Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Miksi apumme oli myöhässä

Soini Airila

 

Satuin tapaamaan vänrikki Lauri af Heurlinin, joka kertoi olevansa lähdössä töpinään saunaan. Hän houkutteli minua mukaansa. Koska monet olivat käyneet kylpemässä pataljoonan esikunnan saunassa enkä minä ollut saunonut sodan alkamisen jälkeen kertaakaan ja oli harvinaisen rauhallinen aika tällä kertaa, menin kysymään lupaa komppaniamme päälliköltä, kapteeni Matti Rautaharjulta. Hän oli harvinaisen leppoisalla tuulella.

- Soppiihan sinun männä. Eihän tässä nyt tunnu olevan mittään erityistä hommoo.

- Kaipa voin olla yön siellä? Tulen takaisin aamulla aikaisin.
- Ei oo minnekää kiirettä. Kylyve ja makkoo raahassa, pallaat sitte, kun kerkiit.

Tapasin "Hörliinin" sovitussa paikassa. Helppo oli hiihdellä pimeässäkin paljon hiihdettyä latua, joka seuraili hevosten ja reenjalasten tekemää ajouraa. Matkan varrella näimme vain metsää ja kalliorantoja ja vasemmalla puolellamme paikoin näkyvää Laatokan ulappaa, mutta emme lainkaan merkkejä asumisesta. Siitä syystä oli yllättävää nähdä punatiilinen kirkkorakennus kuusikossa tien varressa. Emme malttaneet pysähtyä sitä sen kummemmin tarkasteleman.

Ilmoittauduimme esikunnassa kapteeni Väänäselle. Hän sanoi:"Vänrikit tulivatkin sopivaan aikaan, kun meille juuri on tulossa ruoka pöytään." Esikunnan keittiössä työskenteli kaksi impilahtelaista lottaa, jotka parhaillaan olivatkin kattamassa pöytää.

- Ei ollut tarkoituksemme tänne syömään tulla vaan ajattelimme, että täällä olisi sauna vielä sen verran lämmin kuin olisi peseytymisen vuoksi tarpeen, selitti Hörliini.

- Jos on sauna jäähtynyt, niin pannaan poika sitä lämmittämään. Sillä aikaa kun tässä syödään, kylpy jo onkin valmis.

Ruoka ymmärrettävästi maittoi meille. Olihan se monipuolisempaa kuin jäähtynyt kaurapuuro tai makaronikeitto, jota olimme jo viikkoja joutuneet kaapimaan pakkiemme kansista. Nyt saimme ruoan oikeille lautasille ja voimme käyttää veistä, haarukkaa ja lusikkaa.

- Lotat joutavatkin sitten pesemään vänrikkien selät, sanoi komentaja vilkaisten huoneessa touhuaviin lottiin, jotka eivät hätkähtäneet, koska olivat tottuneet kapteenin leikinlaskuun, vaan jatkoivat askareitaan ikäänkuin eivät olisi kuulleetkaan. Hörliini pureskeli ruokaansa mietteliäänä ja huolestuneen tuntuisena ja ilmoitti kotvan kuluttua: -Minä olen ajatellut, etten sittenkään viitsi mennä saunaan. Mutta hänelle selvisi vähitellen muitten ilmeistä, että komentaja oli meitä vain kurillaan narrannut. Niinpä hän ruokailun päätyttyä perui puheensa: - Kyllä minä kumminkin olen päättänyt mennä saunaan.

Saunanlämmittäjä olikin jo käynyt ilmoittamassa, että saunassa oli ollutkin vielä kylliksi kuumuutta. Kuumaa vettä hän on vain hankkinut sinne lisää kodasta. Niin istumme kahden lauteilla tarinoimassa. Olemme kuulleet, että lapsia on ruvettu kuljettamaan Ruotsiin pois sodan jaloista. Se on mielestämme turhaa. Onhan Suomessa tilaa. Sotaa käydään vain rajan läheisyydessä maan itäosassa.

Ei venäläinen koko maata valtaansa saa. Se on kärsinyt suuria tappioita ja on pinteessä meilläkin Kitilän motissa. Me emme tosin tienneet, miten turvattomiksi ihmiset itsensä kotiseuduillaan tunsivat emmekä tunteneet, millaiset kotiolot joillakin lapsilla saattoivat olla. Arvelimme kumminkin, että jos paljon lapsia vieraille maille viedään, niin paljon niistä jää palaamatta. Suomi on avara maa ja meitä suomalaisia on vähän. Me tarvitsisimme kaikki omat ihmisemme. Olimme tuttuja koska Hörliini oli ollut joukkueineen naapurinamme vuodenvaihteessa Syskyänjoen varressa. Olimme vierailleet toistemme luona muutamia kertoja.

af Heurlin oli filosofian maisteri ja kova juttelemaan. Emme osanneet muuta kuin ihmetellen kuunnella hänen luentojaan, joita hän piti vieraillessaan teltassamme. Kerran hän oli luennoinut telttakunnalleni joukkueenjohtajan tehtävistä. Pojat tunnustivat hänet viisaaksi ja mukavaksi mieheksi ja tiesivät kertoa, ettei hän pelkurikaan ole. Hänen joukkueensa oli joskus Haukkaselän tai Mursulan suunnalla joutunut nokikkain venäläisten kanssa, mutta Hörliini oli vihollisen tulituksesta huolimatta pystyssä seisten rohkeasti jaellut käskyjään. Nyt kun oltiin saunassa hän selitti, miten ajattelemattomia ja lyhytnäköisiä ollaan, kun rintamalle ja taistelujoukkoihin lähetetään sellaisia miehiä, joitten menettämisestä koituisi isänmaalle korvaamaton vahinko. Niinpä oli jokin nuori, lupaava tiedemies Mickvits kaatunut taistelussa.

Saunasta palattuamme emme enää kauan rupatelleet. Oli parasta käyttää nukkumiseen yö, jonka saisimme pitkästä aikaa oikein herroiksi vuoteessa uinua. Olin sikeässä unessa, mutta heräsin tönimiseen ja ravisteluun. Kolmannen joukkueen johtaja Hyvärinen hoputti:
- Ala nousta ja pukeutua ja painua komppaniaan!
- En minä yöllä minnekään lähde. Rautaharju sanoi, ettei ole kiirettä paluulla.
- Niin mutta sinua tarvitaan siellä, kun minä tulin vuorostani saunomaan.
- Miksi sitten tulet juuri silloin, kun minä olen saunomassa? Olisi ollut muitakin päiviä, ei kai tämä ole ainoa sopiva.

Hyvärinen patistaa ja hätistää lähtemään. Ymmärrän, ettei hän takaisinkaan käänny, kun on vasta hiihtänyt tänne asti. Totta on sekin, ettei kahden joukkueenjohtajan sopisi olla poissa yhtaikaa, mutta ihmettelen, miksi hän tuli tänne, kun varmasti tiesi minun saunamatkastani. Miksi Rautaharju oli hänellekin luvan antanut?

Vastahakoisesti lähdin Hyvärisen hoputtamana hiihtelemään lyhyeksi jääneen unen jälkeen Hörliinin jäädessä jatkamaan alalaverilla lepoaan. Kun saavuin tulomatkalla ohittamamme kirkon kohdalle, poikkesin vilkaisemaan sitä tarkemmin. Olivat sitä muutkin käyneet tutkimassa. Latu sinne johti ja edusta oli täynnään suksen ja jalanjälkiä. Oli rakennuksessa kirkko, mutta oli muitakin huoneita, oli iso kaakeloitu kylpyhuonekin, vai olisiko ollut pesutupa. Tästähän olisi tullut helposti sauna, jos olisi viitsitty tehdä. Olisi puolivälissä töpinään. Rakennus onkin luostari.

Saarien suunnalta kuuluu tykistön jyrinöitä. Siellä on taas kyykisteltävä koloissa, joita Petäjä- ja Maksimansaaressa niukasti oli. Meidän komppania ei nyt siellä kumminkaan ollut. Me olimme aika rauhallisessa kohdassa. Venäläinen ei enää rynnistänyt eteen päin. Se koetti pitää vain huoltoreittiään auki Pitkärantaan.

Joukkueeni vartiosta vapaat miehet vetelivät unia teltassamme. Jätin sukseni ja lähdin ilmoittautumaan Rautaharjulle, että olen palannut saunamatkaltani. Hän ei kuitenkaan teltassa ollut, vaan siellä oli puhelimessa parhaillaan luutnantti Pietarinen. Kun hän oli pannut puhelimen pois, kysäisin, missä Rautaharju on.
- Ei ole Rautaharju komppaniassa, minä olen sijaisena. Mitä sinä täältä etsit? Kovinpa on Kalle nyt pahalla päällä, muuten niin rauhallinen ja ystävällinen mies. Mitä on tapahtunut, kun hän niin levottomana ja hermostuneesti touhuaa.
- Tulin vain ilmoittamaan, että olen palannut saunamatkalta. Olisin viipynyt aamuun asti, mutta Hyvärinen tuli häätämään minut pois.
- Tuliko Hyvärinen töpinään? Pietarinen oli kiukuissaan. Hyväristä olisi tarvittu Petäjäsaareen. Siellä on kiperät paikat. Sinne kaivataan kiireesti apua. Sitä on monta kertaa kysytty.
- Ei Hyväristä nyt sieltä tähän hätään saada. Hänellä oli kova into saada minut kiireesti palaamaan tänne. Minä lähden Petäjään, koska siellä kerran miehiä tarvitaan.
- Sinähän olet lomalla. Mutta oletko kumminkin valmis lähtemään?
-Totta kai, mutta kestää jonkin aikaa saada joukkue lähtövalmiiksi.

Oliko Hyvärinen aavistanut, että oli tulossa ikävä komennus, ja lähtenyt siksi matkoihinsa? Vai oliko hän kuullut avun tarpeesta ja sen takia häipynyt? Vai oliko hän vastoin Pietarisen käskyä suunnistaa Petäjään hiihtänyt minua herättämään, jotta minä sotisin hänen puolestaan.

Pimeässä pääsimme lähtemään, mutta kun ennätimme Vuoratsun solaan, rupesi jo päivän kajastus olemaan aavistettavissa. Riensin luutnantti Hämäläisen telttaan ilmoittamaan saapumisestamme.
- Siitä vain suorinta tietä kiireesti Petäjäsaareen, oli ohje.
- Vänrikki kuuli viärin. Valakenee jo. Ei tästä ennee voi sinne hiihtee.
- Kuulin oikein. Tehdään kuten käskettiin. Hiihdetään hyvää vauhtia hajallaan pohjoiseen kaartaen Petäjäsaaren pohjoispäähän. Seuratkaa!

Tykistön jyske, jota olimme kuulleet tulomme ajan, oli vaiennut, käsiaseet vain rätisivät Paimoinsaaren takana, jonka suojassa saatoimme turvallisesti sivakoida. Loppumatkan, pari kilometriä jouduimme huhkimaan avointa lakeutta, mutta vihollisen aseille kantomatka oli tarkkaa tulta ajatellen liian pitkä. Sitä paitsi sillä oli lähempänä sellainen tilanne, ettei sen kannattanut kiinnittää huomiota kauempana liikkuvaan vähäiseen joukkoon. Venäläisten hyökkäys oli täysin epäonnistunut, se oli romahtanut.

Meille jäi vähäinen tehtävä: häätää tai tuhota saaren itäreunaa kohti Putkisaarta edeten siellä vielä mahdollisesti piileskelevät viholliset.

Saaren avoimeen ja etelään viettävään eteläosaan ei enää valoisaan aikaan ollut menemistä, koska Putkisaari oli liian lähellä. Vartiomiehet työnnettiin niin pitkälle kuin oli mahdollista. Työnsä tehneet, yön taistelleet ja nyt vapaat miehet parveilivat saaren suojaisimmassa kohdassa korsun vaiheilla. Korsussakin pistäydyttiin lämmittelemässä. Sinne mahtui kuitenkin vain pieni osa joukosta kerrallaan. Minäkin pistäydyin oven sisäpuolella hetken, mutta en siellä viihtynyt.

Kun olin palannut ulos, alkoi korsun edustalla aukealla äkkiä ankara huuto, juoksu ja meteli. Miehet karkasivat piiriin valkopukuisen miehen ympärille aseet sojossa.
- Ryssä, se on ryssä, karjuttiin.
Minusta näytti siltä, että pojat aikovat heti paikalla teilata miehen siihen paikkaan, ja ärjyin, etteivät ampuisi, vaan että otetaan se vangiksi.
- Sillä on käsikranaatti, huusivat pojat.
- Eikä ole, eikä sillä ole edes kivääriä, väitin minä.

Mutta miehellä oli käsikranaatti. Hän vetäisi sen vireeseen. Pojat olivat varuillaan, että ennättäisivät karata oikeaan suuntaan venäläisen heittäessä kranaatin. Hän ei sitä heittänyt ketään kohti, vaan pudotti sen kädestään eteensä ja heittäytyi sen päälle.

Katsottiin vaieten. Kohta kuului jymähdys, ruumis ponnahti maasta korttelin verran ja lysähti velttona alas. Miksi tuon teki? Oliko hänetkin saatu uskomaan, että suomalaiset muka kiduttavat vankejaan, vai oliko hän kauhistunut siitä metelistä, minkä hänen havaitsemisensa oli saanut aikaan. Suotta tappoi itsensä.

Jäimme saareen päiväksi. Ei päiväsaikaan voinut liikkuakaan jäällä saaresta toiseen. Jäimme yöksikin. Meidät jätettiin sinne kaiken varalle. Olisihan venäläinen saattanut yrittää uutta hyökkäystä.

Päivät olivat näin helmikuun loppupuolella kylmät ja yöt tietysti jäätävät. Vartiopaikat voitiin yön pimeydessä työntää edemmäksi. Vartiomiehet saatettiin sijoittaa kerrassaan niihin kuoppiin, joissa he olivat olleet ennenkin, vielä vihollisen hyökätessäkin. Olin koko yön liikkeellä. Kuljin vartiomiehen luota toisen luo. Moneen, moneen kertaan tutkin kaikki poterot, jos noita lumeen kaivettuja kuoppia saattoi edes poteroiksi sanoa.

Kuljin myös vartiopaikkojen edessä, välissä ja takana olevalta ruumiskasalta toiselle. Tutkin ne röykkiöt joka puolelta, kuulostelin, tulisiko korviini mitään ääntä. Mutta ei kuulunut hivahdustakaan, ei olisi voinutkaan. Jos olisi kasassa yöllä tai aamulla joku haavoittunut ollutkin, niin oli piankin pakkasessa heittänyt henkensä. Sitä itsekseni ihmettelin, ettei tuntunut miltään kuljeskella täällä satojen vainajien keskellä. Ajattelin, että jos olisin joskus ennen vanhaan joutunut yöllä kävelemään hautausmaalla, niin olisi kai jokin väristys tuntunut selkänahassa.

Vaikka tallustelin kaukana asemien edessä isompia ja pienempiä ruumisröykkiöitä silmäilemässä, ei kukaan vartiossa olleista ukoista edes yrittänyt minua hengiltä täräyttää, sillä he näkivät minut selvästi kuun valossa. He tunsivat minut, sillä olin moneen otteeseen vartiovuoron aikana käynyt jokaisen juttusilla. Muutaman kerran olin pistäytynyt korsun oven suussa lämmittelemässä ja toteamassa, että täyttä talossa oli.

Yö oli niin kirkas, etten koskaan olisi uskonut yöllä niin valoisaa voivan olla. Tähystelin edessä olevaa Putkisaarta, jonka olimme hylänneet kolmisen viikkoa aiemmin. Sieltä ei kuulunut hiiren hivausta, vaikka kuinka olisin teroittanut kuuloani eikä näkynyt pienintäkään liikahdusta eikä valon välähdystä, kiväärin laukauksesta ja suuliekin leimahduksesta puhumattakaan. Niin kului yö.

Aamuhämärissä meidät vapautettiin saaren vartioinnista. Hiihtelimme omille teltoillemme.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset