Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Tammikuinen aamu

Toivo Marttinen

 

On tammikuun aamu.

Joukko lumipukuisia kaukopartiomiehiä seisoo suksillaan kylän laidassa olevassa metsikössä. He nojaavat suksisauvoihinsa ja kuuntelevat.

Pakkasen paukahtaessa osasto liikahtaa, konepistoolien suut kohoavat, ja silmät tuijottavat pimeään, kuulo herkistyy. Kun mitään ei tapahdu, he liikahtavat jälleen äänettömästi, nojautuvat sauvoihinsa.

He odottavat.

Luutnantti Perälä hiihtää hitaasti joukon ohi rivin toiseen päähän ja pysähtyy viereeni. Lumipuvun rintamukselle on muodostunut huurretta. Pistoolikotelon ja karttalaukun hihnat leikkaavat hänen lumipukunsa eteen rastin. Hän kuiskaa hiljaa korvaani:

- Tämä siis on kotikylänne. Te tunnette alueen. Tiedustelumme ilmoitti, että vihollisen divisioonan esikunta on tuossa talossa, tuolla äärimmäisenä vasemmalla?

Nyökkään. Tunnen talon. Se on kotitaloni. Aion huomauttaa siitä, mutta muutankin mieleni. Luutnantti jatkaa:

- Hiivimme sinne ja koetamme tuhota heitä niin paljon kuin mahdollista. Sytytämme talon tuleen. Poltamme kylän taloja niin paljon kuin ennätämme, mutta tuon esikunnan majoituspaikan tuhoaminen on tärkein.

Nyökkään jälleen..

- Menemme kahdestaan edellä, jatkaa luutnantti, - te ja minä. Pihassa näkyy olevan vartiomies. Vaiennamme hänet, ja sitten hyökkäämme. Ahkiot jäävät tänne parin miehen vartioitaviksi. Meidän on toimittava nopeasti, ennen kuin tulee liian valoisa.

Kumarrun koettamaan suksisiteitäni. Ne ovat kunnossa. Poistan varmistimen konepistoolistani ja siirrän sen eteeni.

Hiihdän edelle. Sukset sihahtelevat pehmeässä lumessa, johon on muodostunut vihurin puhaltamia kinoksia. Tulemme aukealle. Siinä on sauna, kotini sauna, missä olen kylpenyt lukemattomia kertoja, ehkä syntynytkin. Nyt siitä uhoo noen ja lahonneen vihdanlehden tuoksu. Sitä ei ole käytetty. Alue on tallaamatonta, ja sinne johtava polku on ummessa. Hiihdämme saunan ikkunan ohitse, ja olen näkevinäni sen sisälaudalla kynttilänpätkän ja tulitikkurasian.

Pysähdymme ja tuijotamme asuinrakennuksia. Siellä tuntuu kuolleelta, mutta kuulemme tallin ja navetan suunnalta hevosten hampaitten rousketta ja kavioitten poljentaa. Hiihdämme lähemmäksi.

Äkkiä luutnantti tarttuu lujasti käsivarteeni. Hän on nähnyt jotain. Seuraan hänen katseensa suuntaa.

Aivan oikein.

Tuvan eteisen varjossa seisoo lumipukuinen vartiomies. Hän seisoo kyljittäin meihin katse maantielle suunnattuna. Rinnan päällä roikkuva musta konepistooli näkyy lumipukua vasten. Pihassa on joukko kiväärikekoja, josta tiedän, että kotiini on majoittunut ainakin komppania sotilaita ja että he nukkuvat väentuvassa. Esikunta on tietysti majoittunut vierashuoneisiin, arvaan.

Luutnantti antaa merkin. Ymmärrän sen ja ojennan konepistoolini hänelle. Sitten kaivan taskuaseeni esiin ja irrotan suksisiteet jaloistani.

Kun laskeudun polvilleni aloittaakseni ryömimisen, liikahtaa vartiomies. Se saa minut jäykistymään tuokioksi paikalleni. Ojennan taskuaseeni, vaikka tiedänkin, että luutnantin ase on myös ojennettuna pihassa seisovaa miestä kohden. Mutta mies seisoo edelleen alallaan liikahtamatta enää.

Ryömin kotini pihamaalla. Muistan ryömineeni siinä ennenkin, pikkupoikana. Piha oli minun lapsuusaikojeni leikkien temmellyskenttä. Pelonsekaisesta jännityksestä huolimatta palautuvat nuo ammoisia aikoja sitten eletyt hetket mieleeni. Koetan karkottaa ne ja ryömin entistä varovaisemmin. Epäonnistumiseni saattaisi olla kohtalokasta muillekin kuin itselleni. Tunnen paitani selkämyksen kastuvan hiestä.

Olen aivan miehen selän takana.

En hengitä.

Kohoan hiljaa seisomaan ja samassa käteni kiertyvät miehen kaulan ympäri ja isken.

Kannamme miehen navetan ja tallin väliseen solaan.

Kaikki on tapahtunut lyhyessä hetkessä. Luutnantti hyppää suksilleen ja hiihtää pois. Kuulen lyhyen merkin, ja siinä tuokiossa seisoo koko joukkue ulkorakennusten varjossa. Polttopulloja ja käsikranaatteja otetaan käsille. Luutnantti kuiskaa käskyjä. Puolet joukkueesta hiihtää varmistukseen. Osa heistä valitsee kohteekseen kaksi naapuritaloa.

Hiivin edellä eteiseen. Vieras lemu tulvahtaa vastaan, mutta kun avaan tuvan oven, se narahtaa tutunomaisesti. Tuvasta kuuluu kuorsausta.

Kolme käsikranaattia ja kaksi polttopulloa lentää yhtaikaa oviaukosta sisään. Ne räjähtävät, ennen kuin olemme ulkona eteisestä.

Valoa leimahaa ikkunoista. Huutoa, ulos pyrkiviä. Konepistoolit yhtyvät meteliin, ne räkättävät ilkeästi naapuritalossakin. Tallista purkautuu miehiä lumiselle pihamaalle, jota valaisevat ikkunoista tulvivat liekit. Yritys onnistui, ja ryhdymme nopeasti vetäytymään ladullemme.

Hälytyssireeni ulvoo.

Luodit viheltelevät ylitsemme. Vastaamme umpimähkään tuleen ja peräydymme ahkioita vartioivien miesten luo. Kun saavumme metsän laitaan, alkavat vihollisen ilmatorjunta-aseet sylkeä kranaatteja meitä kohden. Ammukset räjähtävät yllämme, mutta meillä ei ole aikaa maastoutua. Korjaamme haavoittuneet ahkioihin ja aloitamme paluumatkan, kun ensimmäiset auringonsäteet valottavat petäjien latvoja.

Vaikka olemme jo syvällä metsässä, kuuluu kiivasta ammuntaa ja huutoa. Kolme majoituspaikkaa on saatu tuleen. Hiihdän varmistusta pitävässä jälkijoukossa ja pysähdyn tuon tuostakin kuuntelemaan. Minä hetkenä hyvänsä voimme saada takaa-ajajat kintereillemme.

Mieleni on apea. Tiedän, etten saa nähdä kotiani enää sellaisena kuin se on ollut. Hiiltyneet rauniot vain, joissa törröttävät rapistuneet savupiiput.

Hiihdämme tutulla metsäalueella.

Siinä makaa paksun nietoksen sisällä syksyllä hakkaamani halkopino, tuolla näkyy toinen, ja jos oikein muistan, niin tällä kohdalla pidin päivällistauon ja söin eväitäni. Siinä on iso kivi, ja sen jyrkkä kuve on paljaana lumesta. Tässä metsässä olen metsästellyt, täältä olen saanut elämäni ensimmäisen riistasaaliin. Hiihdän ajatuksiini vaipuneena. Tuskin huomaan ladun varteen valuneita veripisaroita, ahkiossa makaavien verta.

Äkkiä havahdun. Yläpuolellamme lentää hävittäjäkoneita. Onneksi metsä on tässä kohdassa tiheää, mutta kuinka käy kun ylitämme edessä olevan suon? Lentokoneet purnauttelevat sarjojaan umpimähkään, metsässä vingahtelee, rapisee. Joukkue on pysähtynyt. Kaikkien katseet tähyilevät puitten latvoihin.

Lentokoneet katoavat. Ne etsivät meitä, arvaan.

Kun saavumme suon laitaan, jään siihen kymmenmiehisen ryhmän kanssa. Latu leikkaa suon kahtia kohtisuorana viivana. Hanki kimmeltää. Se saa ladun näyttämään miltei mustalta. Ihme, etteivät ole havainneet sitä lentokoneista. Annamme toisten ylittää suon. Kuuntelemme ja pidämme silmällä jälkeämme. Etulinjasta, jostain Aittojoen suunnalta alkaa kuulua kaukaista tuliaseitten räiskettä. Siihen yhtyy vihollisen tykistö. Se ei ole meistä kaukana, sillä lähtölaukaukset kajahtavat korviimme kovaa.

Taas tulevat lentokoneet. Juuri sopivaan aikaan, koska silloin pujahtaa viimeinen suon ylittäjä vastarannan metsään. Emme voi jatkaa matkaamme, ennen kuin hävittäjät katoavat tiehensä. Ne lentävät matalalla, tuiskuttavat konekivääreillään metsää. Ilmeisesti on tuhotyömme saanut heidät katkeriksi.

Takaa-ajajia ei vain ilmaannu. He keräävät joukkojaan luullen, että meitä oli suuriakin miesmassoja liikkeellä.

Suo edessämme on laaja. Sen kiertäminen metsiä pitkin saattaisi olla kohtalokasta. Emmehän tiedä, mihin kaikkiin paikkoihin vihollisyksikköjä on koottu. Nyt on lentokoneista ilmeisesti havaittu latu. Koneet kaartavat suon yläpuolella, painautuvat matalalle ja pysyttelevät ladun vaiheilla. Niitä on kuusi. Ne eivät tulita enää, mutta kaksi konetta eroaa muodostelmasta ja lentää ladun suuntaan vastarannan metsän yläpuolelle.

Makaamme lumessa ja kuuntelemme.

Ne eivät ammu, toverimme ovat pelastuneet metsän pimentoihin. Mutta me? Emme uskalla ylittää suota niin kauan kuin koneet viipyvät sen yläpuolella. On joko kierrettävä suo tai odotettava iltaa. Pakkanen puuduttaa jäsenet.

Eteen lentäneet koneet palaavat. Ne yhtyvät toisiin, ja tuokion kuluttua laivue katoaa tulosuuntaansa. Nyt nousemme suksille. Aseistuksemme on kevyt, pian saavutamme vastarannan.

Silloin tulevat koneet vielä uudelleen.

Ne ujeltavat riemuissaan onnistuneesta kepposestaan.

Heittäydymme lumeen, kaivaudumme siihen. Koneet syöksyvät alas, ja ensimmäinen ilkeä rätinä repii pakkasilmaa. Se saa lumen tupsahtelemaan kun luodit tunkeutuvat ympärillämme lumenläpi jäätyneeseen rahkaan.

Emme liikahdakaan, odotamme vain luotia niskaamme.

Kuusi hävittäjää syytää niitä. Luulisi, että alueella on verinen ilmataistelu. Mieleni tekee nousta ja vastata konepistoolilla tuleen, mutta luovun tuosta mielettömästä ajatuksesta. Pelkään, että jokainen tovereistani on kuollut kymmenien luotien lävistämänä. He makaavat hiljaa, yhtä hiljaa kuin minäkin. Mietin, miten saan toverieni ruumiit pois. Silloin koneet katoavat. Ne ovat saaneet tehtävänsä päätökseen.

Kohotan päätäni ja katselen ympärilleni. Nyt kohoaa toinenkin pää, kolmas… Ei, niitä kohoaa useita, kaikkien mukana olleitten päät kohoavat lumesta.

Tunnen kiitollista mielihyvää. Ei pienintäkään naarmua kenessäkään. Lumisia ja kylmän jäykistämiä miehiä, mutta kaikki vahingoittumattomina.

En voi muuta kuin nauraa.

Nauran pitkään, kyynelissäni kylpien, kunnes toverini saavat minut tyyntymään. Hermojännitys laukeaa, ja palaudun entiselleni. Metsässä saavutamme toiset. He eivät jättäneet meitä, vaan olivat tuskaisina seuranneet suolla tapahtuvaa näytelmää. Hekin luulivat, ettemme selviäisi.

Olemme jälleen ladulla.

Oma koti… kullan kallis.

Mietin tätä ja koetan päästä selvyyteen, teinkö sen hyväksi todella kaiken parhaiten. Sitä ei ole enää, mutta sen kamara on jäljellä, maat ja tutut näköalat. Niitä ei ole tuli pystynyt hävittämään. Eikä pysty. Tähän ajatukseen tyynnyn. Väsyneet jäsenet saavat voimaa ja ponnistelen hiihtäen joukkueen eteen.

Odotamme pimeää. Se on meidän puolellamme, kun ylitämme alueen, jota vihollisen hiihtopartiot vartioivat. Haavoittuneet valittavat ahkiossa, he ovat saaneet ensiavun, emmekä voi muuta heille tehdä.

Luutnantti Perälä hiihtää luokseni. Hänen poikamaisilla kasvoillaan on väsynyt ilme, mutta hän koettaa hymyillä lohduttavasti.

- Oliko se teidän kotinne?

- Oli…

- Arvasin sen siitä, kun löysitte oven niin vaivattomasti pimeässä eteisessä, hän virkkaa tarjoten savukkeen.

Tuijotamme edessä oleva aukeamaa, joka hyvin hitaasti tummuu. Kun se on ylitetty, olemme omien luona. Taistelun kumu kantautuu hiljaiseen erämaahan. Kuuntelemme sitä vaiti ollen ja sauvoihimme nojaten.

- Emme hiihdä enää entistä latuamme takaisin. Se voi olla miinoitettu.

Luutnantti puhuu matalasti. Tiedän, että hän on oikeassa, ja kun vihdoin pimeän turvin jatkamme matkaa, teemme uuden ladun. Pääsemme pujahtamaan alueen halki, ja tunnen itseni pitkästä aikaa oikein onnelliseksi.

Kansa taisteli - miehet kertovat -lehti

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset