Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Suuret, valkoiset haamut ...

Veikko Jussila

 

Veikko Jussila muistelee seuraavaan tapaan:

”Kerran jälleen seisoin vartiopaikallani maan tasalle hävinneen Summan kylän keskellä.

Ilma oli kaunis, pakkanen nipisteli varpaita. Vihollisen tykkituli oli pari tuntia sitten vaiennut, kuului vain joitakin konekiväärin ja pikakiväärin lyhyitä sarjoja, silloin tällöin kiväärin laukauksia. Etumetsiköstä näkyi vain joitakin vihollisen korsuista tupruavia savuja, jotka leijailivat korkealla taivaalla mustina patsaina. Metsikössä noin 900 m:n päässä saattoi joskus havaita vihollisen liikehtimistä. Peltoaukealla, joka oli mäntymetsikön ja ampumahaudan välillä, oli kaikenlaista nähtävää. Oli rikkiammuttuja hyökkäysvaunuja, katkenneita puita, siellä täällä aseiden jätteitä, rikkinäisiä kypäriä, lumipuvun kappaleita ym. Koko maasto muistutti myllertävää merta. Tarkemmin katsoen huomasi taistelujen tuloksena kylmenneitä vihollisia tuijottamassa pakkastaivaalle.

Kauan tämä hiljaisuus ei kestänyt. Se oli vain tyyntä myrskyn edellä, minkä rintamasotilas hyvin tiesi. Tähystäessäni metsikköön, joka asemassani oli tärkein tehtävä, huomasin, että suuret, valkoiset haamut asettuivat jonoon metsikön suojaan. Käsitin nämä hyökkäysvaunuiksi, jotka valmistautuivat hyökkäykseen. Ilmoitin havainnoistani toiselle miehelle, joka oli ampumahaudassa noin 10 m:n päässä. Seurasimme tilanteen kehitystä yhdessä. Hyökkäysvaunut, joita oli kahdeksan, lähtivät liikkeelle suunnaten kulkunsa asemiamme kohden. Lähetin toverini ilmoittamaan tästä joukkueenjohtajalle korsuun. Tuossa tuokiossa olivat kaikki miehet paikoillaan ampumahaudassa. Hirvittävällä ryskeellä lumiryöpyn keskellä tuli kahdeksan hyökkäysvaunua asemiamme kohti. Päästyään muutaman metrin päähän haudasta joukkueenjohtaja huusi: ”Pojat matalaksi, kasapanokset ja pensapullot heittoasentoon!”

Oli helisevä tärinä ja koliseva jyrinä. Oli kuin maailmanloppu olisi tullut. Tähystimme jatkuvasti olivatko tulihirmut jo sopivan heittomatkan päässä. Juuri, kun ensimmäinen oli syöksymässä hautaan, teki se käännöksen vasempaan ja lähti ajamaan ampumahaudan reunaa. Sitä seurasi vielä kaksi vaunua, toisten lähtiessä vastakkaiseen suuntaan. Vaunut ampuivat meitä kohti, minkä ehtivät. Olimme juuri erään aseveljen kanssa heittämässä ”pensapulloa” vaunua kohti, kun tämä ampui tykillä, joka osui noin 2 m:n päähän minusta ja räjähti. Pökerryin hetkeksi, mutta pian selvisin ja tajusin, ettei minulle käynyt pahasti. Ilmanpaine vei kuulon toisesta korvastani, kasvojani kirveli, kun jäätynyttä maata oli singonnut niitä vasten. Huomattuani, ettei minulle käynyt pahemmin, kiinnitin huomioni oikealla olevaan mieheen, joka sattui olemaan ryhmänjohtajani. Ampumahauta oli vierinyt tukkoon, lisäksi oli sen reunasta lohjennut noin kuution kokoinen kivi. Kiven ja maan alta kuului miehen valitusta. Riensin auttamaan häntä.

Raivasin maata hänen päältään ja huomasin, että mies oli kiven alla pyytäen auttamaan häntä sieltä pois. Niin mahdottomalta ja toivottomalta kuin auttaminen tuntuikin, ryhdyin heti toimimaan. Kainaloista edes takaisin sivuttain hieroen sain vähin erin hänen vartalonsa irti kiven puristuksesta. Sitten hän sanoi yllättäen: - ”Jalkani on vielä kiinni.” Neuvoin häntä kääntämään jalkateräänsä sivuttain, että saisin sen vedetyksi pois kiven alta. Hän teki kuten pyysin ja jalka irtosi.

Hän oli pahasti ruhjoutunut. Nenästä ja korvista vuosi verta. Taskussani olleella siteellä sidoin hänen päänsä ja yritin saada tiedon lääkintämiehille, että nämä tulisivat viemään miehen taakse. Kaiken aikaa vihollinen tulitti kiivaasti asemiamme, koettaen häiritä toimintaamme. Aina täytyi varovasti kurkistaa, tulevatko miehet perässä.

Ruhjoutuneen toverini vaikerrellessa polvellani hänen päätään tukiessani meille syntyi seuraava keskustelu. Jonkin sisäisen voiman pakottamana ja hänen tuskansa tuntien sanoin hänelle: - ”Älä sure Rassa, Jumala auttaa meitä”.

- ”Niin auttaa minuakin”, hän vastasi ja aivan selvällä järjellä, vaikka tuskat olivatkin hirveät. Nostimme hänet paareille, pieni käden heilautus vain, joka jäi viimeiseksi, kun lääkintämiehet veivät hänet korsuun, josta sitten illalla edelleen JSp:lle.

Oli kulunut toinen päivä iltaan, kun kuulin, että haavoittunut aseveli oli antanut henkensä isänmaan edestä. Kaivaten muistelimme häntä sillä hän oli pidetty mies. Minun oli hyvä olla, kun osasin lohduttaa häntä oikealla hetkellä ja mielestäni oikealla tavalla. Hän oli varma Jumalan auttamisesta kävi miten tahansa.

Toivo Rassa oli Vesilahden poikia kuten minäkin. Hän oli siviiliammatiltaan kanttoriurkuri ja sotilasarvoltaan musiikkivänrikki, mutta komppanianpäällikkö piti häntä alikersanttina etulinjassa.”

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2013

Kertomukset