Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Itsenäisyyspäivä

Suojajoukko taistelutEelis Seppälä

 

Joulukuun kuudes päivä oli rintamanosallamme Karjalan kannaksella vain odotusta, eikä monikaan tiennyt, miten tilanteeseen oikein asennoidutaan. Levottomuus kasvoi hämärtyvän päivän mukana, mutta keneltäkään toverilta ei kannattanut mitään kysyä, sillä kaikki olivat yhtä tietämättömiä.

Olin asealiupseerina pataljoonassa, jonka osia oli pääpuolustuslinjalla Summan ja Muolaanjärven välisessä maastossa. Pataljoonan komentajana oli jääkärikapteeni Matti Kuiri.

Päivän kuluessa vetäytyivät suojajoukot linjojen taakse. Pioneerit, joiden tehtävänä oli sulkea kivi- ja piikkilankaesteet, oli lähetetty paikoilleen. Viimeisten taakse vetääntyvien suojajoukkojen päästyä linjojen yli he löivät tiet lukkoon.

Pian alkoi joulukuun päivä hämärtyä ehtooksi. Edessä oleva Taaperniemen kylä paloi omien pioneerien sytyttämänä kuvastuen Muolaanjärven pintaan, kuten sen takana olevien kylien palotkin.

Kaikki valmiina, aseet ladattuina odotimme vihollisvoimien vyöryvän asemiamme kohti. Melkein kaikki, pataljoonan komentajaa ja muutamaa vanhempaa upseeria lukuun ottamatta, olimme ensimmäistä kertaa linjoilla.

Täysissä varusteissa paneuduin sinä iltana pitkäkseni telttaan vääpeli Virran viereen.

Palojen loimotus kuvastui taivaalla verenkarvaisena, ja metsässäkin oli valoisaa.

Silloin tällöin kuului harvakseen jyskyttäviä vieraita kone- ja pikakiväärisarjoja. Sitten oma pääpuolustuslinjamme alkoi vihdoin elää. Lukemattomat konetuliaseet papattivat, ja kiväärituli oli kiivasta. Vihollinen sai tuta, ettei sitä niin vain mennä.

Teltassa soi puhelin.

Toisen joukkueen konekivääri, joka oli Rauran lohkolla puubunkkerissa asemissa, oli joutunut epäkuntoon. Pataljoonan suutarille annoin määräyksen valjastaa nopeasti hevosen. Suutari oli näet oman toimensa ohella myös hevosmiehenä. Aseseppäkurssin käynyt alikersantti Jalonen nouti varastosta työkalulaatikkonsa. Niin me kolmisin lähdimme ajaa huristamaan nopeasti kohti möyryävää etulinjaa.

Meno oli vaikeaa, tiellä oli paljon vetääntyviä hajamuodostelmia. Miehet olivat väsyneitä, partaisia ja likaisia. Kuluneiden päivien taistelut olivat jättäneet jälkensä.

Oikaisimme huoltotien kautta Rauran lohkolle. Siellä ei ollut vastaantulijoita, ja etulinjakin oli hetkeksi hiljentynyt. Minulla oli tunne kuin en olisikaan rintamalla, vaan ajelulla jossain takaniityllä varhaisena aamuhetkenä ennen joulua. Silloin räjähti äkkiä joki pieni ammus puussa melko lähellä. Hevosemme, joka tavallisissa oloissa oli hyvin rauhallinen, pillastui ja samassa meitä vietiin.

Menetin tasapainoni ja horjahdin.

Suistuin suin päin reestä ja kierin hyrränä vähäisessä lumessa kolhien ruumistani jäätyneeseen maahan. Kömmittyäni ylös oli hevonen kadonnut, ja minä seisoin yksin tiellä metsän keskellä. Kiväärini oli jäänyt rekeen, mutta mukanani oli pieni yksityispistooli.

Takana olevalta Taaperniemen-Kattilaojan-Leipäsuon tieltä alkoi silloin kuulua kovaa rytinää, ikään kuin siellä olisi koko vihollisdivisioona kimpsuineen kampsuineen ollut tulossa edeten hirvittävän nopeasti.

Tulipalojen loimossa näin mustia hahmoja kiitävän hurjaa vauhtia taaksepäin.

Minun olisi pitänyt kiireesti lähteä tehtävääni suorittamaan. Mutta tein virheen ja ryntäsinkin lähelle tietä nähdäkseni, mitä siellä tapahtui.

Valoraketti ammuttiin jostakin takaapäin. Hetkeksi tuli valoisaa kuin päivällä. Ja silloin minä näin ratsuväkieskadroonan hurjassa atakissa kiitävän linjoilta päin, kuulin miekantuppien kalsketta, epäselviä huutoja ja hevosten korskuntaa.

Aave-eskadroona,

Kun tuo osasto oli minut sivuuttanut, kuului takaapäin kohinaa, särkyvien ajoneuvojen kolinaa ja huutoja. Olivatko nuo hurjasti kiittävät olennot kasakoita, jotka olivat murtautuneet läpi ja hyökkäsivät nyt joukkojemme kimppuun? Mutta miksi kukaan ei ampunut? Tällaistako olisi nykyinen salamasota, kaikki menetetään kädenkäänteessä?

Nyt vasta lähdin kovaa vauhtia juoksemaan Rauran lohkolle. Onneksi tapasin jonkin matkan päässä ajomiehemme, joka, luullen minun loukkaantuneen, oli lähtenyt minua etsimään.

Kun ehdimme etulinjaan, näkyi vihollisen puolelta konetuliaseiden suuliekkejä ja valojuovaluodit kiitivät ylisemme kuin tulikärpäset. Pesäkkeellä alikersantti Jalonen ampui jo korjatulla konekiväärillä vihollista.

Täällä kuulin, etten ollut ainoa, joka tänä yönä oli möhlinyt.

Oli täällä etulinjoillakin sattunut yhtä ja toista, josta pojat kertoivat. Kun omat konetuliaseet tulittivat esteisiin päin ja luodit osuivat piikkilankoihin, syntyi siitä kipunoita. Miehet luulivat vihollisen olevan ampumassa jo esteiden takana ja tulittivat kahta kauheammin, josta taas seurasi, että vastatulituskin kiihtyi. Vihollinen käytti tuliaseissaan myös luoteja, jotka räjähtivät puissa. Tästä taas tehtiin johtopäätöksiä, että vihollisia oli jo puissakin ja että he ampuivat konepistooleilla.

Palattuani huoltoportaaseen sain kuulla lähemmin äskeisistä tapahtumista. Viimeisenä vihollisen kanssa kosketuksissa ollut, äärettömän rasittunut ratsastava kevyt osasto oli pimeässä hajaantunut ja joutunut pakokauhun valtaan. Se oli tällöin pimeässä ajanut ratsastavan patteriston kuormaston päälle. Järjestys palautui vasta paikalle saapuneiden upseerien toimesta.

Kansa taisteli - miehet kertovat -lehti

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset