Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Siviiliväestö

Siviiliväestön kertomuksia

- Sukellus lumihankeen pelasti

Tyyne Pellikka, ent. Kettunen, Pyhäselkä

 

Mieheni kuoli talvisodan alla ja huollettavakseni jäi neljä lasta. Minun oli lähdettävä töihin, anoppi hoiti lapsia. Pääsin Ylämyllyn ruokalaan, siellä rakennettiin silloin varuskuntarakennuksia, mutta työt keskeytyivät talvisodan alettua.

Olin lotta, mutta kun lotat saivat vain 18 mk päivärahaa, ei se olisi perheelleni riittänyt. Siksi hankkiuduin jatkosodan alettua siviilitöihin, pesemään armeijan pyykkiä Hammaslahdelle. Syyspuolella jouduin kenttäsairaalaan Suistamolle ja marraskuussa Pitkäänrantaan.

Tein sairaalassa monenlaisia töitä, jakelin ruokaa ja puhtaita vaatteita ja siirsin haavoittuneita sairasjunaan. Huoliin myös pyykkiä, jota tuotiin lähellä toimivasta pesulajunasta.

Vuoden 1942 alussa kenttäsairaalamme siirrettiin Aunuksen kannakselle. Määräasema oli Tokari, mutta siitä oli vielä 25 km järven rannalle, johon sairaalamme asettui. Jotkut siellä pitempään olleet kyllä ihmettelivät, että kenttäsairaala tuodaan niin vaaralliseen paikkaan, niemelle jossa vihollinen on kolmella puolella. ”Kohta olette motissa”, pelottelivat sotilaat.

Helmikuussa jotkut sairaalan miehet olivat nähneet lumipukuisen partion hiihtävän järven jäällä, mutta arvelivat sitä omaksi, kenties eksyneeksi partioksi. Toiset inttivät, että vihollispartio se oli, mutta kukapa sen varmuudella tiesi.

Sairaalamme vaatevarasto oli hieman erillään muista rakennuksista, niemen toisella laidalla. Sitä hoiti yksin eräs hammaslahtelainen lotta, Alma, joka oli hyvä ystäväni. Sinä iltana, jolloin partio oli nähty Alma tuli majapaikkaani ja pyysi minua yökaverikseen. Minua ei haluttanut lähteä ja sanoin Almalle, että jää sinäkin tänne, kun se partiokin nähtiin päivällä. Alma totesi, ettei hän voi jäädä. Jos haavoittuneita tuodaan yöllä, kuten tavallisesti, niin hänen pitää olla antamassa puhtaita vaatteita. Ilmoita ylihoitajalle, että yövyt luonani, ehdotin, mutta hän vain totesi, ettei sellainen ole mahdollista.

Minä siinä jo hiukan suutahdin ja sanoin, että mene sitten sinne ryssien saaliiksi. Alma vastasi, ettei hän niitä pelkää, partiohan oli meikäläinen. Niin hän lähti, tiesin että häntä pelotti.

Yöllä kahden maissa heräsimme outoon räsähtelyyn. Kun kurkistimme pimennysverhojen raosta huomasimme, että varusvarastolta päin näkyi tulen loimotusta. Minulle tuli hätä Alman puolesta, vetäisin kengät jalkaani ja heitin takin päälleni ja juoksin ulos. Lähdin juoksemaan suksenlatua myöten varastolle, mutta vartiosotilas huusi, että älä juokse, siellä on ryssiä.

Käännyin takaisin, mutta lähdin kiertotietä vaatevarastolle, jolloin tapasin ylihoitajan, joka sanoi, että ovat varmaankin vieneet Alman, siellä ei ole ketään, vain ovet ovat selällään.

Tulipalo, jonka vihollispartio oli sytyttänyt, ei ollutkaan varastolla, vaan sen vieressä olevassa navetassa, jossa oli kolme lehmää ja kaksi sikaa, jotka olimme tuoneet tullessamme Pitkästärannasta. Sairaalan miehiä asui rakennuksen yläkerrassa. Kun lotat olivat lähteneet pelastamaan lehmiä, joutuivatkin he herättelemään miehiä, jotka viime hetkellä pääsivät ulos palavasta rakennuksesta. Eräs miehistä oli portaissa katkaissut jalkansa eikä olisi päässyt pois, elleivät lotat olisi häntä auttaneet.

Aamun hieman valjettua lähdimme katsomaan olisiko Almasta jäänyt jotakin jälkiä. Partion asettamat miinat räjähtelivät vieläkin vähän joka puolella. Mitään merkkiä Almasta ei näkynyt.

Päivän mittaan selvisi, että Alma oli hengissä tilapäiseksi sairaalaksi muutetussa kirkossa, jonne hänet oli kannettu. Menin häntä katsomaan ja yhdessä kiitimme Jumalaa, että hän oli selvinnyt hengissä.

Alma kertoi heränneensä ammuskeluun ja kuulleensa sitten venäjänkielistä puhetta. Silloin hän muisti päivällisen partion, mutta samassa jo heitettiin kranaatti keittiöön, jossa Alma oli nukkunut, mutta Alma oli jo sillä hetkellä eteisessä.

Ennen kuin partio huomasi Alman hän sukelsi rakennuksen nurkalla olleeseen lumihankeen, jota koko yön jatkunut lumipyry oli kasvattanut kinokseksi. Yöpaitasillaan vain mantteli suojanaan Alma makasi lumeen kaivautuneena käsityksensä mukaan ”monta tuntia”. Kerran oli joku partion miehistä hiihtänyt hänen ylitseen huomaamatta mitään. Vain sauvan piikki oli osunut hänen selkäänsä, jälki näkyi verisenä naarmuna.

Kun tilanne oli hieman rauhoittunut, oli joku auttanut pahoin kylmettyneen Alman kirkkoon, jossa hän sitten nopeasti toipui vilustumisestaan.

Jälkeenpäin Alma totesi, että oli se hyvä, ettet lähtenyt sinne varastolle yöksi, sillä jos meitä olisi ollut kaksi, emme millään olisi jääneet partiolta huomaamatta.

Alma asuu nykyisin Tohmajärvellä, tapaamme silloin tällöin, mutta emme juuri muistele tuota kohtalokasta yötä.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset