Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Viipuri vuonna nolla


Kirjoittaja

Sakari Särkisilta Viisi vuotta yhtämittaisesti kestäneen "sotilasurani" aloitin talvisodan aikana Riihimäellä. Muutaman viikon koulutuksenjälkeen meitä lähti kymmenkunta poikaa kesken kurssin Ryttylän poikakotiin sijoitetusta aliupseerikoulusta rintamalle.

Tulipalopakkasessa matkasimme härkävaunussa Tienhaaraan, jossa majoituimme Amalia Veikkolaisen tyhjäksi jääneeseen mökkiin ja ryhdyimme etsimään tulevaa joukko-osastoamme. Saatuamme siihen yhtevden marssimme Viipurin linnaan, jossa meidät 22.2.1940 jaettiin täydennysmiehinä hämäläisrykmentti JR 7m eri komppanioihin.

Pioneeriksi

Jouduin Timo Hirvi-Kunnaksen kanssa rykmentin pioneerijoukkueeseen. Siitä alkoi jo Riihimäellä virinnyt ystävyytemme ja aseveljeytemme, joka jatkui sodan jälkeen Miehikkälässä aliupseerikoulussa ja RUK:n 48. kurssilla, jonka jälkeen vasta tiemme erosivat. Timo kaatui luutnanttina Krivillä jatkosodassa 7. joulukuuta 1943 ja lepää veljensä Tepon vieressä Haagan sankarihaudassa.

Viipurissa suoritimme rauhan tuloon saakka tehtäviä, jotka kuuluivat pioneerien erikoisalaan. Ei niistä tässä sen enempää. Sen sijaan lainaan tähän erään myöhemmin kirjoittamani tekstin omasta sotapäiväkirjastani. 

Viipuri palaa Viipurin vanha kaupunginosa palaa Pyöreän tornin takana 8. maaliskuuta 1940. Taistelut eivät talvisodan edenneet tänne asti, tykistötuli kylläkin.

 Viimeinen taistelu

Muistikuvat talvisodan viimeisistä viikoista Viipurissa ovat jo melko hämärät ja tunnelmaa on mahdoton kuvata, niin että sivullinen sen tavoittaisi. Jatkuvasta valvomisesta ja palelemisesta johtuva perusteellinen väsymys sekä kaikkialla näkyvä tuho ja hävitys aiheuttivat apaattisuutta, jota syvensi yhä selvemmin näkyvissä oleva sodan lopputulos ja rykmenttimme JR 7:n kohtalo. Olimme jäämässä saarroksiin. Lännessä vihollinen oli jo pureutunut Viipurinlahden saariin rynnäten kohti rannikkoa ja Viipurin-Helsingin valtatietä. Idässä ja pohjoisessa taistelujen äänet, läpi vuorokauden jatkuva konekivääri- ja tykistötuli, alkoivat kiertyä kohti selustaamme. Tilanteessa oli paljon viimeisen taistelun tuntua.

Hylätyn talon konsertti

Joitakin yksityisiä mielikuvia on säilynyt muita paremmin, yksi jollakin tavoin myönteinenkin. Se liittyy kaksitorniseen patriisitaloon vanhassa kaupungissa Etelävallin varrella.

Talo oli tyhjänä asukkaista, kuten koko kaupunki. Ovet olivat auki. Kulkiessamme Viipurin linnassa sijaitsevalle pioneeritarvikevarastollemme poikkesimme sisään joukkueenjohtajani ja luokkatoverini Voitto Katajapuron kanssa. Hän oli mennyt vapaaehtoisena sotaväkeen heti päästyämme ylioppilaaksi Tampereen Lyseosta keväällä 1937 ja oli silmissäni Summan sankari sekä huomattava sotapäällikkö vänrikinruusukkeineen.

Asunto johon pistäydyimme, oli merkeistä päätellen Saksan konsulin, näin muistan. Salin suuret ikkunat olivat särkyneet, lattialla oli lumikinokset ikkunalautaan saakka, ikkunaverhojen repaleet lepattivat talon läpi käyvässä hyisessä viimassa. Talvi oli hyvin kylmä.

Salin keskellä oli flyygeli, sen päällä hopeakehyksissä kauniin naisen valokuva. Panimme aseet sohvalle. Voitto istui flyygelin ääreen rähjäisessä lumipuvussaan, minä lähimpään nojatuoliin, ja niin alkoi erikoinen konsertti Voiton soittaessa esillä olleista nuoteista tuon ajan. iskelmämusiikkia Pola Negrin ja Zarah Leanderin elokuvista: Ich fuhün mir, ich spür'in dir das gleiche wilde Blut...

Vihollistykistön kranaatit putoilivat ympärillä olevaan vanhaan kaupunkiin, museoon, Wolffin taloon, Linnankadulle. Vahtitorninkadulle, tulipalojen katku tunkeutui sisään lasittomista ikkuna-aukoista. Tänään vielä elämme, huomisesta ei kukaan tiedä..

Linna palaa!

Talvisodan rauha tavoitti meidät erikoisesta paikasta. Olimme taas olleet maaliskuun 12. ja 13. päivien välisen yön jossakin Kannaksentien tienoilla kaivamassa kivenkovaksi jäätyneeseen maankamaraan hyökkäysvaunumiinoja ja palanneet aamun valjetessa linnaan varastoamme täydentämään. Vetäydyimme hetkeksi lepäämään linnan tornin alla olevaan pannuhuonekellariin, mutta jos unta saimme, se jäi lyhyeksi. Vihollisen tykistö äityi ampumaan linnaan, joka sai vaurioita tulituksessa. Komendantin rakennus paloi. Myöhempien vuosien kokemukset tykistökeskityksistä ovat erilaisia kuin tämä. Teräksen iskeytyessä vuosisataisiin linnanmuureihin ja torniin, joka sekin sai osumia, kolina oli sanoinkuvaamaton.

Viipurin linna palaa
Aselepo on tullut 13.maaliskuuta 1940. Kello 11 sodan jyske hiljeni. Taistelujen viime hetkinä vihollisen tykistö kohdisti tulen Viipurin linnaan. joka syttyi palamaan. Tornissa liehui vielä Suomen lippu, joka laskettiin kello 14

Aselepo

Kello 11:n aikaan tuli loppui. Pyrimme ulos kellarista, mutta oven takana oli muureista irronneita lohkareita ja muuta rakennuspirstaletta, niin että ulkopuolella olleiden oli raivattava oven edusta ennenkuin, pääsimme pihalle. Pihalla seisoi alkuaan valkoisessa puoliturkissaan komppanianpäällikömme, hämeenkyröläinen luutnantti Matti Raipala, joka kertoi sodan loppuneen meidän osaltamme.

Luulimme aluksi Raipalan menettäneen henkisen tasapainonsa, sillä niin mahdottomalta aselepo tuntui juuri silloin, kun vihollinen näytti olevan pääsemässä tavoitteisiinsa. Täydellinen hiljaisuus kuitenkin todisti Raipalan puhuneen asiaa.

Oheisen jutun kirjoittaja, filosofian maisteri Sakari Särkisilta palveli jatkosodassa joukkueenjohtajana kevyt Osasto 1:ssä sekä sodan kolme viimeistä vuotta joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä Rajajääkäripataljoona 1:ssä.

 

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset