Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Sankariluutnantti


Valistusupseeri, reservinluutnantti Erkki Palolampi, joka kirjoitti teoksen Kollaa kestää.

Erkki Palolampi

 

Luutnantti Martti (Make) Uosikkisen viimeinen taistelu

Kun ilta pimeni, luutnantti otti mukaansa lähettinsä sekä neljä muuta miestä ja lähti heittämään pois rantaan pureutunutta vihollista.

He hiipivät pimeässä kohti tukikohdan reunaa, jossa häämötti hiljaa liikahdellen punainen lippu. Järven jäätä vastaan erottui esteriekaleissa roikkuva vihollisen ruumis; sen käsi ojentui ylös, mutta kasvot olivat maata kohden. Venäläiset ampuivat raketin. Miehet kyyristyivät ja jähmettyivät. Raketin lepattava, aavemaisen kirkas valo heijastelihe kaatuneitten kasvoilla, mutta ne katselivat värähtämättömin silmin…

Kamppailu Korsukukkulasta

Tältä puolen oli vaikea lähestyä pesäkettä; siellä nakutti hermostuneesti pikakivääri. Olivat kuulleet suomalaisten tulon, matkaa oli enää 40 metriä. Luutnantti määräsi lähetin ja yhden miehen jäämään paikalleen ollakseen valmiit tulittamaan ja heittämään käsikranaatteja sekä huutamaan, kun luutnantti ja kolme miestä tekisivät hyökkäyksen kierrettyään pesäkkeen toiselle puolelle, josta helpommin pääsi lähestymään ja sai viimeiset 20 metriä hyökätä alamäkeen.

Partio hiipi takaisin ja kiersi pohjoispuolella olevan aavemetsän reunaan ja lähestyi sieltä venäläisiä. Ne olivat hermostuneita ja ampuivat harvakseltaan lähettiä kohti ja taivaalle valoammuksia. Järven takana ja maantien vieressä makaavat tankit alkoivat ampua Korsukukkulaa.

He pääsivät onnellisesti lähelle. Miehet panivat käsikranaatit heittokuntoon, syöksyivät edessä oleviin kuoppiin ja heittivät kranaatit. Ei tarvittu enää täyttä voimaa heittoon. Käsikranaatit räjähtivät, leimahduksissa miehet näkivät kuoppien ja ampumahaudan pätkän olevan täynnä venäläisiä. Irtautunut käsi lensi mätkähtäen luutnantin eteen. Vihollinen ampui valoraketin, mutta luutnantti oli antanut merkkinsä, miehet nousivat pystyyn, syöksyen valossa eteenpäin. Konepistooli rätisi kimeästi ja sen suihku sattui lähimmässä kuopassa olevaan tiheään ryhmään. Valoraketin vihertävässä valossa näkyi auenneesta valtimosta suihkuava punainen kaari. Siinä kuoli kymmenkunta miestä, aivan toisissaan kiinni.

Toisella puolella lähetti kumppaneineen huusi. He ampuivat kuopista pakoon juoksevia tummia haamuja. Ampumahaudan pätkässä joku ampui pistoolilla, mutta pian oli kaikki hiljaa. Miehet tarkastivat kaatuneita, oliko joukossa kenties tekokuolleita. He istuivat hengähtämään. Kuopissa oli ruumiskasojen alla aikaisemmin kaatuneita, ja äsken kuolleitten ruumiit liikahtelivat painuessaan toisiaan vasten ja hiljalleen kangistuessaan.

Vastaiskun tehneet miehet palasivat, mutta kahden täytyi jäädä hieman ylemmäksi rinteeseen parivartioksi. Suorasuuntatykit ampuivat kiivaasti, mutta kaikki palasivat ehyinä korsulle. Vain yhdeltä luoti oli repinyt vaatteet selästä ihoa myöten.


Kertomuksen luutnantti, mestarivoimistelija Make Uosikkinen vasemmalla, sitten reservinvänrikki Väinö Pitkänen, luutnantti A. Läykki ja luutnantti Ahti Vuorensola, jatkosodan aikainen Mannerheimristin ritari

Täydennykseksi luvatut miehet eivät saapuneet yöllä. Mutta seuraavana aamuna tuli lentopommin täysosuma korsuun, jossa sai surmansa ja haavoittui lähes kymmenen miestä.

Rummutus takoi asemia yhtä kovana kuin edellisinäkin päivinä, ja luutnantti juoksi lähetteineen pesäkkeestä toiseen molemmin puolin maantietä. Hän oli komppanian ainoa upseeri, ja hän sekä hiljainen, rohkea lähetti veivät miehiä vastaiskuihin ja siirsivät niitä aina sinne, missä painostus uhkasi murtaa asemat.
Taistelu riehui monta tuntia, aseet kuumenivat, ja pesäkkeitten ennestäänkin vähälukuinen miehitys harveni harvenemistaan. Haavoittuneita ei ehditty kuljettaa pois, ne täytyi jättää virumaan asemiin ja korsuihin. Yhä useammalta romahtivat hermot, he tulivat raivoaviksi mielipuoliksi tai tylsinä, kauhusilmäisinä vapisten tuijottaviksi ”tärähtäneiksi”, järki oli vielä tallella, mutta tahto ja hallinta luhistunut. 
Maantien pohjoispuolella vihollinen murtautui rummutuksessa kuolleiksi jääneisiin asemiin. Punainen lippu liehui jo melkein Korsukukkulan korkeimmalla kohdalla. Sieltä oli juossut kauhistunut mies.
Luutnantti lähetteineen lähti sinne. Maantien laidassa olevissa kuopissa istui kaksi uupunutta miestä, jotka olivat vetäytyneet Korsukukkulalta. Muutamat olivat menneet läheiseen korsuun suojaan. Lähetti haki heidät sieltä pois, vaikka kauhistuneet miehet ensin vastustelivat.
He lähtivät juosten maantien yli, ja heitä oli vain seitsemän miestä.

Vastaisku oli jälleen tehtävä, mutta miesten hermot olivat kokeneet liikaa. He tiesivät, että vihollisia oli kukkulalla vähintään parikymmentä miestä. Luutnantti määräsi miehensä asemiin, ja silloin viimeisenä tullut huusi, että suon takana oli tulossa omia joukkoja.

”Tulkaa hyvällä onnella!”

Siellä oli omia! Ehkä kokonainen joukkue! Mutta suolla lensivät muta ja turpeet korkealle ilmaan, hävittäjät syöksyivät melkein maahan asti. Tulijat epäröivät lähteä tulen läpi. Vastaisku oli tehtävä nopeasti, ennen kuin viholliset ehtivät saada koko Korsukukkulan haltuunsa. Silloin he olisivat Bomban mäen sivussa.

Tukikohta ”Koskikara 2” Kollaalta.

Luutnantti juoksi suon laitaan. Hän viittoi ja huusi:

”Tulkaa hyvällä onnella!”

Hänen äänensä värisi, hän tunsi liikutusta viime hetkessä tulleen avun takia ja siksi, että apu tuli nyt sananmukaisesti kuoleman käsien läpi. Miehet odottivat jännittyneinä luutnantin takana, mutta heihinkin oli palannut luottamus.

”Pitkin etäisyyksin, suoraan vain! Tulkaa hyvällä onnella!” Luutnantin ääni särkyi.

Joukkue saapui, vaikka joku jäi matkalle. Miehet heittäytyivät toinen toisensa jälkeen hengästyneinä kranaattikuoppiin rinteen taakse hengittämään. Ei siinä ehditty edes kysyä, kuka oli joukon johtaja ja mistä yksiköstä se oli. - Suoraan vastaiskuun!

Luutnantti ja hänen reipastuneet vanhat miehensä lähtivät edellä, toiset tulivat arasti perässä. He huusivat, yhtä paljon oman järkytyksensä takia kuin tarkoituksellisesti vihollista horjuttaakseen. Konepistoolit ja pikakiväärit räiskyivät. Käsikranaatit lensivät jälleen, ja viholliset valtasi pelko. He yrittivät pakoon, mutta kaatuivat tuleen.

Korsukukkula oli jälleen suomalaisten, mutta miehet jatkoivat huutoa kähein, hysteerisin äänin. He lakkasivat vasta, kun piippuaan taskusta kaiveleva luutnantti huomautti, ettei enää tarvinnut huutaa. Miehet olivat joutuneet liian äkkiä vastaiskutaisteluun. Heistä saatiin heti viedä lepäämään kaksi, joiden hermot olivat katkenneet. Puolet oli kaatunut tai haavoittunut.

Pesäkkeet miehitettiin, hyökkäykset torjuttiin ja illalla Kollaa oli suomalaisten pohjoisesta etelään.

Mutta seuraavana päivänä hyökkäykset alkoivat kovemmalla voimalla kuin milloinkaan aikaisemmin. Toinen taisteluviikko oli alkanut.

Kranaatit jauhoivat asemia, jotka jälleen aukenivat tulta ryöppyäviksi kraatereiksi, tykistömyrskyn ukkosjyly huumasi. Miehet tuijottivat toisiaan. Voisiko Kollaa vieläkin kestää?
Jalkaväen aallot ryömivät tiheämpinä kuin ennen, ja ne tulivat yhä uudelleen. Ruumiskasat kasvoivat asemien edessä. Miehet katselivat venäläisten hyökkäystä ja kuoleman työtä kauhistunein silmin, mutta ampuivat ampumistaan muuta tajuamatta.
Iltapäivällä luutnantti sai Korsukukkulalle ilmoituksen, että vihollinen oli murtautunut vahvoin voimin asemien sisään maantien eteläpuolella.
Luutnantti otti kaikki miehet, jotka irrottaa saattoi - kaksitoista niitä oli - ja lähti kiihkeän tykistötulen ja hävittäjien konekiväärisuihkujen takoessa asemia suoraan maantien yli. Mutta viime hetkessä hän palautti lähetin pois.

”Jää tänne, jos jotakin tapahtuu … Ilmoita minulle…”

He lähtivät, mutta maantien ylitettyään heitä oli enää yhdeksän. Luutnantti nousi ensimmäisenä loivaan rinteeseen kuoppien ja puitten jäännöksien sekasortoiseen sokkeloon. Hän viittoili miehilleen ja huusi jotakin rohkaisevaa. Ei ollut enää aikaa suojautumiseen, ja luutnantti seisoi suorana tulimyrskyssä.

 Korpraali saa komppanian

Bomban mäen itärinne oli alhaalta venäläisten miehittämä. Siellä olivat vihollisen pikakiväärit asemissa panssarilevyjen takana.

Luutnantti syöksyi eteenpäin kuopasta kuoppaan ja miehet seurasivat. Hän valmistautui heittämään käsikranaatin, ja silloin ensimmäiset venäläiset jo alkoivat jättää asemansa. Suomalaiset tulivat…

Luutnantti nousi juostakseen vähäisen kallionkärjen yli, mutta vaipui maahan. Venäläinen pikakivääri oli ampunut aivan lähellä.

Marokon Kauhun, luutnantti Eino Juutilaisen komppania suksilla helmikuussa 1940.

”Minuun osui”, kuuli lähin mies hänen sanovan.

Miehet valtasi kurkkua kouraiseva lamaannus ja pelko. Luutnantti oli haavoittunut, ei voinut nousta. Pari miestä ryömi hänen luokseen.

Miehet vetivät haavoittuneen kuoppaan ja jouduttivat ahkion, jolla vetivät hänet Bomban edustalle. Ryhmä jäi mäelle asemaan, ja venäläiset jatkoivat irtautumistaan.

”Pitää kai sitoa. Mihin sattui ?”

”Ei tarvitse sitoa, on hyvä olla. Käsiä ja jalkoja vain paleltaa…”

Hän kysyi lähettiään ja luutnantti Kujalaa ja pyysi sanomaan heille terveiset. Miehiä kerääntyi ahkion ympärille. He olivat masentuneita, sillä näytti, että luutnantti kohta kuolee. Hänessä ei näkynyt osumaa eikä verta, mutta hän ei voinut liikuttaa käsiään eikä jalkojaan.

Lääkintämiehet tahtoivat riennättää haavoittuneen sidontapaikalle odottamatta tulenjohtajaluutnanttia. He lähtivät vetämään ahkiota särkynyttä polkua pitkin, ja luutnantti huusi katsoen poikiaan:

”Muistakaa, että Kollaa kestää …”

Miehet kuulivat, että luutnantti Martti Uosikkinen oli sidontapaikalla noin puolitoista tuntia myöhemmin kuollut. Tuttu lääkäri, koulutoveri, oli siellä hänet sitonut. Neljä luotia oli lävistänyt ruumiin, selkärankaan jäänyt repeytynyt luoti tai sirpale oli aiheuttanut halvautumisen. Luutnantti ei ollut tuntenut lääkäriä eikä ketään, ja tiesi pian kuolevansa.

”Käsiä ja jalkoja paleltaa”, hän oli sanonut ja ihmetellyt, kun ei voinut itseään liikuttaa.

Viimeisiksi sanoikseen hän oli lähettänyt terveiset vaimolleen ja pikku tyttärelleen.

Lähetti kuuli luutnantin kaatuneen. Tieto iski häneen kuin suurin murhe, mikä voi ihmistä kohdata. Mies, joka oli päällikkönsä kintereillä kulkenut taistelusta taisteluun, kulkenut kuoleman käsi olkapäällään pelottomasti ja johtanut vastaiskuja, menetti toimintakykynsä.

Lähetti ei voinut kestää kuoleman kosketusta tällä tavoin. Hänet vietiin loppuun palaneena sidontapaikalle lepäämään, tuli takaisin parin päivän kuluttua.

Isku täytyi kestää ja murhe kantaa, sillä taistelu jatkui.

Lähetti sai myöhemmin luutnanttinsa karttalaukun muistoksi yhteisestä taistelun tiestä ja veljeydestä, joka sodassa oli syntynyt oppineen komppanianpäällikön ja Merikarvian kalastajapojan välille.

Kun Uosikkinen kaatui, jäi hänen pienen komppaniansa vanhimmaksi alikersantti. Kolme tuntia myöhemmin hänkin kaatui, ja korpraali sai komppanian.

Se oli maaliskuun yhdeksäs.

 

Kollaa kesti 


Kollaan oli pakko kestää. Muussa tapauksessa tilanne Laatokan pohjoispuolella olisi käynyt kestämättömäksi, ja silloin olisi puolustus myös Karjalan kannaksella vaarantunut.

Kumpikin osapuoli tiesi, mistä oli kysymys. Venäläiset takoivat siksi rintamaa erämaapurolla joulukuusta 1939 lähtien, ja yhtä sitkeästi suomalaiset pitivät pintansa.

Viimeinen, neljän divisioonan suurhyökkäys alkoi 2. maaliskuuta 1940. Vastassa oli eversti Svenssonin komentama uupunut 12. Divisioona. Tätä vaihetta kuvaa mukana ollut Erkki Palolampi otteessa teoksestaan Kollaa kestää.

Ote päättyy kuvaukseen erään luutnantin kaatumisesta. Tämä oli tuolloin komppanianpäällikkönä Jalkaväkirykmentti 69:ssä toiminut tunnettu voimistelumies ja Sortavalan seminaarin lehtori, reserviluutnantti Martti Uosikkinen. Urhoollinen ja rehti Uosikkinen oli suomalaisen reserviupseerin mallikuva.

 

 

Teoksesta Kollaa kestää, 10. painos, WSOY 1980

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset