Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Kuusi vihollispommittajaa neljässä minuutissa

Luutnantti Jorma Sarvanto

Luutnantti Sarvannon taistelulento, josta tuli legenda

Aamulla pakkasimme kovalla kiireellä tarpeelliset henkilökohtaiset varusteemme Fokkereihin ja katselimme pilviä, jotka melkein hipoivat puitten latvoja. Ja sitten nousi kuusi konetta ilmaan ja yritti porata tietään pilvien läpi Uttia kohden. Matala sää teki matkan jännittäväksi, mutta onnellisesti pääsimme sentään perille.

Sinä iltana päätimme syödä hotellissa ja oikein kunnollisesti, parasta, mitä Kouvola saattoi tarjota. Olimmehan tulleet nyt kauaksi länteen melkein kotiseudulle, mihin tykkien jylinä rintamalta ei enää kantautunut.

Olimme vaihteeksi pukeutuneet niin kuin ihmiset ainakin ja jättäneet pois kanadalaispuseromme ja huopatossumme, joissa yleensä olimme kodikkaasti tottuneet tallustelemaan.

Sarvanto

Luutnantti Jorma Sarvanto esittelee yhden alas ampumansa venäläiskoneen tunnusmerkkiä tammikuun alkupuolella 1940.

Pyysimme ravintolan tarjoilijattarelta ranskalaista sinappia, mutta siinä erehdyimme. Seurasi tarjoilijattaren pitkä esitelmä, jossa hän selosti, ettei näin lähellä rintamaa ollut moisia herkkuja saatu enää pitkiin aikoihin. Tultuamme nyt tänne sotatoimialueelle meidän pitäisi tottua syömään sitä, mitä kulloinkin oli tarjolla.

Vai vielä ranskalaista sinappia! Neiti oli kovin koppava meille kotirintamalaisille. Ja me ikävöimme takaisin itään Juulian ja Morsiamen herkkujen ääreen. Niin sitä sodassa ymmärsi antaa arvon hyvälle ruoalle, mikä olikin melkein puolet elämäämme.

Emme me muuta tarvitse, kunhan vain saamme syödä ja nukkua hyvin ja tarpeeksemme, niin kyllä taas jaksamme tapella, olikin majurillamme tapana sanoa.

Utissa kerrottiin, että sitä kautta kuljettivat vainolaiset pommejaan Sisä-Suomeen, ja tätä ”rahtilinjaa” me sitten vartioimme päivästä päivään. Mutta kaikki oli näennäisesti turhaa, sillä nyt pysyivät pommituskoneet kokonaan poissa näkyvistämme. Vain harvoin tuli IPAKista joitakin viestejä, mutta ei vain löytynyt noita rahtilaivoja, jotka kuljettivat ”leipää Suomen kansalle”.

Tammikuun viidentenä oli suuri Mikkelin pommitus, mutta meidän tukikohtamme oli liian kaukana ehtiäksemme ajoissa perille. Saavuttuamme paikalle roihusivat jo monet tulipalot eri puolilla tuota idyllistä pikkukaupunkia.

Seuraavana päivänä, loppiaisena, oli sää vihollisen pommitusretkiä varten verraten edullinen. Aamulla oli 300-400 metrin korkeudessa pilvikerros siellä täällä olevine aukkoineen aivan kuin suunnistamisen helpottamiseksi. Pilvien yläpuolella oleva sameuskerros ulottui tuonne 4000-5000 metrin vaiheille.

Viestejä vihollisesta

Kello 9.30 alkoi tulla ensimmäisiä tietoja viholliskoneista. Partiot läksivät liikkeelle, mutta näkyväisyys oli kurja, ja vain sattuman varassa oli niiden löytäminen.

Matkallaan Lappeenrannasta Uttiin sai luutnantti Sovelius viestin, joka ilmoitti viholliskoneiden tulevan Haminasta pohjoiseen 3000 metrin korkeudessa. Hän nousi vastaan ja tapasikin 8 DB-3 konetta melkein rintamassa. Yhden niistä hän ampui alas; loput jatkoivat matkaansa pohjoiseen.

Lentueen ohjaajat söivät Utissa aamiaisensa kaikessa rauhassa, vaikka tietenkin täysissä lentovarusteissa. Odotimme kuitenkin jatkuvasti tietoja pohjoisesta, ja minäkin puolestani puin laskuvarjon ylleni sekä määräsin mekaanikot käynnistämään konettani.

Kello 11.50 alkoi tullakin viestejä Savon radan varrelta, missä seitsenkoneinen muodostelma oli matkalla etelään. Toinen ja kolmas partio riensivät koneisiin, käynnistivät moottorit ja avasivat radionsa.

Olin ensimmäisenä valmiina ja seurasin radiolla vihollismuodostelman kulkua. Partioni käskettiin ilmaan, mutta siipikoneeni ei näyttänyt saavan tarpeeksi kierroksia moottoriinsa. Näin ollen nousin yksinäni parhaalla nousukulmalla pohjoiseen. Huomattuaan minun lähteneen yksinään, työnsi kolmaskin partio kaasun auki ja nousi taivaalle tullakseen avukseni, mutta minä olin ehtinyt jo hyvän matkaa heidän edelleen. Pilvet olivat jo Utin päältä häipyneet, ja silmiini kimalsi auringonpaisteessa komealta näyttävän pommituskonerivin vaaleat vatsapuolet. Laskin niitä olevan seitsemän kappaletta. Vasemmalla lensi kolmen koneen kiila, ja siitä oikealle oli neljä melkein rivissä. Ne olivat korkeintaan koneenmitan päässä toisistaan.

40 sekuntia/pudotus 
Kaarsin oikean kautta etelään ja jatkoin nousua. Tällöin olin hetken aikaa etuampujain tulisektoreissa, mutta he eivät nähtävästi auringon vuoksi minua huomanneet. Kun pääsin pommituskoneiden korkeudelle, olin jo 500 metriä niiden takana.

Täydellä kaasulla ryhdyin takaa-ajoon ja valitsin uhrikseni vasemman siipikoneen, joskin kolmas vasemmalta oli taimmaisena ja sen taka-ampujan tuli tuntui vaaralliselta. Ollessani 300 metrin päässä rävähti koneeni epämiellyttävästi - olin ilmeisesti ajanut vihollisen luotisuihkuun.

Romua

Sarvannon alas ampuma venäläinen SB-pommikone.

Aloin ammunnan noin 20 metrin etäisyydeltä lyhyellä sarjalla vasemman koneen runkoon. Valojuovat näyttivät osuvan maaliinsa, ja tein samalla lailla hiljaiseksi äsken mainitun vaarallisen koneen taemman kk.ampujan. Vielä tarkka tähtäys samojen koneiden oikeanpuoleisiin moottoreihin, mahdollisimman lyhyet painallukset liipaisimeen, ja molemmat viholliskoneet olivat palaen matkalla sinne, minne pitikin.

Taisin jo välillä hurrata ja heitin Fokkerini muodostelman oikealle reunalle. Siellä sain samalla tyylillä yhden koneen moottorit savuamaan. Kävin seuraavien kimppuun aivan läheltä, ja koneet olivat tulessa sitä mukaa kuin olin saanut niihin kaksi tai kolme aivan lyhyttä sarjaa. Oikealla näkyi aikaisemmin savunnut ja muodostelmasta eronnut kone jo syöksyvän roihuten maata kohti.

Nyt olin ottanut päämääräkseni joka ainoan tuhoamisen. Toiset kääntyivät kuin kirjanlehdet palaen pois muodostelmasta, toiset tekivät uljaan pystykäännöksen ohjaajan kouristuksen vetäminä. Sameuskerroksen läpi kuultava punainen tammikuun aurinko paistoi koko ajan minua vastaan, milloin eivät palavien koneiden mustat savupatsaat sitä varjostaneet.

Viimeistä edellinen kone oli huomattavasti sitkeähenkisempi kuin edelliset. Siipikiväärini olivat nähtävästi jo tällöin tyhjentyneet. Syttyihän sentään sekin, niin että sain jo käydä viimeisen kimppuun. Sen taka-ampuja oli jo aikoja sitten hiljentynyt, ja painuin ihan lähelle. Tähtäsin moottoriin ja vedin liipaisimesta.

Armonaikaa viimeiselle

Kiväärit olivat hiljaa!

Tein latausotteet ja yritin uudestaan, mutta tuloksetta. Patruunani olivat loppuneet, eikä auttanut muu kuin palata takaisin.

Ilmassa leijaili vielä savupatsaita, ja maassa näkyi palavia koneita. Tarkastelin omaa konettani ja sen mittareita. Elintärkeissä osissa en mitään vikaa havainnut, mutta tasot tuntuivat jossakin määrin muistuttavan sveitsiläistä juustoa. Valmistauduin laskemaan kentälle ja totesin, että laskusiivekepumppu oli epäkunnossa. Siitä huolimatta lasku onnistui, enkä ollut vielä kunnolla päässyt koneesta alas, kun jo mekaanikot tarttuivat minuun heittääkseen sitten minut hurraten ilmaan. Varmasti loisti silloin omakin naamani tyytyväisyydestä. Osumat koneeseeni laskettiin, ja niitä oli 23, joista muutamat hyvinkin lähellä ohjaamoa.

Edellisen koneen siivessä ollut konekiväärin luodin jälki

Koko lento oli kestänyt noin 25 minuuttia, itse taistelu vain 4-5 minuuttia, jona aikana olin ampunut alas 6 vihollisen konetta. Taistelun olivat nähneet, paitsi maassa olijat, myös luutnantti Sovelius ja ylikersantti Ikonen, jotka taempana lentäen yrittivät päästä leikkiin mukaan. Jossakin rannikolla he saivatkin kiinni viimeisen DB:n, jonka luutnantti Sovelius sitten Suursaaren edustalla tuhosi.
Seuraavana iltana kävin Kouvolan IPAKissa, jossa sain kuulla ja nähdä minkä mitäkin mielenkiintoista. Minulle esitettiin yliluutnantti, joka oli hypännyt alas laskuvarjolla, samoin sain nähdä koneiden jäännöksistä kerättyä sotasaalista, ohjesääntöjä ja oppikirjoja sekä pistooleja, jotka nyt tulivat parempaan käyttöön. Koneista oli hypännyt toinenkin mies, kapteeni, joka oli katkaissut jalkansa ja oli sairaalassa hoidettavana.
Edellisen koneen siivessä ollut konekiväärin luodin jälki.

Loppiaispäivän ilmavoittojen jälkeen katsottiin lentueen tehtävä Utissa suoritetuksi, ja niin palasimme takaisin jo rakkaaksi käyneeseen tukikohtaamme lähemmäksi rintamaa.

Teoksesta Hävittäjälentäjänä Karjalan taivaalla, WSOY 1941 

Neljän minuutin työ
”Lentäjäurotyö, jonka veroista ei maailman ilmailuhistoria tunne”, Helsingin Sanomat otsikoi uutisensa, joka kertoi luutnantti Jorma Sarvannon loppiaisena 1940 muutamassa minuutissa suorittamasta kuuden viholliskoneen alas ampumisesta. Seuraavan sodan aikana julkaisemassaan kirjassa Sarvanto kuvasi itse, miten hän oli tuon ainutlaatuisen ilmataistelun kokenut. Todettakoon, että Sarvannolla oli mukanaan vain noin 400 patruunaa alasammuttua konetta kohti.

Sarvanto oli valmistunut Kadettikoulusta vuonna 1937 ja puolustusvoimien palveluksesta hän erosi everstiluutnantin arvoisena vuonna 1960.

--------------------------------------------------------------------------------

Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset