Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Mistä Mainilan laukaukset ammuttiin?


Tapahtumasta päämajalle lähetetty puhelinsanoma. Kuva: Sota-arkisto.

Jääkäri Lauri Kulmala

 

Seitsemän salaperäistä kuoppaa Mainilan kylän peltoaukeamalla poliittisen suurennuslasin polttopisteessä

Toinen ilmoituksista tehtiin Haapalan vartiolla, silloisen Terijoen kunnan alueella. Toinen Moskovan kaupungissa. Olen myöhemmin todennut, että ilmoituksissa täsmää toisiinsa syntyneiden kuoppien lukumäärä sekä räjähdysten kelloaika … sekin sillä varauksella, että kansankomissaari Molotovin kello oli tapahtumahetkellä 15.45; jääkäri Sundvallin kello tuntia vähemmän … mutta tämä erohan oli tunnettu jo Koljonvirran päivinä.

Olen myöhemmin monesti ajatellut, että vuoden 1939 marraskuun 26. päivänä ja sen jälkeisenä yönä jouduin seuraamaan elämäni ”juttua”.

 Somerikon vartiopaikalla

Olin rajavartioston täydennykseksi lähetetty kiväärimies, edellisenä keväänä palvelukseen astunut jääkäri, everstiluutnantti Ilmari Karhun komentaman Jääkäripataljoona 1:n kolmannessa komppaniassa.

Jääkärillä oli väittämien mukaan kaksi morsianta: kivääri ja polkupyörä … tuona historiallisena sunnuntaiaamuna puhkesi Karjalan Kannaksella lumimyrsky, mikä teki toisen heiloistamme varsin vaivalloiseksi vaelluskumppaniksi. Metsolasta lähteneen reserviluutnantti Jaska Mikkilän puolijoukkueen uhkasi lumipyry myöhästyttää Haapalan vartiolta … hikiset miehet eivät tulleet ajatelleeksi, että säätilan muutos saattoi merkitä myös paljon suurempia tapahtumia. On erittäin todennäköistä, että lumipyry sai venäläiset kiirehtimään sotatoimien aloittamista … Suomen rajalle keskitetyissä joukoissa oli hiihtotaitoisten sotilaiden osuus tiettävästi varsin vähäinen. Heille oli nimenomaan sanottu, että Helsinkiin mentäisiin marssimalla.

Haapalan kylästä on silloiselle Somerikon vartiopaikalle matkaa runsaasti puolitoista kilometriä … ja minulla oli kiire, sillä vastuu isänmaan puolustamisesta oli otettava vastaan kello 10.00 sunnuntaina aamupäivällä. Jossakin näissä lumisissa metsissä lahosivat vuonna 1555 tuhottujen ruhtinas Bibikovin miesten luut … mikäli ne haluaisivat kummitella, niin Iivana Julman haamut eivät jäisi tyhjäksi runoksi.

Somerikko, jonka kautta kulkee Joutselästä Kuokkalaan johtava maantie, tarjosi sanan täydessä merkityksessä näköalan Mainilaan. Tällä mäellä sijaitsi marraskuussa 1939 parivartio, minkä Kannaksen rajavartiosto miehitti aliupseereilla: ensimmäisen jääkäripataljoonan sotamiehillä. Minä olin 26.11.1939 tuo ensimmäisen jääkäripataljoonan sotamies kello 10.00-13.10. Mutta näköalaa Mainilaan minulla ei näiden kolmen tunnin aikana ollut … sen verhosi sakea lumipyry. Muistan, että ensimmäiset vuorosanamme rajamiehen kanssa koskettelivat siperialaista Sonjaa, joka lapioi lunta sangen ahkerasti…

Lumipyryn seasta kuuluivat rajan takana ammuttujen jalkaväen konetuliaseiden sarjat, samoin kiväärinlaukaukset. Rajavartioston mies totesi ykskantaan: ”Niillä ei ole ampumakieltoa!”

Suomen puolella ampumakielto oli niin ehdoton, että vahingossa pilviä kohden lauennut kivääri saattoi merkitä puheita sotaoikeudesta.


Mainilan kyläaukea kesällä 1943.

Laukauksia Uudesta-Alakylästä
Lumiverhon takana pidetyt taisteluharjoitukset kiinnostivat suomalaisia rajamiehiä siinä määrin, että heitä kerääntyi Somerikkoon muutaman miehen ryhmä. Jalkaväen aseiden synnyttämän räiskeen seasta kuului myös muutamia voimakkaampia räjähdyksiä … muistaakseni niitä merkittiin kolmen tunnin aikana vartiopäiväkirjaan kolmisenkymmentä.
”Siellä on kranaatinheitin toiminnassa”, arvelivat rajamiehet. (Jatkosodan aikana perehdyin tarkemmin Mainilan ja sen ympäristöseutujen maantieteeseen; tämän perusteella olettaisin heittimen lähtölaukausten kantautuneen osapuilleen Uuden-Alakylän tienoilta.)

Puolen päivän jälkeen alkoi sää osoittaa seestymisen merkkejä … vartiosta lähtiessäni saatoin jo himmeästi erottaa Mainilan kasarmien ääriviivat. Samanaikaisesti alkoivat laukaukset rajan takana hiljalleen harveta. Kello 13.00 saapui tilalleni jääkäri Sundvall, vihtiläinen työläispoika, jonka osaksi jäi havaintojen tekeminen Mainilan pelloille ilmaantuneista kuopista, joita hän tapahtuman varsin tuoreena ollessa nimitti ”saatanan montuiksi”; myöhäisempi historiankirjoitus on nimittänyt niitä Mainilan laukauksiksi.

Somerikossa tehtyjen havaintojen mukaan oletettiin - ennen kuin tieto Molotovin nootista oli saapunut - että kysymyksessä todella olivat n. 800 metrin päässä valtakunnan rajasta, Mainilan venäläisiä rajavartiostokasarmeja lähellä suoritetut pioneerityöt: räjähdykset, joiden tuloksena oli seitsemän kuoppaa. Seitsemän niiden lukumääräksi saatiin myös Somerikosta käsin laskien.

”Näkyikö niiden vaiheilla liikettä?” kysyttiin Sundvallilta … tässä vaiheessa meillä ei ollut aavistustakaan venäläisten samana iltana ilmoittamista kaatuneista ja haavoittuneista.

”Kyllä siellä seisoivat monttujen reunalla ihmettelemässä … taisivat seisoskellessaan kuseksia!” selosti Sundvall.

Hän piti tapahtumaa sillä hetkellä verrattain vähäarvoisena, tärkeämpää oli löytää jostakin pari kuivia jalkarättejä.

Titanicin hymni ”Sua kohti Herrani, sua kohti ain” annettiin henkiseksi evääksi kirkkoherra Väinö Mutrun pitämässä kenttähartaudessa marraskuun 26. päivän iltana, jota muuten olisikin voinut pitää suorastaan syntisen komeana kuutamoehtoona.

 Molotovin nootti

Kello oli 19.00; puolta tuntia myöhemmin jättäisi Molotov noottinsa Yrjö-Koskiselle, mutta tästä ei Somerikossa eikä Haapalassa tiedetty. Kuopat Mainilan aukealla olivat tosin puheenaiheena, vaikka niitä ei kuutamossa voinut nähdä; rajamiesten partiot liikkuivat tavallista tiheämmin, mutta vielä emme tienneet olevamme täsmälleen siinä pisteessä, mihin polittinen suurennuslasi langetti polttavimman säteensä.

Rajan takana ei laulettu Titanicin hymniä, mutta jotakin muuta siellä laulettiin; laulussa ja melussa oli sekoitus rekiviisua, venäläistä kansansävelmää ja uraata suurelle Stalinille.

”Ovat ryypänneet!” sanottiin Suomessa.

Rajavartijat kertoivat, että jotakin samantapaista oli kuultu marraskuun 7. päivän - lokakuun vallankumouksen vuosipäivän - iltana. Vanhemmat rajamiehet vaikuttivat huolestuneilta: ”Tuo juhla saattaa merkitä sitä, että ne ovat päättäneet lähteä tulemaan…”

Somerikon parivartio jaettiin kahtia: minut määrättiin kuuntelemaan puoli kilometriä etelämpänä olevan, Rajajoen rantaan johtavan polun varteen. Ihmettelin, mitä saattaisin tehdä, jos sieltä lähdettäisiin tulemaan?

”Lähde juoksemaan maantielle ja huuda oikein perkeleesti!” neuvoi rajakersantti. Mutta älä ammu, ennen kuin naapuri on varmasti joen tällä rannalla…”

Nämä neuvot mielessäni ja olematon rintamakokemus takanani kävelin lumisella polulla … viidenkymmenen metrin päässä välkehti kuun valaisema musta vesi … Rajajoki. Sen pahaenteinen solina sai minut kaipaamaan lapsuusvuosieni hämäläisiä myllypuroja. Voin kuitenkin tunnustaa, että olisin pelännyt melkoisesti enemmän, jos olisin tiennyt siitä puhelinkeskustelusta, mitä parhaillaan käytiin vapaaherra Yrjö-Koskisen ja ulkoministeri Erkon välillä.

 Kuulustelu

Yön rauha särkyi kohdallani vasta sen jälkeen, kun olin ennättänyt siihen rauhalliseen uneen, johon vartiossa valvoneiden sotilaiden kerrotaan uupuvan. Uni saattoi olla syvää ja leveää, mutta sen pituus jäi kyseenalaiseksi; minut herätettiin kello 01.50. Ilmoitin vastalauseeni sanoilla, jotka painettuina sopivat vain sotaromaaniin. Ohjelman mukaan oli vartiovuoroni alkava kello neljä aamulla, ja jokainen lepohetki Haapalan vartiolla oli kuin rahalaitoksessa avatun säästötilin jatkamista.

Mutta herättelijä ei hellittänyt:

”Ala nousta, sinä olet eilen ampunut tykillä Mainilaan; ulkoasiainministeriöstä on soitettu pataljoonan esikuntaan ja…”

”Suksi nyt … minä en näissä hommissa ole tykkiä kunnolla nähnytkään … ja usko sanaa, että mun vuoroni alkaa neljältä!”

”Juu, mutta siellä on Hentmanin poika ollut kohta tunnin yli vuorostaan, sun pitää mennä päästämään se pois.”

”No, missä hitossa se Sundvall on?”

”Joutselässä kuulusteltavana!”

Muistelin Sundvallin puhuneen niistä ”saatanan montuista”. - Sellaisia voitiin väittää myös kranaattikuopiksi.

Räjähdykset nähnyt jääkäri Sundvall oli todellakin noudettu Joutselkään kuulusteltavaksi, sillä tutkimukset Mainilan tapahtumista oli Suomen taholla aloitettu välittömästi. Minulle tuli pitkä vartiovuoro, jonka päättymishetki oli seuraavana aamuna kello 9.00. Vuorojen vaihdon seuraamuksien kohtalonomaisuus tuntui vasta marraskuun 30. päivän aamuna, sillä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä tapahtuneet vaihdokset aikaansaivat sen, että viimeinen vuoroni sattui sodan alkamishetkeen.

 Puna-armeijan ”tappiot”

Aamun sarastaessa näin ensimmäisen kerran omilla silmilläni ne kuuluisat kuopat, jotka aloittivat varsin murheellisen luvun Suomen historiassa. Rajan takana ei kukaan näyttänyt niistä erikoisemmin kiinnostuneen, pari upseerin näköistä käväisi valkean lumen keskeltä paistavien mustien läiskien luona, kasarmien luona muutamat puna-armeijalaiset kisailivat lumisotasilla, hieman myöhemmin saapui kuoppien lähelle puolen komppanian verran miehiä harjoittelemaan sulkeista.

 Rajalla oli rauhallista.

…taistelu- tai ampumaharjoituksia lumipyryn peittämässä maisemassa … pyryn tauottua ja näkyvyyden parannuttua ilmaantuu Mainilan kylään n. 800 metrin päähän rajasta seitsemän kuoppaa, joita suomalaiset tähystelijät epäilevät pioneeritoimenpitein räjäytetyiksi. Toisaalta on aikaisemmin arveltu, että rajan takana tapahtuneissa harjoituksissa on käytetty kranaatinheittimiä. Tällaisia olivat Somerikon vartion havainnot.

Havaintojen tekijät totesivat näkyvyyden parantuneen kello 14.45 (Suomen aikaa) mennessä siksi selkeäksi, että he olisivat hyvin nähneet 800 metrin päässä Somerikosta sijainneiden räjähdyskuoppien luona olleet ruumiit ja haavoittuneet tai ainakin näiden poiskuljetuksen, jos nootin mukainen murhenäytelmä olisi todella tapahtunut. Neljän kaatuneen ja seitsemän haavoittuneen siirtämistä tuskin voi suorittaa niin huomaamattomasti, että tovereilleen täysin peittelemättömästi asioista kertova suomalainen vartiomies kuittasi tapahtumat toteamalla: ”Kyllä ne siinä ihmettelivät ja seisoskelivat … taisivat kuseksiakin!”

Punaisen armeijan väitetyistä tappioista kuultiin vasta ulkoasiainkomissaari Molotovin nootin, ulkoasiainministeriön puhelinsoiton ja pataljoonan lähetin välityksellä. Näiden ollen ei niitä myöskään voitu merkitä siihen sinikantiseen vihkoon, jota kutsuttiin Somerikon havaintopäiväkirjaksi. Tämän tärkeän ulkopoliittisen asiakirjan otin myöhemmin taskuuni ja hautasin Kivennavan laitapuolella olevaan suonsilmään.

Silloin oli 30.11.1939 kello viittä vailla seitsemän kuulemani yksinäinen laukaus jo siirtänyt tapahtumat vaiheeseen, missä voitiin laskea raskaita tappioita puolin ja toisin.

Suomen Kuvalehti 48/64

 

Kömpelö provokaatio
On aivan poikkeuksellista, että hyökkääjä julkisesti ottaa vastuun sodan aloittamisesta. Myöhempää historiantutkimusta tosin tuskin on koskaan onnistuttu johtamaan harhaan, mutta oman syyllisyyden vierittämisestä vastapuolen harteille on voinut olla ainakin hetkellistä poliittista hyötyä

Mainilan laukaukset 26. marraskuuta 1939 olivat Neuvostoliitolle kaksiteräinen miekka. Suomalaisille ja useimmille läntisen maailman asukkaille oli heti ilman muuta selvää, kuka todellisuudessa oli käyttänyt Mainilassa aseita. Kömpelö provokaatio tuotti siten juuri päinvastaisen tuloksen kuin oli ollut tarkoitus: nyt Neuvostoliitto vasta näyttikin hyökkääjältä. Sama vaikutelma on luonnollisesti säilynyt nykypäiviin saakka. Kielteistä venäläisille oli myös laukausten Suomessa aiheuttama äärimmäinen suuttumus. Se antoi pontta talvisodan tiukalle vastarintahengelle.

Nähtävästi Stalin katsoi kuitenkin tarvitsevansa Mainilan laukauksia Neuvostoliiton oman sisäisen ilmapiirin kannalta. Diktaattori aloitti jokaisen puhdistusaaltonsakin vastustajilta kiritetyillä tunnustuksilla ja provokaatioilla, ja myös suurimman mielikuvituksen tuotteet tuntuivat käyvän täydestä. Mainilan laukaukset olivat näin ollen stalinismin tyypillinen tuote, jos kohta muillakin sodanaloittajilla on ollut taipumusta vastaaviin järjestelyihin.

 

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset