saimme veteraanitunnuksen 1980-luvun alussa. Nyt kun olen jo aika huonossa kunnossa, haluan sanoa Suomen nuorille terveisinä: Isänmaata kannattaa aina puolustaa!

--------------------------------------------------------------------------------

Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002

Kertomukset