Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Siviiliväestö

Siviiliväestön kertomuksia

- Sairaanhoitajan sotakokemuksia

Paula Vitakoski

 

Talvisodan aikana oli kotipaikkakuntani kunnansairaala muutettu sotasairaalaksi. Olin silloin 16-17-vuotias, mutta jo innostunut sairaalatyöstä, joten pääsin pikkulottana sairaalaan työhön. Sotapojat olivat ehkä vähän lievemmin haavoittuneita, joten niiden hoito oli mahdollista melko pienessä sairaalassa. Haavoittuneet olivat Pohjanmaan rannikon ruotsalaiselta alueelta ja melko ummikkoja ruotsinkielisiä.

Olin vähän lukenut ruotsia joten apuhoitajana selvisin kohtalaisesti siitä työstä.

Sairaala ei kovin kauan toiminut, ja myöhemmin minä hakeuduin Helsingin sairaanhoito-opistoon. Silloinen sairaanhoidon opiskelu alkoi 3 kk:n valmistavalla koululla eli teorialla + vähäisellä käytännön harjoittelulla harjoitushuoneissa. Tämän jälkeen siirryttiin työhön Helsingin yliopistollisiin keskussairaaloihin, joissa sain kokemusta eri hoitoaloilta. Jouduin melko alussa silmäklinikalle, joka silloin oli Snellmaninkadulla. Jatkosota oli täydessä käynnissä, oppilaat joutuivat korvaamaan varsinaisen sairaanhoitajan paikan työssä.

Onnettomuudekseni sain erittäin voimakkaan ruusun kasvoihini, joilta se levisi koko päähän. Olin todella sairas, korkeassa kuumeessa ja makasin oppilaskodin sairashuoneessa. Silloin tuli Helsingin suurpommitus, joka kesti monta tuntia. Oppilaskotimme ikkunat Meritullinkadulla tulivat pommin räjähdyksen ilmanpaineen vaikutuksesta sisään. Olin yksin siellä potilashuoneessa lasinsirujen ja ikkunanpokien seassa, kunnes minut haettiin sieltä pommisuojaan. Ihme, että kestin kaiken tuon. Pommisuojasta minut vietiin Kivelän sairaalaan, jossa sain muutaman päivän hoitoa ja lääkityksen. Toivuin kuin ihmeen kautta. Sodassa oleva veljeni sai lomaa. Hän tuli noutamaan minut sairaalasta ja vei puukaasuautolla kotiin sairaslomalle. Loman loputtua jatkoin sairaanhoitajakurssiani Nokialle evakuoidussa sisätautisairaalassa ammattikoululla. Potilaat olivat pääasiallisesti sotilaita, joilla oli monella jokin hepatiitin (keltataudin) muoto esiintyen kipuna nivelissä. Oppilaat asuivat nokialaisissa perheissä, useita oppilaita samassa huoneessa.

Nokialta kurssini jatkui kirurgisella osuudella, jolloin jytkytin täydessä junassa sotapoikien seassa Vilppulaan, silloiseen Kotiniemen kasvatuslaitokseen. Helsingin kirurginen sairaala oli evakuoitu sinne. Sairaala oli melko suuri. Siinä oli monta silloisen kasvatuslaitoksen rakennusta kirkkoineen. Olin alussa osastotyössä. Pienet huoneet olivat täynnä sänkyjä, joten oli erittäin ahdasta. Erään kerroksen huoneistossa oli vain yksi kylmävesikraana ja sen luona pieni kaatoallas. Ei ollut WC:tä eikä muita mukavuuksia. Arvata saattaa, kuinka hankalaa oli potilaiden hoito. Kaikki potilaat olivat kirurgisia vuodepotilaita. Osastolla jolla olin, kaikki potilaat olivat jalkoihin tai käsiin haavoittuneita. Oli siis runsaasti jalka- ja käsivetoja sekä suuria märkiviä avohaavoja. Siteiden vaihdot olivat suuritöisiä, mutta potilaat olivat ihailtavan kestäviä ja valoisia. Ikävimpiä olivat jotakin syövyttävää ainetta sisältävät haavat, jolloin yllättävien verenvuotojen vaara oli suuri.

Apu oli aina saatava nopeasti. Ja leikkaussalista tultiin osastolle auttamaan. Verensiirto annettiin siihen aikaan sifonin avulla limsapullosta. Pulloa pidettiin kattilassa, lämpimässä vedessä. Sitä aina pumpattiin. Mutta myös perushoito oli ongelma sinänsä. Sairaalaämpäri oli tärkeä väline, samoin alusastia. Niihin kertyneet "tavarat" kaikki vietiin ulos makkiin, kuoppaan. Silloin ei tunnettu työaikalakia. Osastolta minut siirrettiin harjoitusosuudelleni leikkaussaliin, joka toimi kerrotun laitoksen kirkossa. Siellä tehtiin työtä melkein yötä päivää. Kun sairasjuna tuli potilaineen, jotka olivat saaneet vain ensiavun, heidät oli vietävä leikkaussaliin, jossa haavoja siistittiin ja ommeltiin.

Suurin osa potilaista tuli sinne niin sanotuissa kipsihousuissa, joista poikia purettiin esille. Koska matka rintama-alueelta oli kestänyt useita päiviä, löytyi kipsin alta valtavia märkiviä avohaavoja joissa madot kihisivät. Haju oli usein karmiva.

Kuinka paljon jouduttiinkaan tämän kirurgian yhteydessä tekemään suuria ratkaisuja. Oli päätettävä amputoinneista ym. jatkohoidoista. Olin silloin vielä oppilas, mutta minäkin usein jouduin antamaan kahta narkoosia yht´aikaa, vierekkäisille potilaille. Nukutushan tuolloin annettiin eetterillä ja maskia käyttäen. Täytyy sanoa, että silloin on ollut onnea paljon, kun mitään erikoista ikävää ei sattunut. Mutta pojathan olivat parhaassa iässä olevia ja karaistuneita. Tämän leikkaussalityön ohessa oli autoklaavilla hoidettava koko sairaalan sidetarpeiden sterilointi. Pestyt sidetarpeet oli taiteltava, injektioneulat itse terotettava jne. Silloin oli kaikesta pula. Mitään ei saanut valmiina tehdastuotteina. Opiskelu kuitenkin jatkui.

Siirryin Kotiniemestä Mänttään, jossa tehtaan klubilla oli yliopiston korvaklinikka. Siellä oli rauhallisempaa ja ehkä modernimpaa. Potilaat olivat enimmäkseen jalkeilla olevia. Mutta muun muassa koko suuri juhlasali näyttämöineen oli sänkyjä täynnä. Parvekkeilla oli lääkekaapit ja muut varastot. Potilailla oli hyvin monella ns. siirtomakkara, joilla tehtiin tavallaan kauneusleikkauksia. Esimerkiksi uusittiin puuttuva nenä tai muuta sellaista. Makkaran toinen pää eli ehjä iho otettiin olkavarresta ja istutettiin haavoittuneisiin kasvoihin.

Sitten yhtäkkiä olikin tullutkin rauha, ja laitokset palasivat Helsinkiin ja minä niiden mukana. Jatkoin opiskeluani "Kirralla". Myöhemmin valmiina hoitajanakin olin siellä osastotyössä. Edelleen kuitenkin suuri osa potilaista oli sotilaita. He olivat sillä osastolla melkein kaikki joko rakkoon, vatsaan tai keuhkoihin haavoittuneita. Parantuminen oli silloin hidasta ja heillä oli paljon kipuja. Osa oli varmaan jo kipuja lievittämään tarkoitettuja aineita saatujaan "-nistejäkin" ja monet siksi melko hankalia. Edelleen oli suuria sidevaihtoja, oli keuhkoimuja, katetreja ym. Onneksi oli sentään hyvät hoitomahdollisuudet ja paikat tarkoitukseen sopivia. Edelleen kaikkea oli säästettävä. Sidetarpeita tuli pyykkituvasta puhtaina. Mutta ne laitettiin osastolla valmiiksi; ja neulat samoin. Leikkaussali steriloi sidetarpeet. Injektioruiskut me keitimme osastolla. Myös liinavaatteista oli pula.

Olin pari vuotta Kirurgilla, hain terveydenhoito-opistoon, kävin sen ja siirryin ko. työhön, josta olen jäänyt Helsingin kaupungilta eläkkeelle vuonna 1979. Olen kiitollinen kaikesta, mitä olen voinut kanssaihmisteni hyväksi tehdä työsarallani. Vain se, etten voinut saada veteraanitunnusta, hiukan kaivelee.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset