Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Siviiliväestö

Siviiliväestön kertomuksia

- Haavoittuneita hevosia hoitamassa

Lyyli Lempinen

 

Olen syntynyt Kivennavan Vuotteen kylässä; kotini oli 14 kilometrin päässä Rajajoelta. Syksyllä 1939 kaikki kolme veljeäni olivat YH:ssa, kolme sisartani ja minä jo poissa kotoa kukin omilla suunnillamme. Kotona olivat vain vanhemmat ja yksi sisaruksistani. Kun neuvostojoukot hyökkäsivät rajan yli marraskuun viimeisenä päivänä ja ensimmäinen kranaatti pamahti kylään, sen väen oli suinpäin lähdettävä pakoon. Kotonani päästettiin lehmät navetasta irti, rekeen haalittiin tavaroita mitä ehdittiin, varsa sidottiin kulkemaan reen jäljessä, ja niin liityttiin pakenevaan evakkojoukkoon.

Potilas leikkauspöydällä. Lyyli vasemmalla.

Jatkosodan alkaessa alkukesästä 1941 työskentelin tarkastuskarjakkona Sysmän pitäjässä. Eräänä päivänä lukiessani Lotta Svärd -lehteä silmiini osui ilmoitus, jonka mukaan elokuussa alkaisi Keski-Suomessa neljän viikon eläinlääkintäkurssi. Hain ja pääsin sinne. Meitä oli yhteensä 22 kurssilaista. Kurssin päätyttyä saimme kaikki työkomennuksen. Ryhmä, johon minä kuuluin, matkusti Joensuuhun, ja sieltä jouduin parin toverini kanssa Päämajan alaiseen 5. Eläinlääkintäkomppaniaan Vuokselan Kiviniemeen. Siellä työskentelin kevätpuolelle 1942, jolloin hyökkäyssodan hiljennyttyä asemasodaksi ja työmme vähennyttyä komppaniamme hajotettiin ja minä jouduin joksikin aikaa Lappeenrantaan sairastalleille ja osaksi myös toimistotyöhön. Ennen pitkää sain taas siirron eläinlääkintäkomppaniaan, nyt lähelle Siiranmäkeä, ja sieltä pääsin siviiliin alkukesästä 1943. Kaikki kolme veljeäni olivat kaatuneet, vanhempani olivat palaneet "evakosta" kotiin Kivennavalle, ja minua tarvittiin kipeästi heidän avukseen.

Eläinlääkintäkomppaniamme hevospotilaat olivat kesäisin ns. metsätallissa, joka oli avonainen, havukatolla varustettu rakennelma. Talveksi ne siirrettiin kylän tyhjiin navettoihin. Komppaniamme miehet asuivat taloissa, me lotat usein jossain saunakamarissa. Komppanian vahvuus oli puolen viidettäkymmentä henkeä, ja siihen kuului 30 hengen miehistö, neljä eläinlääkäriä, viisi eläinlääkintälottaa, tallipäällikkö (joka oli kornetti), komendantti, apteekkari, kaksi muonituslottaa ja heidän apulaisensa keittiöpoika, sekä teurastaja. Ruoka oli aluksi varsin hyvää liha- ym. keittoineen, mutta talvi 1941-42 oli vaikea; syötiin hernerokkaa sekä pääasiassa jäätyneitä perunoita ja lanttuja. Mutta yhtä vaikea ellei vaikeampi oli siviilissä, joten valittamisen aihetta meillä ei ollut.

Meillä lotilla kaikki varusteet olivat omasta takaa; vain leikkausesiliinat saimme armeijalta. Toisaalta olimme sikäli muiden alojen lottia paremmassa asemassa, että olimme alikersantin vakanssilla ja saimme sen mukaista päivärahaa. Asemamme etuihin kuuluivat esim. muonatupakat, jotka kuitenkin annoimme pois. Mannerheimin 75-vuotispäivänä kesäkuun 4:ntenä 1942 saimme muiden mukana silloisen ajan harvinaista herkkua riisipuuroa ja lisäksi konjakkipaukut. Annoin jälkimmäisen vääpelille, itse kun en sitä huolinut.

Mutta varsinainen työmme. Ensimmäiseksi aamulla oli kuumennettava navetan karjakeittiössä vettä pesua sekä leikkauksia varten. Jälkimmäisissä oli lisäksi oltava saatavilla kiehuvaa vettä, ja sitä saatiin priimuskeittimellä. Leikkauksissa tarvittavat instrumentit steriloitiin keittämällä sekä spriillä käsittelemällä.

Kun meille tuotiin haavoittuneita hevosia, meidän lottien oli ensiksi ne puhdistettava. Se tarkoitti, että me harjasimme ne ja kaavimme kumilastalla mahdollisen mädän haavan ympäriltä. Sen jälkeen eläinlääkäri tarkasti potilaat ja arvioi hoitotoimenpiteet. Monet potilaamme olivat niin huonossa kunnossa, ettei niitä voitu enää auttaa, vaan niiden kohtalona oli joutua teurastajamme käsiteltäväksi. Kuitenkin esim. kranaatin aiheuttamia pintahaavoja onnistuttiin aika hyvin parantamaan. Haavoittuneet hevoset valittivat harvoin. Joskus kova tuska pani ne katkonaisesti ynisemään, muulla tavalla ne eivät osanneet kipua ilmaista. Mutta luonnollisesti kipu teki ne aroiksi ja suorastaan vauhkoiksi, eikä niitä sellaisina voinutkaan käsitellä. Ne oli ensin rauhoitettava. Kätevä tapa lievissä tapauksissa oli kiertää ns. nokkapirri hevosen ylähuulen ympärille. Jo tämä rauhoitti eläintä. Lisäksi annettiin tarvittaessa rauhoittava piikki. Kun potilas sitten oli putsattu ja puudutettu, ryhdyttiin leikkaukseen, jos eläinlääkäri katsoi sen olevan tarpeen. Lääkärin apuna oli lotta, kaksikin, tapauksesta riippuen.

Leikkauksen jälkeen eläinlääkäri antoi hoito-ohjeet ja määräsi lääkkeet, ja näistä tehtiin merkintä hevosen kohdalla riippuvaan tauluun. Eläin jäi sitten paikalleen makaamaan, kunnes puudutusaineen vaikutus vähitellen hälveni, eläin nousi jaloilleen ja hakeutui talliin.

Kerran tuotiin potilaaksemme ulkonaisesti terve ja haavoittumaton hevonen, jota vaivasi jatkuva korkea kuume. Hoidimme sitä parhaamme mukaan, mutta sen tila ei parantunut. Pohdimme kaikki, mistä mahtoi olla kysymys, eläin kun ei itse pysty vaivaansa selittämään. Lopulta eläinlääkäri epäili, että vika oli pään sisällä. Pää avattiin otsan kohdalta, ja diagnoosi osoittautui oikeaksi: leikkaushaavasta pursui mätää. Emme kuitenkaan pystyneet tuota lempeätä ja kärsivällistä potilasta parantamaan, vaan sen kohtaloksi tuli joutua teurastajamme käsittelyyn.

Jotkut hevoset saattoivat seistä takajalat työnnettyinä vatsan alle. Se oli selvä kaviokuumeen merkki. Asento johtui siitä, että kuumat ja arat kaviot eivät kestäneet suorana seisomista. Tällaisia hevosia hoidettiin seisottamalla niitä kylmässä savivellissä useita kertoja parin tunnin jaksoissa. Se oli tehokas parannuskeino.

Sodan alkuaikoina, hyökkäysvaiheen kestäessä, armeijamme sai haltuunsa paljon venäläisiä hevosia, etenkin suurikokoisia, karvajalkaisia aron oriita. Sodan oloissa niitä ei voitu oriina pitää, vaan ne leikattiin. Meidän lottien oli niitä leikkauksen jälkeen kävelytettävä. Se oli hankala tehtävä, sillä leikkauksen aiheuttaman turvotuksen vuoksi ne eivät olisi millään kävelleet, ja kuitenkin ne oli pakko saada liikkeelle. Hevosia käytettiin myös saunassa, varsinkin venäläisiä, joissa monissa oli täitä.

Kovin hankalia parannettavia olivat hevoset, joita olivat käyttäneet tottumattomat ratsastajat. Nämä saattoivat ratsastaa kiinnittämättä satulaa huolellisesti paikalleen. Irrallinen, löysä satula hakkasi hevosen olkapään rikki, ja niin syntyi erittäin vaikeasti parannettava vamma.

Varsinaisia onnettomuuksia ei meillä eikä meille tapahtunut, mutta muutamat ”persoonallisuudet” aiheuttivat joskus hankaluuksia. Minulle sattui kerran hoidettavaksi salapurijahevonen. Eräänä päivänä sen parissa puuhatessani se äkkiarvaamatta ojensi päänsä ja puraisi minua olkapään alapuolelle. ”Operaatiosta” ei tosin jäänyt kuin mustelma ihooni, mutta haalarin taskun mokoma polle sai kiskaistuksi hampaisiinsa. Poikien olisi pitänyt hevosen kohdalla kirjaan merkitä tämä luonnevika, mutta sitä he eivät olleet tehneet, mikä oli paha laiminlyönti.

Eräs väkisinviejä-hevonen valmisti meille kerran myös yllätyksen tässäkin tapauksessa oli kyse poikien laiminlyönnistä. Kylän asukasmäärä hiljalleen kasvoi, kun yhä useammat palasivat talvisodan jälkeiseltä evakkoreissultaan. Sitä mukaa kylään saatiin lisää lehmiä, josta taas seurasi, että aloimme saada ostetuksi kyläläisiltä itsellemme maitoa. Kerran toverini Martta ja minä lähdimme maidonhakumatkalle. Pojat valjastivat hevosen ja luovuttaessaan sen meille kehaisivat, että "hevonen on ja hyvä!” Niin lähdettiin. Aluksi kaikki sujui hyvin, mutta paluumatkalla hevonen alkoi temppuilla. Äkkiä se kuin mielijohteesta riuhtaisi kovaan juoksuun ja viis välitti hillitsemisyrityksistämme. Ne päinvastoin tuntuivat innostavan sitä yhä hurjempaan menoon. Molemmat vedimme ohjaksista minkä ikinä jaksoimme, mutta mikään ei auttanut. Sitä kyytiä tultiin perille asti. Meillä oli reessä koko joukko poikien antamia kenttäpakkeja eli römpsiä, jotka olimme ostaneet täyteen maitoa. Arvaa sen, miten niiden sisällyksen siinä menossa kävi: ainakin puolet läikkyi pitkin reen pohjaa. - Pysähtyihän hevonen vihdoin tutulle pihalle. Minä ehdin jo nousta reestä, mutta Martta löi ensin ohjakset käsistään tokaisten pojille vihaisena: ”Siin´ on - tuollaisen annoitte!” Samassa polle tempaisi reen liikkeelle ja paineli oven läpi talliin - ja reki Marttoineen perässä. Paikat kolisivat ja ryskyivät, mutta onneksi säilyivät ehjinä sekä reki että Martta.

Kesällä 1943 anoin ja pääsin siviiliin. Menin vanhempieni luo kotiin Kivennavalle. Muokkasimme peltoja ja kylvimme viljan. Niin alkoi pahoin pienentyneen perheemme uusi elämä kotona Karjalassa.

--------------------------------------------------------------------------------

Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset