Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Summan Munasuolla


Topi Mustonen liittyi 17-vuotiaana vapaaehtoisena armeijaan joulukuussa 1939 ja palveli siitä lähtien Lapinsodan loppuun asti.

 

Toivo Mustonen


Edellinen verinen päivä ja jäätävä yö olivat Munasuolla päättyneet. Päivä valkeni ja taistelut jatkuivat. Ryssät yrittivät levittää hyökkäyskiilaansa Munasuon suuntaa mutta eivät siinä onnistuneet, sinä päivänä. Jouduin ampumaan moneen otteeseen. Illalla voitiin todeta, että Mannerheim-linja Suomen talvisodassa oli murtunut. Tuli irtaantumiskäsky myös 3 Pr:n toiselle pataljoonalle ja sen kuudennelle komppanialle, jossa olin kiväärimiehenä.

Olimme tulleet Munasuolle 13. päivän aamuna, koko edellisen yön hiihdettyämme. Useiden vuorokausien valvominen ja ulkona kovassa pakkasessa, ilman minkäänlaista suojaa, lämpöä tai ruokaa, olivat kuluttaneet voimamme kestokyvyn rajoille.

Irtaantuminen Munasuon kranaattikuopista kävi verrattain helposti, olihan myöhäinen helmikuun pimeä ilta. Hiihdettyämme asemista ehkä noin puoli kilometriä, saavuimme pienelle suoaukealle. Kun olimme aukean puolivälissä, kuului hitaan lentokoneen surinaa. Hetken kuluttua tiesimme, että se oli tykistön tulenjohtokone. Se pudotti laskuvarjon varassa kirkkaan valon, jolloin suoaukealla näkyi kaikki selvästi. Joku meistä vielä liikehti, jolloin ei muuta tarvittu! Kesti ehkä minuutin ajan, kun suolla räjähti ensimmäinen kranaatti. Kranaatteja alkoi tulla solkenaan. Me hiihdimme kovaa vauhtia pois suolta metsän reunaan ja sitä tietä siihen suuntaan, mihin piti mennä. Olimme jo kilometrien päässä, kun vielä suoaukealta kuului jumalaton räiske.

Hiihto jatkui mutta hyvin vaivalloisesti. Eräässä vaiheessa tuntui siltä etten enää jaksa. Muistin taskussani olevat kaksi sokeripalaa, söin ne ja se helpotti. Mutta, auta armias, mitä sitten sattui! Kiväärin piippu osui kuusenoksaan, jolloin kiväärin ylälenkki katkesi. Nyt kiväri oli pantava kaulasta riippumaan, jolloin hiihtämään oli vielä vaikeampaa. Via dolorosa -tuskien taival! Mutta perille päästiin, johonkin korsuun.

Korsussa herään siihen, että huudetaan nimeäni. Minun olisi mentävä vartioon. Mutta pääsy ylös oli vaikeaa, koska miehiä on kahdessa kerroksessa päällekkäin ja minä olin alemmassa "kerroksessa".

Olimme tulleet Kiltee nimiseen paikkaan, jossa meidän oli viivytettävä ryssiä. Illalla menimme asemiin. Siellä ei ollut kaivantoja ollenkaan, oli vain potkittava lumeen kuoppa, jonkin kiven taakse. Ole siinä sitten kovassa pakkasessa koko yö. Tulee vartion vaihto, jolloin pääsi takana olevaan kuoppaan hyppimään. Kerran hyppiessämme eräs korpraali alkoi valittaa, että hänen rintansa alkaa jäätyä. Iskin nyrkillä hänen selkäänsä joitakin kertoja. Se kai auttoi jonkin verran. Yöllä haettiin kerran pakit eli "römpsat" jokaiselta. Yksi mies ryhmästä lähti hakemaan hernerokkaa. Sain pakkini ja otin lusikkani esille. Mutta eihän siitä syömisestä tullut mitään. Hernerokka oli pohjaa myöten jäässä. Hakkasin pakkia petäjän kylkeen, sain muutamia paloja irti ja söin ne.


Topin aseveljiä Taisteluiden jälkeen.

Oli helvetinmoinen pakkanen ja kirkas kuutamo. Selvästi kuului kuinka ryssä lähestyi asemiamme. Panssarivaunuilla. Kuului ryssäläisiä komentosanoja ja telaketjujen ryminää. Välillä pysähtyivät ja sitten jatkoivat etenemistä. Jossain vaiheessa näin oikealla palavan hyökkäysvaunun. Vihdoin se pirullinen yö päättyi. Kävin juomassa edessä olevasta purosta. Ihme kyllä se ei ollut jäätynyt kokonaan, virtaus oli ollut sen verran voimakas. Sitten etsin sopivan kivenlohkareen, jonka taakse potkin lumeen makuupoteron suunta ryssään päin. 

Oikealla oli Vasarainen niminen vapaaehtoispoika suuren kalliolohkareen etupuolella. Ryssien konekivääri pöllytti lunta kallionlohkareen päältä, ampui siis yli. Yritin tarkkailla maaleja mutta en pitkään aikaan havainnut niitä. Viimein löysin metsästä aukon, jonka ohi käveli ukkoja jatkuvasti. Tähtäys aukkoon ja liipaisu. Tätä jatkui jonkin aikaa, en nähnyt tulosta mutta se aiheutti, että ukot alkoivat juosta aukon kohdalla. Sai ehkä joku siipeensä! Taistelun jossain vaiheessa komppanian päällikkö, aktiivivänrikki Hyytinen, hiihti eteen ja huusi: "Missä on joukkueenjohtaja?". Meille hän huusi, että ampukaa tuonne tielle, se on ryssiä täynnä.

Iltapäivällä tuli irtaantumiskäsky. Oli irtaannuttava vuoron perään. Kun minun vuoroni tuli, käännyin kiven takana lähtöasentoon ja odotin jonkinlaista "tulitaukoa" ja sitten juoksuun rinnettä ylös. Mutta, auta armias, kun olin ottanut pari juoksuaskelta, aloitti ryssän kk ampua: täh, täh, täh. Ääni jäi mieleen. Ei auttanut jäädä rinteeseen makaamaan, oli luotettava tuuriin muuten olisi tullut varma kuolema. Heittäydyn rinteen takana mahalleni, en suojautuakseni, sillä se olisi ollut turhaa, vaan levätäkseni raskaan juoksun jälkeen.

Sitten koko porukka alkaa kokoontua perääntymistä varten ja lähdetään matkaan. Saavumme pienelle suoaukiolle. Silloin yllättäin lentää ylitsemme aivan matalalla neljä - viisi ryssän hävittäjää. Vastaan samalla hiihtää aktiivikapteeni, joka huutaa: "Ilmavaara". Hävittäjät eivät ammu. Emme suojaudu millään tavalla, vaan seisomme tylsinä, niin väsyneitä olimme. Miksi hävittäjät eivät tulittaneet? Ne luulivat, että me olimme heidän hyökkäyskärkensä. Luin sotien jälkeen teoksen: "Talvisota minun näkökulmastani". Siinä teoksessa kenraaliluutnantti Harald Öhqvist kertoo, että hän luuli ev. Kääriäisen prikaatin olevan motissa. Mutta tosiasiassa meille jäi 400 - 500 metrin rako, josta livahdimme. Viimein saavuimme Kämärälle, Leipäsuon reunaan. Pääsimme korsuun nukkumaan.

Aamulla minut määrättiin vartioon ja asemiin. Potkin lumeen kuopan ja jään odottamaan suon reunaan ryssien tuloa. Hetken kuluttua tulee eräs alikersantti. Hän sanoo, että eivät ryssät heti tule, on kaivettava taisteluhautaa. Tosiasia oli, että olimme sillä paikalla noin kaksi viikkoa, jolloin kaivoimme hautojen pätkiä.

Paljon tapahtui niinä viikkoina. Henkikin oli monta kertaa vaarassa. Vääpeli kysyi minulta, minne ne kaksi vapaehtoiskaveria joutuivat. Selvitin hänelle mitä tiesin. Vääpeli sanoi: Voi helvetti, jos ne joutuivat ryssän käsiin. Mutta kyllä ne tulivat porukkaamme takaisin seuraavana päivänä, onneksi.

Eräänä päivänä pari päivää Kämärälle tulomme jälkeen, saapui vapaaehtoisia täydennyksenä. Joukossa oli tuttuja, mm. Huovisen veljekset. Toinen veljeksistä tuli luokseni ja kysyi viattomin, lapsenomaisin silmin: "Millaista se oli?". Se järkytti minua niin, ettei itku ollut kaukana. Sitten hän kysyi, mikä oli sattunut poskeni. Minä ihmettelin kysymystä, kunnes hän antoi minulle taskupelin. Näin, että vasemmassa poskessani oli noin viiden senttimetrin pituinen, hiukan ihoa repinyt palovamman tapainen haava. Ilmankos minulla oli Munasuolla jonkinmoinen tajuttomuuskohtaus. Puoli vuotta oli poskeni normaalia ruskeampi.

Sitten myöhemmin tuli täydennyksenä vanhempia miehiä. Kun tulin eräältä kuulovartioreissulta illan pimeässä korsuun, istui korsun nurkassa valveilla 40-vuotias mies. Kaikki muut nukkuivat kuin kuolon unta. Kranaatteja tippui silloin tällöin. Mies sanoi: "Täällä ei kai elä kauan aikaa." Kun juoksin vartiosta seuraavana päivänä, makasi hän ahkiossa kuolleena. Hän oli ollut menossa vartioon, kun srapnel oli räjähtänyt ja kapselit olivat lävistäneet hänen rintansa.

Hernesoppaa ja kahvia saimme vain iltapimeällä. Keittoa ei voinut lämmittää päivällä ilma- ja tykistövaaran vuoksi. Kerran oli iloinen yllätys, kun jaettiin ylimääräinen rautaisannos. Rautaisannoskuormaan oli tullut täysosuma. Kiitos siitä ryssille.

Kun tulin eräänä päivänä vartiosta, oli helvetillinen tykistötuli. Korsussa alikersantti määräsi yhden pikakivääriampujan vuorollaan vartioon mutta tämä ei lähtenyt, vaan sanoi: "En lähde tuonne helvettiin tapettavaksi". Alikersantti taivutteli ja selvitti, että tuolla tulessa toiset kaverit joutuvat olemaan vartiossa neljä tuntia, jos et lähde. En muista kuinka kävi.

Korsun ovesta, noin kolmen metrin päässä, oli kaivo. Siitä sai vettä menemällä kaivon sisään. Kaivon pohjalla oli jäässä pieni reikä, joka ei ollut jäätynyt. Kerran eräs kaveri meni hakemaan vettä ja se reissu kesti pari tuntia, koska alkoi kova keskitys eikä kaveri uskaltanut nousta sieltä. Kerran kovassa tykistökeskityksessä, pyysi eräs sotamies hakemaan vettä. Tarjosi ison nipun seteleitä, näyttikin niitä, mutta kukaan ei mennyt. Siellä ei rahalla ollut voimaa.

Kuolemankuoppa. Olin ollut monta kertaa siinä montussa vartiossa. Kerran oli mennyt siihen kuoppan ryhmänjohtajani ja ryhmän varajohtaja. Tuli keskitys ja molemmat kaatuivat kuoppaan. Myöhemmin vartiokaverikseni määrättiin täydennyksenä tullut sotamies, joka oli minua vuoden vanhempi. Oli aivan rauhallista mutta sitten yht äkkiä taivas repesi: kranaatteja tuli jumalattomasti. Joka viidentoista sekunnin perästä räjähti aivan lähellä, jolloin kuoppaan tuli räjähdyskaasuja, puun kappaleita, kiviä ja maata. Kaverini syöksyi oikealle paikkaan, jossa oli montun päällä hirsiä. Minä en sopinut sinne, vaikka olisin halunnut. Keskitys pauhasi pari tuntia. Yht äkkiä edessäni makaava sotilas nytkähti ja hänen selkäänsä ilmaantui veriläiskiä. Jaksoin nostaa hänet taisteluhaudan päälle istumaan. Hän oli kalmankalpea ja vaikka oli kova pakkanen, hiki virtasi hänen kasvoillaan. Kysyin, voinko auttaa jotenkin. Hän vastasi: "Kun pääsisi korsuun lämpimään." Ne olivat viimeiset sanat. Lääkintämiehet veivät viereeni kaatuneen korsuun ahkiossa.

Taas kerran juoksin vartiosta kovassa tykistötulessa korsua kohti. Katsoin, että keskitys oli niin kova etten voi viedä kivääriä parin metrin päässä olevaan kivääritelineeseen. Heitin kiväärin korsun oven kohdalla olevaa koivua vasten. Pääsin korsuun sisään mutta sitten jyrähti: korsun ovi lensi auki ja korsuun tuli puunkappaleita ja muuta tavaraa. Koivu oli hävinnyt, samoin kivääri. Kävin hakemassa uuden kiväärin takana olevasta asekorsusta. Ukot siellä ihmettelivät, miten selvisin, vaikka kivääri meni. Kyselivät, onko ryssiä näkynyt. He elivät siellä parinsadan metrin päässä etulinjasta niin kuin eivät olisi sodasta mitään tienneet, eivät tienneetkään.

Kuulovartiossa olemiset ovat luku erikseen. Kun ihminen, sotilas, on kovassa pakkasessa noin kaksisataa metriä etummaisista taisteluhaudoista ja piikkilankaesteistä, tuntee hän yksinäisyyttä, vaikka hänellä olisi vartiokaveri.

Ainahan siellä kuulovartiossa tuli päivällä ammuttua, kun suolla oli venäläisten tulenjohtue noin sadan metrin päässä. Tuloksia oli vaikea havaita. Jossain vaiheessa vedettiin vartio taaksepäin lähelle piikkilankaestettä. Silloin tapahtui, kun satoi lunta, että ryssä pääsi meistä noin kolmenkymmenen metrin päähän. Painuimme matalaksi, jolloin otin rukkasen pois kädestä ja valmistauduin ampumaan. Ei siinä muu auttanut, kuin nousta kuopassa polvilleen ja ampua ennemmin kuin ryssä. Kaveri täydensi sarjalla asian.

Kerran jouduin partioon. Menimme komppanian päällikön korsuun. Siellä olivat partioon määrätyt: ryhmänjohtaja, alikersantti Kukkonen, ryhmän varajohtaja, jonka nimeä en muista, joku sotamies ja minä. Komppanian päällikkö näytti kartalta kohteen ja sanoi: "Tiedustelu on tehtävä, taisteluun ei saa ryhtyä." Nuoren miehen mieleen on jäänyt komppanian kirjurin, joka oli tuttu jo siviilistä, katse. Hän katsoi minuun kuin olisin kuolemaan tuomittu. Oli helmikuun loppupuolen kuutamoinen pakkasyö. Hiihdimme ensiksi taistelukuoppiin ja siitä piikkilankaesteen "oven" läpi suolle. Sitten kuulovartion luokse, ilmoitimme tuloajan ja suunnan. Kaikki sujui hyvin, pääsimme ryssän puoleisen suon kumpareelle. Siellä oli ryssien metsätie. Alikersantti määräsi minut tunnustelijana laskemaan ryssän tiellä olevaa mäkeä alas. Ei siinä saanut ajatella mitään. Oli vain odotettava, milloin pamahtaa. Hyvin kaikki meni ja pääsimme kohteeseemme. Siellä oli jokin ryssän huoltotie. Ryssät siellä ajelivat. Sitten läksimme takaisin mutta emme uskaltaneet tulla tietä myöten, vaan hiihdimme takaisin umpihangessa. Tulimme ryssän puoleiselle kumpareelle, josta lähdimme. Lepäsimme jonkin aikaa.

Sitten lähdimme liikkeelle ja taas alikersantti määräsi minut tunnustelijaksi. En päässyt kuin kymmenen metrin päähän, kun suon reunasta kuului hiihtäjien ääniä. Silloin sanoi alikersantti: "Tuosta on otettava selvää." Hän lähti laskemaan mäkeä alas siihen suuntaan, josta kuului ääniä. Me muut perässä. Saavuimme suon reunaan ja näimme oikealla kolmijonossa joukkueen suuruisen ryssän partion. Silloin alikersantti huusi: "Tunnussana." Ei vastausta. Sitten huusi ryhmän varajohtaja: "Mikä on tunnussana?". Ei nytkään tullut vastausta. Silloin lähdimme hiihtämään suon yli kohti omia asemia. Hiihdimme ketjussa. Odotin, että milloin pamahtaa mutta niin ei käynyt. Oli onni etten ryhtynyt ampumaan, se olisi ollut suuri virhe. Myöhemmin nimittäin huomasimme, että ainut konepistoolimme oli jäätynyt. Reissu päättyi onnellisesti. Minä pääsin korsuun nukkumaan ja alikersantti meni kertomaan retkestämme komppanian päällikölle.

Ryssä toi eräänä päivänä suolle eteemme piiskatykin. Ukot häärivät sen ympärillä aivan vapaana. Kaatui monta suomalaista sen tykin johdosta. Kerran saavuin vartiosta korsuun ja siellä oli joukkueemme johtaja vänrikki Huskafel. Silloin suutuin ensimmäisen kerran ja sanoin, että nyt on saatava piiskatykille tykistötulta. Sen verran se auttoi, että kerran vartiossa näin, kuinka suomalainen tykistö ampui kolme kranaattia, joista ei yksikään osunut lähellekään.

Täitä oli helvetisti. Niitä oli kuolemanlevyn naruissa. Kuolemanlevyn oikea nimi oli tuntolevy. Villapaidassa oli saivareita (täiden munia) ja tietysti lukematon määrä isoja täitä. Ne olivat tosi suuria. Jos, näin olen ajatellut, siviilissä olisi näin paljon syöpäläisiä, ei voisi nukkua ollenkaan, vaan kuolisi unen puutteeseen.

Usein luullaan, että sodassa on vain kuoleman pelkoa. Se on väärä luulo. Tosiasia on, että kovien jatkuvien taistelujen aikana sodan kauhut muodostuvat seuraavasti: 50% kuolemanpelkoa ja toiset 50% nälkää, syöpäläisiä, vilua ja hikeä, ruhjoutumista ja sitä, ettei saa nukkua kuin murto-osan normaalista. Luetteloa voisi jatkaa pitkään.

Jouduin viimeisenä miehenä taisteluhautoihin vartioon ennen kuin peräännyimme Kämärältä, Leipäsuolta. Oli hiljaista tykistötulta. Olin pari tuntia vartiossa. Olin laittanut sukset ja sauvat kuopan reunalle lähtövalmiiksi mutta kun nousin kuopasta havaitsin toisen suksen olevan halki ja toisen sauvan poikki. Hätäännyin etten pysty hiihtämään muiden mukana, mutta Korsun seinustalla oli suksia ja sauvoja vaikka millä mitalla. Kiitos kaatuneiden aseveljien. Joukkue oli jo valmiina metsätiellä perääntymistä varten.

Taas oli pitkä hiihtotaival edessä. Hiihto jatkui tunnista toiseen. Joukkueen yhteydet katkelivat. Lopulta meitä oli vain kolme miestä, jotka hiihdimme yhdessä. Päätimme jossain vaiheessa levätä. Istuimme lumeen. Heräsin kun kaverit puistelivat minut hereille. Taas jatkettiin matkaa. Lopulta meitä kavereita oli yhdessä vain kaksi. Jossain vaiheessa suuri joukko sotilaita hiihti ohitsemme. Hiihdin heidän vierellään jonkin aikaa ja kysyin, tietävätkö missä on kolmas prikaati. Eivät tienneet. Ne olivat ruotsia puhuvia joukkoja. Silloin päätimme, että menemme lähellä olevaan latoon, siellä oli heiniä. Jäimme sinne nukkumaan.

Lie ollut jo puolipäivä, kun heräsimme. Lähdimme hiihtämään sinne päin missä oli paljon latuja. Eikä kauan tarvinnut hiihtää, kun löysimme alueen, jossa oli porukkamme telttoja ja oma telttamme.

Oli seuraava päivä, jolloin taas lähdimme perääntymään ja hiihtämään. Saavuimme Rapukosken rannalle, joka sijaitsee Lyykylän järven lähellä. Siellä oli korsu, johon majoituimme. Siellä oli valmiit taisteluhaudat.

Siellä olon aikana ei tapahtunut mitään erikoista. Jouduimme usein kuulovartioon, joka oli verrattain kaukana asemista, noin puolen kilometrin päässä. Kerran ammuin isokokoista koiraa konepistoolilla. Se tuli ryssän puolelta. Liekö ollut ryssän vakoojakoira. Kerran jouduin partioon, jonka tarkoituksena oli tuhota hyökkäysvaunu. Menimme erään tien mutkaan odottamaan sen tuloa. Minulla oli kädessä viiden kilon kasapanos, joka oli tehty munakäsikranaateista. Odotimme kauan mutta mitään ei tullut. Oliko se meidän vai ryssän onni?

Rapukosken ryssänpuoleisella rannalla oli sahalaitos. Se räjäytettiin, oli kova jymäys. Sahasta jäi vain jäljelle iso ratas, monta metriä läpimitaltaan. Panoksena oli kuusisataa kiloa trotyyliä. Satojen metrien päähän lensi sementtipilareiden kappaleita ja asemiin tuli mm. ovi.

Kävimme kerran saunassa, joka oli asemien välissä. Se tapahtui yöllä ja oli kurja reissu. Ei ollut lämmintä vettä mutta olihan se ensimmäinen kerta kolmeen kuukauteen. Kun riisuin itseni, alusvaatteet sai päältä pois suikaleina, niin oli hiki ne syönyt.

Eräänä päivänä tuli hälytys. Käsky oli, että kaikki oli laitettava valmiiksi lähtöä varten. Laittaessani vehkeitä kuntoon, tuli mieleen, että taas oli murtunut meidän linjamme jossakin ja nyt oli pakko perääntyä. Kannoimme korsusta ulos reput ja aseet. Jäimme odottamaan. Silloin hiihti joku mies korsuamme kohti ja kun tuli meitä lähemmäksi huusi: "Rauha on tullut." Minut määrättiin eteen kuulo- ja näkövartioon. Oli kaunis aurinkoinen maaliskuinen päivä. Sen me tiesimme mutta ei päivämäärää. Jälkeen päin saimme tietää, että oli maaliskuun kolmastoista päivä. Vartiossa otin päältäni jopa aluspaidan ja sitä ennen villaisen päänsuojuksen. Sen olivat lahjoittaneet tanskalaiset, sen sain tietää myöhemmin. Pään suojuksesta ryhdyin tappamaan täitä. Niitä oli paljon ja suuria. Laskin niitä. Pääsin 46 asti, sitten sekosin laskuissani. Yht'äkkiä tuli metsän takaa hyvin matalalla kaksi ryssäläistä hävittäjää. Ajattelin, että ampuvatkohan ne. Eivät ampuneet, vaan kaarsivat tarkalleen etulinjan kohdalla takaisin. Noudattivat ilmeisesti rauhansopimusta.

Sitten lähdettiin hiihtämään. Ei tiedetty minne. Myöhemmin saimme tietää, että päämääränä oli Lappeenrannan kaupunki. Maantien reunoja pitkin hiihdettiin, reunoilla oli paksulti lunta. En ole koskaan laskenut, kuinka pitkä matka tuli hiihdettyä välillä Rapukoski - Lappeenranta. Yövyimme välillä kerran. Iltahämärissä tulimme Lappeenrantaan. Mieleeni on jäänyt, kun lähestyimme majapaikkaamme, kaksi vanhaa ihmistä, jotka katsoivat meitä, kun hiihdimme ohitse. Heidän katseestaan näki, että olimme resuisia, likaisia etulinjan joukkoja. Varmasti olivat tottuneet näkemään siististi pukeutuneita takalinjan miehiä. Lopulta pääsimme majapaikkaamme, Lappeenrannan kaupungin varavankilaan. Minä jouduin suureen selliin. Vankila oli ilmeisesti ollut tyhjänä koko kylmän talven. Pistimme nurkassa olevaan uuniin tulet. Onneksi siellä oli halkoja. Mutta eihän se suuri selli lämmennyt. Seurauksena oli vain se, että katosta alkoi tippua vettä sementtilattialle. Ei auttanut muu kuin heittäytyä märälle lattialle pitkälleen. Tuli kai nukuttua joitain pätkiä. Täit vain olivat edelleen virkeitä.

Vankilaretken käytyämme, jatkoimme matkaa hiihtäen edelleen. Tulimme päätepisteeseen, joka oli Lemin kirkonkylän lähellä sijaitseva Suonialan kylä. Se sijaitsee Kivijärven rannalla. Joukkue sai asunnokseen erään maatalon ja sen tuvan. Isäntäväki asui erillään meistä kahdessa pienessä kamarissa. Erilläänhän heidän oli asuttava muuten olisivat tulleet täitä täyteen. Kaksi viikkoa makasimme puolitajuttomana tuvan lattialla.

Kerran meidät vietiin Kivijärvellä sijaitsevaan saareen taisteluhautaa kaivamaan. Oli varauduttava ryssän hyökkäykseen, vaikka oli tehty rauhansopimus. Suonialan kylässä jouduimme olemaan noin pari kuukautta. Meitä koulutettiin: suljettua järjestystä, konepistoolin käsittelyä ja pikakiväärikoulutusta. Komppanian päällikkö esitelmöi Suomen puolustusmahdollisuuksista.


--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset