Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Siviiliväestö

Siviiliväestön kertomuksia

- Suomussalmi herää sodan painajaisesta

Rakel Lyytinen

 

Harvalla Suomussalmen tai muiden kuuluisiksi tulleiden itärajapitäjien taistelujen lukijalla lienee selvää käsitystä siitä, mikä näiden pitäjien osuus oli viime talven kamppailuissa. Ja kuitenkin vasta, jos joutuu samoilemaan Kainuun korpia kylästä kylään, tulevat ne ankarat olosuhteet, joissa taisteluja käytiin, täysin tajuttaviksi, ja jos joutuu katsomaan silmästä silmään raunioille palaavia rajan asukkaita, saavat Kainuun korvissa suoritetut urotyöt vuosisatojen taakse ulottuvan kiinteän ja selventävän taustan.

Suomussalmella joutui useita tuhansia henkilöitä väistymään venäläisten hyökkäyksen tieltä. Siinä vaiheessa monellakaan ei ollut mahdollisuuksia ottaa mukaansa edes välttämättömintä. Paluuilmeet olivat aurinkoisia.

Emäntä jäi

Hyrynsalmen kirkonkylä on kuin prologi matkalla näihin erämaihin. Vaaleankeltainen puukirkko seisoo vielä kummullaan, ympärillään Salmijärven ja Hyrynsalmen tummat vedet. Ja idässä jatkuvat siintävät vaarat, äärettömät metsät, suot ja virtaavat vedet, joiden partailla taisteltiin elämästä ja kuolemasta. Hyrynsalmen kirkon alapuolella seisoo kaksi vanhaa harmaata riihtä, Suomussalmella kaatuneitten lepopaikka, jonne heidän jäätyneet ruumiinsa kuljetettiin metsistä sulamaan. Pistäydyn muutaman askelen päässä olevaan vanhaan Salmelan taloon samaa polkua, jota myöten Salmelan vanha emäntä viime talven aikana vei kaikkialta Suomesta tulleita omaisia vainajiaan etsimään. Pirtissä tapaan tämän sisukkaan kansannaisen. Kun sota oli puhjennut ja kyläläiset lähtivät evakkomatkoille, jäi emäntä rauhallisesti paikoilleen. Eivät edes talon edessä olevalle pellolle pudonneet pommit voineet häntä kodistaan karkoittaa. ”Kun elää koko ikänsä Jumalan suojassa, ei peloita”, vakuuttaa hän ja katsoo minuun tiukasti kaikki sodan kauhut nähneillä silmillään. Ei, suojaan hän ei kertaakaan lähtenyt - tästä ikkunasta hän vain katsoin miten kivet sinkoilivat niin, ettei navettaa tahtonut erottaa. Vain silloin kun vankijoukkoa kuljetettiin maantiellä, käänsi hän päänsä pois. Ja vain silloin jalat tahtoivat pettää, kun uusia vainajia tuli, eikä pojalta ollut tullut pitkään aikaan kirjettä rintamalta, tai kun naapurin isännän kylmennyt ruumis löytyi riihestä ja muistuivat mieleen vaimo ja kolme pientä lasta. - Joulukuun ensimmäisistä päivistä lähtien oli pirtti täynnä äitejä ja lapsia, sitten upseereja ja sotilaita. Silloin kun pääsi nukkumaan, nukkui tykkien jyskeeseen.

Pistäydyin kirkkomaalle, jonka yksinkertaisen puuportin kummallakin puolella seisoo kaksi sankarihautaa, toinen vapaussodan, toinen viime talvinen. Näen rajakylien asukkaiden astelevan verkalleen kirkkoa kohti. Heidän kasvonsa ovat vakavakatseiset ja kätensä työstä kovettuneet. He nostavat mieleeni hiihtävän - ennen tämän kirkon olemassaoloa - kauas Oulujärven rannoille saakka, Paltamon kirkolle, tai matkalla lukukinkereihin, ”nuo suomussalmelaiset, jotka leivän puutteen takia olivat näillä matkoilla vaarassa vaipua taipaleelle”. Näen suomalaisen papin, Olavi Rahikaisen suistuvan pakomatkalla vihollisen luotiin.

Ensimmäinen lumi on peittänyt Hyrynsalmen-Suomussalmen tien, jota myöten suomalaisjoukot marssivat tulilinjoille. Sivuutan Haukiperän lossin, jonka vasemmalla puolen yksinäinen savupiippu ja sen alla leivinuuni puhuvat elävää kieltään. Katselen oikealla kohoavaa rinnettä, jolta urheat suomalaiset joukot löivät takaisin venäläiset hyökkääjät yli tien ja siitä alas jäälle. Järven takaa oikealta silmäni etsii kohtaa, jonne Eino Kaipainen johti joukkueensa vihollisen selkään.

Koulutiellä

Lopputie jatkuu suorana Suomussalmen kirkonkylän mäelle, josta kuuluu vastaan iloinen vasaranpauke. Jälleenrakennusta! Vasemmalla hohtaa valkea palokunnantalo, ainoita kirkonkylän pystyssä säilyneitä rakennuksia, jossa kunnallis- ja kansahuoltolautakunnat nyt majailevat. Jostain kuuluu koulukellon ääni. Siis toinenkin talo - koulutalo! Kiiruhdan sinne. Viisikymmentä rajan lasta asettuu juuri riveihin. Vakavakatseisia ovat hekin. He hytisevät siinä ohuissa mekoissaan. Vasta lämpimässä koulusalissa heidän kielenkantansa aukenevat. He uskovat minulle monet huolensa, kaatuneet isänsä, palaneet hevosensa, lampaansa, lehmänsä. 

Tiedustelen, miten pitkä koulumatka heillä on. 
Kolme - neljä kilometriä on tavallisin matka.

Entä kenellä on päällystakki?

Kolmen tyttösen kädet nousevat.

Pieni tyttö nousee seisomaan. ”Minulla on kengät, mutta ne ovat niin pienet, ettei niihin mahdu sukkia.” Entä monellako on maitoa matkassaan?" tiedustelen edelleen.

Kouluolot olivat kehnot, kun koulurakennukset poltettiin. Yhtä huono oli sairaanhoidon tilanne. Tässä kirkonkylän sairaalan rauniot kohta rauhanteon jälkeen.

Noin puoli luokkaa nostaa kätensä. Pieni poika kiiruhtaa antamaan lisäselityksen: ”Kyllä me saamme pikkusiskolle naapurista.”

Kuinka monelle teistä sitten jäi koti?

13 lapsen kädet nousevat.

Mutta lapset vakuuttavat kuitenkin kaikki yhteen ääneen, että hauskaa oli päästä kotiin. Sitten he vilkastuvat kertomaan sotamuistojaan, miten kylä jo punaisena loimusi, kun avonaisissa kuorma-autoissa päästiin lähtemään.

Jatkan matkaani läpi kylän rauniokujan, jota kummallakin puolella savupiiput reunustavat. Sieltä täältä etäämpää nousee kuitenkin savuja pienen pienistä saunoista, joita on kunnostettu asunnoiksi siksi kunnes oikeat talot ehtivät valmistua. Pistäydyn sellaiseen. Tapaan nuoren emännän ompelukoneen ääressä. Se on raunioista löydetty ja metsänhoitajan rouvalta lainaksi saatu kone, joka nyt pyörii aamusta iltaan. Minkäänlaista lepoa ei tällä emännällä ole ollut siitä saakka, kun sota syttyi ja hän joutui kyläläisten muonittajaksi. Mutta hänen silmänsä kostuvat, kun hän kertoo miehensä palanneen Raatteen taisteluista ja Suomussalmen kunnan toimittaneen heille 3000 markkaa saunan kunnostamiseen. Kotona on sittenkin parempi kuin missään muualla. Lapsetkin olivat sanoneet: asuvansa ennemmin raunioilla kuin vieraissa!

Odotetaan aikaa parempaa

Kylätiellä tulee vastaani suurisilmäinen lotta. Hän on sama lotta, joka vei ruokaa etulinjoille, vaikka jo luodit suhisivat korvissa. Hän se juuri sidontapaikalla sitoi monet haavoittuneet ja toimitti kaatuneita viimeiselle taipaleelle. Nyt hän on matkalla 60 kilometrin taakse rajakylään opettamaan emäntiä järjestämään uudelleen taloutensa. - Sivuan vielä kirkonkylän uuden uutukaisen osuuskaupan, josta tie kääntyy vasemmalle, kirkolle. Siitä tuskin on jäljellä peruskiviäkään. Pysähdyn sitten haudalle, jossa 80 Suomussalmen sankaria lepää.

Palaan läpi saman rauniokujan palokunnantalolle, jossa tapaan kunnallislautakunnan esimiehen Kivijärven ja kansanhuoltotoimiin antautuneen opettaja Reinikaisen.

Tässä väliaikaisessa kunnantalossa on vilkasta touhua. Monet polttavat ongelmat on kunnan esimiehellä ollut ratkaistavanaan sodan alusta lähtien ja yhä uusi polttavia on edessä, nyt kun Suomussalmen 10000 asukkaasta noin 80 prosenttia on palannut takaisin Utajärveltä, Muhoksesta ja Tyrnävältä. Aivan alusta on nyt aloitettava. Suomussalmen kirkonkylän palossa paloi yksinpä kunnan arkistokin.

”Mitkä kysymykset täällä nyt ovat polttavimmat?” tiedustelen.

Kunnallislautakunnan esimies hymähtää:

”Taitavat olla kaikki yhtä polttavia.” - ”Pimeys haittaa, samoin asuntojen, ravinnon, vaatteiden puute. Rukiista tuli täysi kato, ohrasta keskinkertaista huonompi, kaura ei joutunut ajoissa, heinäsato tuli heikko.”

”Mutta täällä rakennetaan kuitenkin.”

”Niin, 47 uutta lahjataloa saadaan Suomussalmen suuriperheisille ja sotaleskille.”

”Mitenkähän täällä selviydytään?”

”Kyllä täällä selviydytään! Odotetaan aikaa parempaa. Ennen oli joka toinen vuosi katovuosi. Hitaammin tosin käy työ rajoilla kuin muualla Suomessa. Ensin on leipä otettava metsätöistä ja siinä sivussa on maata viljeltävä. Mutta ilomielin palaavat suomussalmelaiset koteihinsa.”

”Tuo koulukysymys täällä erikoisesti painostaa”, puuttuu puheeseen opettaja Reinikainen. Suomussalmen 22 koulusta toimii nyt 17 tilapäisissä vuokrahuoneistoissa ja niissä on toistatuhatta oppilasta. Oppilasruokalat on nyt vain 10:llä koululla, ennen niitä oli kaikilla. Kouluja paloi Ruhtinaansalmella, Kiannanniemellä, Piispajärvellä, Näljängällä. Kunnan vahingot yksinomaan koulujen osalta lienevät noin neljä miljoonaa markkaa. Opettajat ovat kuitenkin palanneet takaisin. Nyt tarvitaan vain kiireisesti vaatteita ja jalkineita.” - Opettaja Reinikainen kertoo lisäksi, että Suomen Naisten Työvalmiuskeskus puuhaa Suomussalmelle lasten sairaalaa.

Pistäydyn vielä kirkonkylän vasta kyhättyyn kahvilaan, jonka katolle on asetettu tuulimylly ja sen viereen pieni dynamo lataamaan sisällä soittelevan radion akkumulaattoria ja antamaan valoa kattoon kiinnitetylle hehkulampulle. Syrjäkylän asukkaita istahtaa sinne vähän väliä korvikekupin ääreen ja radio soittaa iloisesti valssia ”An der schönen blauen Donau”.

Suomussalmella 6.11.40.

 

Suomen Kuvalehti 47/40

 

Suomussalmen evakot

Rajapitäjissä, joihin Suomussalmikin kuului, aloitettiin väestön evakuointi jo hyvissä ajoin ennen talvisotaa. Kun sodanvaaran uskottiin kuitenkin menneen ohi, asukkaat saivat marraskuussa 1939 palata koteihinsa. Se oli ennenaikaista, sillä Neuvostoliiton hyökkäyksen alkaessa väestö tuskin ennätti alta pois tai jäi kerrassaan sodan jalkoihin. Suomussalmi kuului niihin harvoihin paikkakuntiin, joissa eräiden syrjäkylien asukkaat eivät ennättäneet evakkoon. Se joutui kokemaan myös sodan tuhon koko laajuudessaan, eikä esimerkiksi kirkonkylän rakennuksista jäänyt pystyyn kuin eräs mitätön luotien poraama vaja.

Kun Stalin ja Molotov vetivät Moskovan rauhan rajan, se kulki siten, että varsinaisessa Karjalassa Suomen oli luovutettava huomattavia alueita, jotka olivat kaukana suomalaisrintaman selustassa. Toivoakaan ei ollut siitä, että olisi voitu palata takaisin venäläisten miehittämiin pitäjiin. Pohjoisempana kävi hieman toisin. Venäläiset vetäytyivät rajan taakse Ilomantsista, Kuhmosta, Suomussalmelta ja osasta Sallaa sekä Petsamoa. Asukkaat saattoivat palata takaisin toisin kuin Karjalassa, ja jälleenrakennustyö alkoi. Koska sotatoimet olivat riehuneet eräässä vaiheessa jo pitkällä lännessä, raunioita riitti kaikkialla. Rakel Lyytisen artikkeli myöhäissyksyltä 1940 kertoo, miten ongelmista oli siihen mennessä selviydytty. Kirjoittaja ei voinut vain aavistaa, että vastaavat ongelmat olivat uudelleen edessä neljän vuoden kuluttua, jolloin venäläiset miehittivät jälleen Suomussalmen. Silloinkin suomussalmelaiset olivat kuitenkin karjalaisia onnekkaampia, sillä muutaman kuukauden poissaolon jälkeen he saivat palata koteihinsa.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset