Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Rajajoella

Pentti Rantanen

 

Aseman kilvessä luki isoin kirjaimin Terijoki.

YH eli ylimääräinen kertausharjoitus oli tuonut meidät takaisin äskeiseen yksikköömme. Paluuaika oli yhdestoista lokakuuta. Vajaan kahden viikon siviilissä olo oli enää vain unikuva.

Junasta kerääntyi asemalaiturille iso porukka ensimmäisiä ja kaikkein nuorimpia YH-laisia. Naamat olivat suurimmaksi osaksi synkkäkatseisia tai happamia, paitsi eräillä, joilla oli mielen tehostusta matkassa, kahdesti kirkastettua taikka Alkon tuotteita.

Ilmeitten synkkyys ja hengen vakavamielisyys eivät johtuneet pelosta.

Mitäpä me olisimme pelänneet.

Syy oli se, että vanhaa tällä tavalla rasitettiin. Viimeiset palvelusviikot olivat tulleet jo kyllin pitkiksi ennen täältä lähtöä. Pidimme tätä harjoitusta jonkinlaisena sotahullujen pelleilynä. Eivätkö ne saaneet meitä vielä tarpeeksi kiusattua yhden vuoden aikana? Jouduimme jatkokouluun, niin kuin ennen kansakoulussa.

Kun olimme tulleet kasarmille, komppanianpäällikkömme, luutnantti R. Honkanen antoi määräyksen koota meidät ulos puhuttelua varten. Kuulimme selostuksen Saksan ja Neuvostoliiton sopimuksesta ja kuinka tämä oli hyvin kriittinen myös Suomelle. Selostus oli hyvin laaja, selväsanainen ja sotilaallinen. Meihin puhe ei kuitenkaan tehonnut. Lyhytaikainen siviilissä olo oli vienyt meiltä jonkin verran jauhot sekaisin, vai lieneekö johtunut paluun synnyttämästä henkisestä matalapaineesta, että puhe aiheutti vain vastareaktion:

- Satuja meille nämä sotahullut kertoivat. Kaipa ne menisivät vaikka Uraliin saadakseen yhden napin kaulukseensa lisää. Jotain kurinpalautusta tämä on.

Muutamia päiviä me nyt saimme vetelehtiä mielemme mukaan ja olla mahdollisimman epäsotilaallisia. Lauma oli niiden päivien ainoa sulkeismuoto. Vieläpä olimme tästä käytöksestä leveitäkin: ei tässä vanhat reserviläiset enää pompi ja pokkuroi, kuten nuoremmat mosurit. Päällystö ymmärsi mielentilamme ja antoi niin tapahtua. Tämä oli ehkä hyväkin, sillä tänä aikana jo vähän tottui ajatukseen, että ruotuväki jatkuu, sille ei nyt mahda mitään.

Vähin erin, niin kuin suostuttelemalla, alettiin hakea ryhtiä ja ojennusta. Ote tiukkeni päivä päivältä, jopa siinä määrin, että sisu alkoi jo nousta pintaan. Sitä ei kuitenkaan otettu huomioon. Ohjaksia kiristettiin yöhälytyksin, santsimarssein ja juoksuin aina tihenevässä tahdissa.

Lopulta repesi meidän täyteen latautunut sisupussimme.

Seurauksena oli yksimielinen päätös, että kukaan tästä porukasta ei enää juokse. Päätös piti ja kesti tulikokeet. Porukka oli tosiaan niin yksimielinen alikersantteja myöten, että me ainoastaan kävelimme, emme juosseet.

Tietysti tilanne tästä sen kuin paheni. Uhattiin sotaoikeudella, sanottiin tätä kapinaksi, vaihdettiin joukkueenjohtajaa ja annettiin santsimarssia. Jynssäystäkin riitti.

Nämä kaikki tehtiin ja otettiin vastaan, mutta juostu ei.

Rangaistusoperaatio päättyi kuitenkin kuin yllättäen. Luutnantti Honkanen tuli eräänä päivänä paikalle ja keskeytti meidän maastoharjoituksemme jossakin Kellomäen kankaan metsässä. Joukkue otettiin kokoon, hän piti puhuttelun ja selosti:

- Juuri kuri ja käskyjen noudattaminen ovat ensiarvoisen tärkeitä sotilaalle. Oli käsky taikka määrätty tehtävä mikä hyvänsä, se on ehdoton, siihen ei ole olemassa mitään omaa muunnosta, se muistakaa. Tästä syystä on tämä lyhyt kertausharjoitus tarpeen teillekin, joukkueelle, johon me sodan syttyessä luotamme. Pidämme teitä, täysinpalvelleita jääkäreitä, esikuvana nuoremmille. Tämä harjoitus päättyy tähän, ja joukkue siirtyy muihin tehtäviin.

Puheen päätyttyä olo tuntui oikein mukavalta. Keventynyt mieli näkyi jokaisen pojan katseesta. Olihan odotettavissa jotakin muuta ohjelmaa, eikä se varmaan huonompaa olisi kuin äsken koettu. Lisäksi pieni kehuminen nosti mielet. Se lauhdutti sisukkaimmatkin ja lievensi sitä katkeruutta, mikä tähän asti oli päivä päivältä vain kasvanut.

Linnoitustyöt olivat ohjelmassa seuraavana. Aseet sijoitettiin telineisiin, ja siinä ne joutuivat olemaan useita päiviä. Kirveet, lapiot, hakut ja kanget heiluivat tästä lähtien. Hyökkäysvaunuestettä syntyi kivistä ja maavalleista. Jermuilua ei enää ilmennyt, kenties jokainen hengessään piti sitä kannattamattomana. Työt oli organisoitu niin mukaviksi, että ne luistivat. Kaikki olivat urakoita, mitä nopeammin ne suoritti, sitä runsaammin jäi vapaata aikaa.

Syksy kului.

Joukkueemme hajotettiin ja sijoitettiin rajavartioinnin vahvennukseksi ryhmittäin rajan eri kohtiin. Vartioryhmä, johon minä kuuluin, joutui Tulokkaalle, aivan Rajajoen varteen. Majapaikkana oli joen partaalla sijaitseva sisäänlämpiävä, pienikokoinen riihi. Sen läheisyydessä oli varsinaisena vartiopaikkana parinkymmenen metrin korkuinen puinen tähystystorni. Joki oli tältä kohtaa noin kymmenen metrin levyinen ja viisi metriä syvä. Ympäristömme Suomen puolella oli rajavartijan asunto ulkorakennuksineen ja hyvin hoidettuine peltoineen.

Joen takana oli maasto laajalta alueelta aukeaksi hakattua ja kasvoi vain luonnonvaraista pitkää heinää ja pajukkoa. Parinsadan metrin päässä oli puista ja risuista rakennettu joen suuntainen korkea aita, näköeste. Hakkuuaukean takimmaisessa reunassa kulki tie. Siellä oli myös puinen tähystystorni ja suuri rakennusryhmä, Mainilan kasarmit, parin kilometrin päässä. Tätä näkymää jouduimme vartiovuoroillamme seuraamaan tehden ilmoituksia vähänkin erikoisista liikkeistä.

Joen partaalla mutkitteli polku, joka oli ammattiveljien, idän pipolakkisten vartiomiesten tallaama. Vihollisina näitä ei silloin vielä osannut pitää.

Tämä oli oikeastaan hienointa aikaa koko YH:n kautena. Elämä oli suurin piirtein samanlaista kuin nuoruudessa luetut seikkailukirjat kertoivat villistä lännestä, kullankaivajista taikka ratsupoliiseista. Jokainen kokkasi, keitti ja paistoi itse. Vartiovuorot, varsinkin öisin, toivat jännitystä yksinäisen vartiomiehen mieleen. Mielikuvitus tehosti kuultuja rapsahteluja, ja kun muiden äänien ohella kuuli naapurin miesten puheen pulinan, oli olevinaan aivan varma siitä, että nämä olivat tulleet meidän puolellemme jokea ja olivat ehkä jo aivan tornin juurella.

Tiesimme, että sieltä tehdään partioretkiä Suomen puolelle. Tämä lisäsi huomattavasti jännitystä ja teki jokaisen tarkkaavaisemmaksi ja huolellisemmaksi tehtävässään. Pataljoonan lohkolla oli venäläinen partio kaapannut kaksi meikäläistä heidän ollessaan vartiokierroksella joen varressa. Sen jälkeen miehistä ei ollut kuulunut mitään. Meillekin oli jo määrätty liikkuva partio, jonka reitti kulki kilometrin verran jokivartta kumpaankin suuntaan. Aluksi oli ollut vain tornivartio, nyt näitä molempia vuoroteltiin. Toinen vuoro joutui kiertämään ja toinen tähystämään.

Tilanne tuntui vain käyvän yhä vakavammaksi. Tuli ankara määräys:

”Tiedotus kaikille vartioasemille. Vaikka tilanne kehittyisi minkälaiseksi tahansa, olipa se kuinka uhkaavaltakin näyttävä, niin missään tapauksessa ei saa laukaustakaan ampua paitsi sitten, jos venäläiset ovat ylittäneet Rajajoen ja hyökkäävät Suomen puolelle. Vasta silloin voimme ryhtyä toimenpiteisiin.”

Määräys johtui siitä, että naapurin puolella alettiin tehdä valehyökkäyksiä.

Venäläiset lentokoneet ylittivät näihin aikoihin useasti rajan lentäen ylitsemme Suomen puolelle. Sattuipa niinkin, että samanaikaisesti, kun lentokone lensi matalalla ylitsemme, oli jalkaväkeä ryhmittynyt suoja-aidan taakse, josta se lähti vyörymään meitä ja Rajajokea kohti ampuen ja pitäen kovaa meteliä, useasti vielä panssareitakin mukanaan. Aluksi tämä tuntui oudolta ja pani katselemaan ympärilleen, että minnehän tästä loikkaisi suojaan. Tornista ei kuitenkaan mihinkään loikittu, eikä muutenkaan ollut mahdollisuutta suojautua. Ei ollut tarviskaan, sillä joen taakse ne aina pysähtyivät. Tämä oli aivan rauhanomaista harjoitusta. Siihenkin tottui, eikä myöhemmin enää paljon jännitettykään. Ilmoitukset vain teimme erikoisemmista tapahtumista.

Olimme niinkin läheisessä kosketuksessa rajavartioihin, että keskustelimme joen ylitse suomen kielen taitoisten kanssa, vaikka se oli kiellettyä niin heiltä kuin meiltäkin. Joskus he kysyivät, vieläkö Moskovan neuvottelut jatkuvat, mutta kun emme niistä enempää tietäneet, aihe jäi siihen. Sotaa nämä vartiomiehet eivät osanneet odottaa sen enempää kuin mekään.

Eräänä päivänä tuli määräys:

- Illalla vartioryhmä kokoaa kaikki varusteensa ja tähystysvälineensä. Vartiopaikka siirretään tämän peltoaukean taakse metsänreunaan, siellä on jo tehty kaikki valmistelutyöt. Samalla suoritetaan vartion vaihto.

Mielellään jokainen alkoi pakata reppujaan, vaikka riihemme ja koko vartiopaikka oli ollut mukavin niistä, mitä oli koettu siviilin jälkeen. Vartiovuoron päätyttyä oli ollut vapaata, ei ollut turhia juoksuja ja tehtävämme tuntuivat tarpeellisilta. Oli laskettu autoja, tykkejä, hyökkäysvaunuja ja kolonnia, kiikaroitu tähystyspalloja ja niiden kovin ohuita vaijereita. Vaijerin katkaiseminen oli meillä salaisena haaveena. Meillä oli näet jonkinlaista kaunaa näitä ammattiveljiä kohtaan, he kun voivat tähystää meitä pallostaan paljon korkeammalta. Monesti teki mieli pomauttaa pallo tyhjäksi, kuten joskus tehtiin kaverin vappupallolle.

Illan tullen, kun oli kyllin pimeä, otimme omaisuutemme selkään ja jätimme vartioaseman. Uusi vartiopaikka oli jo valmiina, asemat kaivettuina ja naamioituina. Teltta oli sijoitettu hieman taemmaksi suojaisaan paikkaan. Miehityskin oli jo paikoillaan. Luovutimme työt ja tehtävät, selostimme tilannetta ja voimassa olevia määräyksiä. Sen jälkeen nousimme pyörille ja ajoimme länttä kohden.

Pyörämarssista ei muodostunut pitkää, jokunen kilometri vain, ja niin olimme seuraavassa etapissa. Tämä niin sanottu lepovuoro-ohjelma käsitti korsun rakennustyön Haukijärven maastossa. Työt olivat jo pitkällä, monttukin melkein kokonaan kaivettu. Töissä oleva porukka toivotti meidät tervetulleiksi lapioita ja kirveitä heiluttaen, kyseli kuulumisia ja tiukkasi, mihin olimme jättäneet raskaat aseet, joilla olimme Mainilaa tulittaneet.

Emme oikein ymmärtäneet heidän pilaansa.

Meille selostettiin, että oli kuulemma tullut nootti tällaisesta tapahtumasta. Suomalaisten tykkien väitettiin ampuneen Mainilaa. Nauroimme, kun tiesimme, ettei tykkejä ollut nähty ensinkään näillä seuduilla, moni ei ollut nähnyt niitä koko elämänsä aikana.

Majapaikkanamme oli teltta, ja ruoka valmistettiin kenttäkeittiössä. Kaverit kehottivat pitämään kamppeet kasassa ja pakkaukset valmiina, sanoivat täällä suoritettavan hälytysharjoituksia varsinkin öiseen aikaan. Ne kuulemma piristivät näin lapiotöiden lomassa vanhankin jäseniä.

Komennus osoittautui niin lyhytaikaiseksi, ettemme ehtineet edes kunnolla lapionvarteen tarttua.

Marraskuun 29. päivänä saimme iltalomaa. Vanhaa tuttua Terijokea lähdettiin tietenkin katsomaan, ja pyörille vain, vaikka oli jo satanut lunta sen verran, että se haittasi ajamista. Terijoella oli jokaiselle jotakin mielenkiintoista, tyttöystävät, tanssit, elokuvat. Kuuluin elokuvaporukkaan, näimme ’Idässä palaa’ -nimisen filmin.

Seuraavana aamuna kello viisi käskettiin hälytysvalmius, kehoitettiin panemaan kamppeet kasaan, reput kuntoon ja asevarustus ylle. Ne olivat jo suurin piirtein kunnossa, mutta iltaloman jälkeen nukutti niin makeasti, että hetken päästä kuormaus jatkui täydellä vauhdilla.

Vartiomies kiersi leirialuetta.

Hän oli juuri kello kuudelta tullut vuorolleen ja oli jo muutaman kierroksen ehtinyt tehdäkin, kun alkoi kuulua ikään kuin kaukaista rummutusta. Yhtäkkiä ääni voimistui, ja nyt tunsi aivan selvästi, että se johtui räjähdyksistä. Vartiomies pinkaisi teltoille huutamaan hälytystä, mutta siellä oli sama ääni kuultu ja pantiin kampetta kasaan kovalla kiireellä.

Ammusten räjähdykset alkoivat kuulua yhä selvemmin.

Joukkueenjohtaja huusi miehiä suojautumaan. Ehdimme vain heittäytyä maahan siihen, missä kukin sattui olemaan, kun kranaatit paukkuivat jo joka puolella. Onnea kuitenkin oli, kukaan ei kuollut eikä haavoittunutkaan. Se, ettemme ehtineet enemmän suojautua, koitui onneksemme. Jokainen olisi ilman muuta juossut valmiiksi kaivettuun monttuun, mutta juuri siihen tuli kranaatin täysosuma.

Tykistön vaiettua ja juodessamme ammusten jättämän savun makuista saikkaa komppanianpäällikkömme piti meille tilanneselostuksen:

- Neuvostoliitto on aloittanut sodan maatamme vastaan. Äskeinen tykistön häirintätuli ulottui rajalla koko Kannaksen leveydelle. Nyt on vihollinen ylittänyt rajan useasta kohdasta ja hyökkää panssarein sekä jalkaväen voimin. Sotilaat! Meidän tehtävämme on nyt alkanut, ja juuri tämä joukkue tulee olemaan kohdallamme vaikeimmissa tehtävissä, koska te olette saaneet täydellisimmän jatkokoulutuksen.

Kansa taisteli - miehet kertovat -lehti

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset