Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Talvisodan henki rykmentissä

 

”Talvisodan Summan ja Viipurin taistelijat olivat pääasiassa lähtöisin maanviljelijä- ja työmiesperheistä. Upseereista ehkä jotkut olivat virkamiesluokkaan kuuluvia.

Vaikka poliittinen valveutuneisuus ei tuohon aikaan vielä ollutkaan niin voimakasta kuin nykyään, oli sotilailla jo jonkinlainen mielipide yhteiskunnallisista asioista. Heissä oli porvareita, keskustaan eli maalaisliittoon ja edistyspuolueeseen lukeutuvia, oli sosialidemokraatteja ja kommunisteja. Oli entisiä punakaartilaisia ja heidän poikiaan. Kuitenkin YH-määräysten mukaisiin kokoontumispaikkoihin tuli vain suomalaisia sotilaita. Heidän välillään mahdollisesti joskus ollut poliittinen kauna ja yhteiskunnalliset erimielisyydet olivat unohdetut. Kaikilla oli päämääränä taistelu isänmaan vapauden puolesta.

Näin luonnehtii 8./JR 17:n (Karkun komppanian) päällikkö ltn Eero Aro talvisodan alaistensa puoluejakautumaa ja jatkaa:

”Kyselin kerran joiltain YH-määräyksiä lokakuussa v. 1939 jakamaan joutuneilta komppaniani miehiltä, miten kutsun saaneet ja heidän omaisensa suhtautuivat saamaansa käskyyn. Sain kuulla yhtäpitävästi:

- Kolkutimme ovelle. Herätimme ja annoimme käskyn isännän käteen. Ei mitään kohua, ei valitusta vaan rauhallinen hymähdys ja hyvän yön toivotus meille.

Eivät he kaikki ehkä isänmaa-käsitettä täysin ymmärtäneet eivätkä näin ollen tulleet koko Suomea puolustamaan. He tulivat vain siksi, koska äiti, isä, puoliso, lapset, sisarukset ja pikkuveljet oli turvattava.

En kuullut koskaan, että kotoa tulleissa kirjeissä olisi ollut vaatimuksia ja valituksia. Hyvin luontuivat hevosparin ohjat naisten käsiin syystöitä tehdessään.

Uljas kotiväki, uljaat naiset kotirintamalla, uljaat vanhukset, voiko muuta sanoa.

Rintamalla olevilla miehillä oli takanaan vahvistuksena äiti, isä, vaimo, lapset ja sisarukset, jotka rukoilivat heidän puolestaan. Selkärepussa oli lisäksi rautaisannoksena Uusi Testamentti äidin sinne lähtiessä asettama.

- Poika, lue tuosta, se rauhoittaa ja vahvistaa. Usko sen sanaan.”

Se pyyteetön maanpuolustustahto ja uhrivalmius, joka syksyllä v. 1939 erittäin voimakkaana ilmeni jokaisessa suomalaisessa, kiteytyi kansamme kielessä päätelmäksi ”talvisodan henki”. Se oli kannustin kestämään ne raskaat koettelemukset, jotka Suomen kansan kestettäväksi silloin pantiin. Tästä talvisodan hengestä muutama rivi.

Kornetti Jaakko Salminen, (majuri) Kk/KevOs 3:sta muistelee talvisodan henkeä seuraavaan tapaan: ”Joukkueemme mennessä ensimmäiseen tulikasteeseensa Summan Lähteen lohkolle tukikohta ”Sauliin” sekä Miljoonalinnakkeeseen, kantaen raskaita konekivääreitään lumihangessa kahlaten, alkoi korpraali KM:ää vaivata jo ennen sotaa alkanut sydänvika. Korpraali, joka oli suojeluskuntalainen, pyysi että joku auttaisi häntä 32 kiloa painavan konekiväärin varsinaisen kantamisessa ehdolla, että hän sitten siellä asemissa tekisi auttajan vartiovuoroja vastapalvelukseksi.

Kuultuaan korpraalin pyynnön otti vasemmistolaisena tunnettu stm EL 28 kg painavan kantamansa kiväärin jalustan lisäksi KM:än varsinaisen ja riski mies kun oli, kantoi koko 60 kg painavan konekiväärin asemiin asti ottamatta vastaan minkäänlaista vastapalvelusta sydänvikaiselta KM:ältä.

Myöskään koskaan sodan aikana ei tehty joukkueessa eroa suojeluskuntalaisen tai siihen kuulumattoman välillä, eikä puhuttu halaistua sanaa politiikasta. Tämä kaikki oli sitä kansaamme yhdistävää talvisodan henkeä.

Toinen mieliin painunut hengen ja taistelutahdon ilmaus tältä ensimmäiseltä reissulta tuli esiin, kun saimme määräyksen siirtyä taakse ”Poroon” reserviin. Ne jotka eivät vielä olleet saaneet ”kaatoa”, eivät olisi halunneet lähteä. Vihollisia olisi pitänyt saada vähenemään mahdollisimman paljon ennen omaa kaatumista. Myöhemmissä taisteluissa Summassa nuo ”kaadot” tulivat saaduiksi monin kerroin.

Nämä pari tapausta kuvaavat hyvin kuinka liikuttavan yksimielisiä oltiin. Oli hienoa olla tällaisen joukkueen johtajana. Joukkue oli sama kertausharjoituksissa kesällä 1939 Niinisalossa, talvisodassa sekä jatkosodassa.”

Vilho Nieminen Kangasalta oli myös köyhän monilapsisen työläiskodin poika, syntynyt v. 1911. Aikanaan hän suoritti tunnollisesti asevelvollisuutensa Tampereen Rykmentissä vapautuen sotamiehenä. Jostain syystä Vilholle ei syksyllä 1939 tullut YH-määräystä. Hän ei mennyt sitä kyselemäänkään, vaan odotteli ja autteli naapureitaan syystöissä, kunnes sota syttyi. Seurattuaan lehdistä tapahtumien kehitystä Vilho viimein kyllästyi vartoomaan ja lähti 15. päivä joulukuuta suksilla hiihtäen Roineen poikki Kangasalan kirkolle ilmoittautumaan suojeluskunnan paikallispäällikölle.

Paikallispäällikön kysymykseen, minne hän halusi, Vilho vastasi: - Sinne missä todella taistellaan.

Vilho joutui sitten Kollaalle erään yksikön KK-komppaniaan konekivääriampujaksi Tampereen rykmentissä aikoinaan saamansa koulutuksen perusteella. Hän taisteli talvisodan naarmuitta. Palasi rauhan tultua kotiin. Lähti taas v. 1941 jatkosotaan ja kaatui Karjalan kannaksella sodan viime vaiheessa. Nyt hän lepää Kangasalan sankarihautausmaassa.

Ratsumies Martti Leväsluoto KevOs 3:n eskadroonasta sanoi kuultuaan sodan syttyneen: - Minulla ei ole isänmaata kuin metri leveyttä ja kaksi pituutta Kangasalan hautausmaalla mutta tänne ei Molotofi tule niin kauan kuin minä pystyssä pysyn. Hänkin oli työmies.

Sotamies Kalle Vannula 6/JR 7:stä oli punakaartilaisen poika ja ajuri jo ennen talvisotaa ja vielä kauan sen jälkeenkin. Sitä, että isä oli vapaussodan aikana ollut punakaartissa, ei Kalle ujostellut sanoa heti YH:n alussa edes komppanian päällikölle ltn Arvo Ojalalle. Siitä huolimatta komppanian päällikkö kiintyi rohkeaan ja velvollisuudentuntoiseen soturiin niin, että tammikuussa 1940, kun komppanian vääpeli esitti Ojalle pyynnön saada Vannula ajomieheksi "töpinään" ei Ojala siihen suostunut. Sanoin vain: - ”En minä anna Kallea.”


--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset