Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Tapahtui 1.2.-14.2.1940

Toivo Mustonen

 

Olimme saapuneet Viipuriin tammi-helmikuun vaihteessa v. 1940. Suomi oli talvisodassa. Meidät, vapaaehtoispojat, jotka olimme kotoisin Joensuun kaupungista ja sen ympäristöstä, Pohjois-Karjalasta, majoitettiin Monrepossa sijaitsevaan rakennukseen, valkoisesta salistaan tunnettuun.

Rauhan aikana suojeluskunnassa ja sodan alkuvaiheessa Kuopion lähellä aliupseerikoulussa saatu oppi ja koulutus oli katsottu riittäväksi, joten nyt olimme matkalla rintamalle.

Muutamien vuorokausien odotuksen jälkeen saapuivat eräänä iltapäivänä valkoisiksi maalatut linja-autot hakemaan meidät kohti tuntemattomia kohtaloita. Päivä ennätti vaihtua illan pimeydeksi enen kuin kaikki oli valmista kuljetusta varten. Täytyy ihmetellä, miten kuljettaja pystyi pitämään auton huonosti auratulla tiellä, luonnollisesti ilman valoja. Auto heittelehti puolelta toiselle. Suunta oli Viipurista kaakkoon.

Kuinka monta tuntia helmikuisessa illan pimeydessä oli ajettu, sitä en enää muista, kun autot pysähtyivät ja kuormat alkoivat purkautua. Lumisen metsän keskellä oli paljon telttoja. Olimme saapuneet 3Pr:n 2.pataljoonan majoitusalueelle. Pataljoona oli levossa odottamassa uusia tehtäviä. Meidät komennettiin parijonoon ja minun ei ollut vaikea arvata, että nyt tapahtuu täydennyksen jako eri yksiköihin.

Olin tutustunut ja ystävystynyt junamatkan aikana Viipuriin 17-vuotiaaseen, Nurmeksen pitäjästä kotoisin olevaan vapaaehtoiseen Arvo Ensio Piiroiseen. Iloinen vekkuli, jonka seurassa ei suru tullut puseroon. Olimme ennen Viipuriin tuloa sopineet, että tutustumme kaupunkiin. Oli "älynväläys", kun hyppäsimme liikkellä olevasta härkävaunusta ennen sen saapumista asemalle ja painuimme omille teillemme. Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava meidän olleen perillä Monrepossa suurin piirtein samoihin aikoihin kuin muut junalla loppuun saakka matkustaneet.

Nyt olimme siis kovalla tohinalla järjestäytymässä lumisten kuusien ympäröimälle pienelle aukealle parijonoon. Sovin Ension kanssa, että menemme peräkkäin jonoon päästäksemme samaan komppaniaan, ehkäpä samaan ryhmään. Valoturkkisen upseerin ääni kuului jo parijonon alkupäässä: "Yksi, kaksi, kolme, nelj䅅. Kymmenen, yksitoista.". Upseeri näkyy jo lähellä mutta katoa ei vain tule, jännitys kohoaa. Ja eikös perkele! Upseerin ojennettu käsi putoaa välistämme kuin miekka. Ensio on joutunut 4.komppaniaan ja minä 6:een. Se määräsi Ension äidin surun. Ensiosta oli muutaman päivän kuluttua jäljellä vain jalka ja varusteista rikkinäinen leipälaukku, niin taistelun jälkeen kerrottiin….. Jos olisimme päässeet samaan komppaniaan, en olisi enää hengissä.

Niin tuli ero Ensiosta. Istuuduin apein mielin teltan havuille tuntemattomien, nokisten kavereiden pariin. Otin vahakantisen päiväkirjani esille repusta ja kirjoitin siihen: Summan suunnalta kuuluu kovaa tykinjyskettä ja taivaanranta on punainen… Orvolta tuntuu. Tähän päättyivät päiväkirjamerkintäni Suomen talvisodassa.

Seuraavat päivät ja yöt tekivät tulokkaista likaisia ja ennen kaikkea nokisia. Koska päivät olivat valoisia ja taivas pilvetön, oli vihollisen lentotoiminta vilkasta. Kaminan savutorvessa olevasta rautalangasta vedetään, ja savu tuli teltan sisälle, kun pommareiden ääni kuuluu lähellä. Näinä päivinä kunnostettiin varusteita, jaettiin lumipukuja ja Summassa tykkituli vain kiihtyy….

Olikohan kolmas tai neljäs päivä "levossa" vaihtunut pimeäksi illaksi, kun teltan ovelta kuuluu, myöhemmin niin tutuksi tullut lähetin huuto: "Hälytys!" Tunti aikaa ja sinä aikana on reput pakattava, teltat purettava jne. Kokoonnumme koko komppania neliriviin, kasvot päin tulenpunaista horisonttia. Komppanian päällikkö, aktiivivänrikki, muistaakseni nimeltään Hyytinen, ottaa ilmoituksen vastaan ja puhuu. Äänen vakavuuden ja sanat: "Meidän tehtävämme on vaalia vapauttamme", muistan enää päälikkömme rohkaisevasta puheesta. Kuuluu komentosanoja ja käskyjä, 3Pr:n II pataljoona aloittaa hiihtäen etenemisen kohti etulinjaa. Vain kerran yön aikana tulee pitempi pysähdys eräällä peltoaukealla. Sähkölampun valossa pari upseeria tutkii karttaa. Olikohan toinen pataljoonamme komentaja majuri Ingelius? Tunti tunnin jälkeen jatkuu hiihto melko pimeässä yössä, yhteydenpito edessä hiihtävään mieheen on vaikeaa, varsinkin silloin, kun maasto on mäkistä ja rytteikköistä. Jokaisella miehellä on suuri vastuu siitä, ettei yhteys katkeaisi. Jossain vaiheessa tarttuu lumipukuni housunlahje johonkin rautalankaan tai sitkeään risuun mutta ei auta muu kuin repäistä se väkivalloin irti, jolloin polven alapuolella siinä jalassa ei enää ole valkoista riekalettakaan.

Päivä sarastaa viimein. Tuntuu, että valoisuuden lisääntyminen on suoraan verrannollinen kranaattitulen voimakkuuteen. Nyt kuuluu jo myös käsiaseiden tulitus, sillä olemme tulleet lähelle etulinjaa Summan lohkolla sijaitsevalle korsualueelle. Meidät komennetaan lepäämään kylmillään olevaan korsuun. Jumalan kiitos! Sukset peitetään ilmavaaran vuoksi lumeen ja kaminaan sytytetään tuli.

Jokainen etsii korsun laverilta mahdollisimman mukavan makuusijan. Kun se on löytynyt, korsun ovi aukeaa ja hikinen lähetti läähättää:"Joukkueen järjestyy heti tielle vastaiskun suorittamista varten!". Siihen loppui kymmenen minuutin lepo koko yön hiihtämisen jälkeen. Sukset kaivetaan esille, aseet heitetään selkään ja noin sadan metrin hiihdon jälkeen olemme metsätiellä. Valtava tulitus ja räiske kuuluu edessä, ehkä noin 300-400 metrin päässä. Kun olemme ennättäneet jonkinmoiseen jonoon, niin konepistooli selässä hiihtävä lähetti saapuu jälleen ja ilmoittaa, että vastaiskua koskeva käsky on peruttu. Kenen antama käsky oli, sitä ei tiennyt kukaan. Jännitys laukeaa eikä ilmeisesti vähiten omalta osaltani, sillä edessä tuntuu lentävän paljon rautaa.

Jälleen sukset lumeen, aseet paikoilleen ja sisään korsuun. Vieressäni oleva joukkueenjohtaja kehoittaa pistämään kaminaan puita. Kun se on tehty, lentää korsun ovi auki ja lähetti ilmoittaa, että vastaisku on sittenkin suoritettava.

Seisomme jälleen jonossa metsätien molemmilla puolilla. Edessä tulitus on lisääntynyt entisestään. Katselen tien toisella puolella olevia lumipukuisia miehiä. He ovat kalpeita, vakavia, niin vakavia, että kasvojen ilmeitä voisi kuvailla Danten sanoilla: "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää". Myöhemmin tulin tietämään ja kokemaan, että vihollisen hyökkäystä odotettaessa ja hyökkäykseen lähdettäessä oli aina sama pirullinen jännitys tavanomaista. Joka mies kävi silloin kovin hiljaiseksi.

Komppanian päällikkö hiihtää taaempaa ja pysähtyy kohdallemme, nostaa sauvan kohti jyrisevää etulinjaa ja antaa käskynsä: "I joukkue etenee tien vasenta puolta ja II joukkue tien oikealla puolella. Liikkeelle!". Tuskin olemme hiihtäneet sataa metriä, kun kranaatinheittimen ammuksia putoaa ympärillemme ja jokainen mies heittäytyy maahan ilman komentoa. Silloin minulta putoaa muutama kiväärinpatruuna vyössä olevasta panoslaukusta. Takana makaava, vanhempi sotamies ojentaa ne minulle sanoen: "Näitä vielä voidaan tarvita."

Hiihto jatkuu edelleen. Vastaan tulee joku edessä ollut yksikkö, ruumiskuormineen, jonka päällä istuu verinen haavoittunut. Hiihdämme pientä vastamäkeä, jota laskee kypäräpäinen mies silmissään hurja kiilto ja pyörittää sauvaa päänsä yläpuolella, huutaa kohdallamme: "Ohi vielä tällä kertaa!".

Käännymme pois tieltä oikealla olevaan kuusikkoon. Vastaan taapertaa paksussa lumessa suksitta joukko venäläisiä vankeja, joiden mukana ei ole yhtään meikäläistä vartijana. Etummaisena kulkee vanki, jonka suusta roikkuu jotain veristä. Ihme, että hän pystyy liikkumaan vielä omin voimin. Kuusikkokannas on kapea ja sen poikki on nopeasti hiihdetty. Eteemme avautuu siellä täällä pieniä männynkäppyröitä kasvava kranaattien runtelema suo. Munasuo. Räjähdyssavujen mustaamassa lumessa näkyy pirstoutuneiden puiden kappaleita ja kranaatinsirpaleita. Tulin seuraavien tuntien aikana havaitsemaan miten valtava määrä ammuksia oli pudonnut suolle. Kuoppia oli vieri vieressä. Ja niitä ilmestyi lisää…..

Suo ei ollut meille ystävällinen. Vasemmalta tervehti meitä, heti suon laidassa, kk-suihku, jolloin heittäydyin erään sotamiehen kanssa kiven taakse. Huohotimme vähän aikaa mutta sitten oli taas lähdettävä eteenpäin. Kyyryssä hiihtäen ohitin yhden meikäläisen kaatuneen, jolta toinen silmä oli jäänyt auki tappavan luodin iskiessä häneen. Levittäydymme kranaattikuoppiin mies sinne, toinen tänne. Luoteja ja sirpaleita on ilmassa niin paljon, ettei kuopan reunan yli voi usein nostaa päätään. On ihailtava lääkintämiesten rohkeutta! Näen jossakin vaiheessa lääkintämiesten tulevan hevosen vetämine rekineen hurjaa vauhtia aivan lähelle ketjuamme, heittävän jonkin haavoittuneen ja kaatuneen kuormaansa ja sitten äkkiä äkkikäännös ja raju vauhti kohti joukkosidontapaikkaa. Näen jonkun oikealla tulittavan pikakiväärillä, ampujan päässä on verinen kypärä. Katson tulituksen suuntaan mutta en näe maalia. Jos näen jotain liikettä ammun mutta havaitsen pian, ettei tällaisessa taistelussa kivääri ole paljonkaan arvoinen. Lähinnä se on itsepuolustusase. Venäläisten tykistö ampuu eteemme, tuntuu siltä kuin se ampuisi omiaan.

Syöksyn seuraavaan kuoppaan, kuinka mones se oli, sitä en muista. Siinä makaa venäläinen sotilas kuolleena, kolme vihreäksi maalattua varsikäsikranaattia vierellään. Ne olivat jääneet häneltä käyttämättä!

Syöksyminen kuopasta toiseen jatkuu. Melkein joka kuopassa on yksi tai useampia venäläisten silpoutuneita ruumiita. Kaikenlaista kamaa myös: kenttälapioita, käsineitä, suurikokoisia sirpaleita, konekiväärin osia ja jostakin kuopasta otan käteeni Nagan-pistoolin, pyöritän sen rullaa, tutkin sitä ja heitän sen sitten lumeen. Punatähtinen lentokonekin käy tervehtimässä suihkullaan ketjuamme.

Hypätessäni erääseen kuoppaan näen sen pohjalla itkevän vapaaehtoiskaverini. Otan häntä kädestä kiinni ja sovimme, että jos toinen meistä selviää tästä helvetistä, toisen kaatuessa, niin kotiin vanhemmille viedään terveisiä. Tämä sopimus rauhoitti minua ja kaveriani. En silloin ihmetellyt, että kaverini itki, enkä ihmettele sitä tänäkään päivänä. Kuulin taistelun jälkeen, että olihan siellä joku menettänyt järkensä valon.

Iltapäivällä alkaa tilanne Munasuolla rauhoittua, joskin tykistötuli on vielä kohtalaisen kovaa verrattuna aamun ja keskipäivän räiskeeseen. Istun erään joensuulaisen vapaaehtoisen kanssa kranaattikuopan pohjalla ja juttelemme. Alamme jollakin tavalla tottua tähän. Silloin tapahtuu jälleen uutta! Yllättäen juoksee edestä oikealta kranaattikuoppaamme kohti ruskeaan suojeluskuntamalliseen asetakkiin pukeutunut mies ja ennen kuin ennätämme selvitä säikähdyksestämme, on hän hypännyt kuoppaamme! Tulija ottaa rauhallisesti toisesta kädestään rukkasen ja kaataa siinä olleen veren maahan. Näyttää siltä, että hänen kämmenluunsa ovat säpäleinä. Sotamies, arvomerkkejä hänellä ei ole, kiroaa katkerasti ja selvittää kaverinsa kaatuneen. Hän on harmissaan siitä, että on haavoittunut eikä voi kostaa ystävänsä puolesta. Mies polttaa antamaamme tupakkaa ja on erittäin rauhallinen, kylmäverinen eikä tunnu pitävän kiirettä, vaikka kranaatteja vielä tippuu sinne tänne. Hänen kysymykseensä, missä JSp, vastaan sen todennäköisesti olevan suoraan takana, tien varressa, josta aamulla olimme tulleet. Tämä ei tyydytä vierastamme, vaan hän inttää sen olevan vasemmalla ketjumme suunnassa. Väitän vastaan, koska pidän hänen osoittamaansa suuntaa aivan mahdottomana. Keskustellessani kiinnittää erikoisesti huomioitani sotamiehen älykäs ja sivistyneeltä vaikuttava puhetapa. Mikäli pystyin arvostelemaan, puhui hän hyvää Suomen kirjakieltä. Olipas etevän tuntuinen sotamies.

Miehen häivyttyä, ei tosin neuvomaani suuntaan, vaan ketjumme suuntaan, jäi mieleeni, että asiassa oli jotakin outoa. Sodan päätyttyä, olimme majoitettuina Lemin Suonialan kylässä, tuli kerrottua sotakavereille tästä tapauksesta. Se tapaus kulki "juoruna" komppanian päällikön korville. Seuraus oli, että jouduin kertomaan hänelle jutun. Komppanian päällikkö oli asiasta sitä mieltä, että haavoittunut oli mahdollisesti venäläisten etulinjassa toimiva vakooja. Sellainen tai sellaiset olivat liikkuneet tämän tapahtuman aikoihin Munasuon kranaattikuopissa. Mikä lienee sitten totuus?

Helmikuinen ilta Munasuolla alkaa pimentyä. Tähdet näkyvät taivaalla ja kuun valo pääsee omaan tehoonsa. Tykistötuli on heikentynyt häirintätuleksi. Koska joudumme viettämään yön ulkona kovassa pakkasessa, yritän kaivautua kranaattikuopan pohjalle. Hetken kaivettuani totean sen mahdottomaksi, voimat ovat lopussa ja lyhytvartinen kenttälapio on huono työväline, kun tehtävänä on jäiseen kamaraan tunkeutuminen. Jalkojani paleltaa, varpaita on liikuteltava jatkuvasti. Olen varma, että tilavat leveäkärkiset lapikkaat pelastivat jalkani paleltumisvammoilta. Näiden päivien ja öiden jälkeen, monien vapaaehtoispoikien ja muidenkin, kaikki varpaat leikattiin pois päkiäistä myöten.

Minut määrätään erään vanhemman sotamiehen kanssa kuulovartioon. Meidän on edettävä varovasti noin sata metriä vihollista kohti omasta montustamme. Sen teemmekin, löydämme sopivan kranaattikuopan ja painumme siihen matalaksi. Tähystämme eteen ja siinä samalla pureskelen siviiliulsterini taskusta ottamaani jäistä leipää. Vasemmalla näkyy kuunvalossa pitkälti vain suota, samoin edessä. Oikealla on musta metsäniemeke, jossa luulemme myöskin olevan venäläisiä. Kun ei näy eikä kuulu mitään, nousemme seisomaan, jolloin kuoppa suojaa meitä lonkan korkeudelta. Tykistötuli on laannut melkein kokonaan, vain konekiväärien valojuovaluodit yrittävät tavoittaa yksinäistä, taivaalla hitaasti liikkuvaa lentokonetta. Venäläisten valonheittäjät lakaisevat silloin tällöin suota ja taivasta. Pari laukausta kuuluu metsänimekkeestä noin kymmenen sekunnin väliajoin, ensimmäinen luoti lentää ohitsemme kauempaa mutta toinen jo lähempää. Kolmas laukaus tuntui kuin olisi vienyt minulta oikean korvan. Heittäydyimme kuoppamme pohjalle mutta kun luoteja ei enää tule, nousemme jälleen ylös.

Tähystämme edelleen. Takanamme olevasta ketjusta ei kuulu ääniä, siellä kai torkutaan.

Yht'äkkiä huomaamme viistoon etuvasemmalla kaksi lumessa taapertavaa miestä. He ovat noin 200 metrin päässä, tulosuunta kohti meitä. Vedämme varmistuksen pois aseistamme ja nopeassa tahdissa sovimme, että ammumme vasta kun he ovat aivan lähellä. Olihan meillä etuna kuoppamme. Hetken kuluttua huomaamme tulijoiden kantavan ilmeisesti piikkilankakerää ja seuraava huomiomme varmistaa, että tulijat ovat omia! Samassa räjähtää pikakiväärisarja takanamme ketjustamme ja molemmat miehet heittäytyvät maahan. Heti perään pyyhkii lunta miesten ympärillä toinen äkäinen sarja. Silloin huudan asemiimme päin, niin kovaa, että sen varmasti kuuli vihollinenkin: "Älkää perkeleet ampuko omia!".

Tulitus ei enää jatku. Toinen miehistä nousee ylös, eräs tuntemani vapaaehtoistoveri mutta toinen makaa edelleen lumessa suullaan. On tapahtunut surkea vahinko, jonka eräänä syynä voidaan pitää valvonnasta ja taistelun aiheuttamasta rasituksesta johtunut suuri väsymys. Takaa tuodaan ahkio. Rintaan kuolettavia osumia saanut nostetaan siihen. Hämmästyn, kun todetaan, että vainaja on sotamies Oinonen samasta ryhmästä kuin minä. Isänmaa oli vaatinut tälläkin tavoin uhrinsa. Sekin vielä piti nähdä ensimmäisessä taistelussani.

Talvi- ja jatkosodassa monet kokivat tulikasteensa, kuka enemmän tai vähemmän jännittävän. Edellä kertomani on eräs niistä. Olen yrittänyt kertoa ne tapahtumat joita ei jokaisessa taistelussa esiinny. Olen varmasti oikeassa jos totean, että kaikille meille Viipurin Monreposta lähteneille vapaaehtoisille, tulikastepäivänä Munasuolla, sota näytti ankarat ja epämiellyttävät kasvonsa, joita ei hevillä unohda. Käsittääkseni vapaaehtoispojat Summan ja myöhemmin muillakin lohkoilla suorittivat annetut tehtävät siinä kuin muutkin, jos taitoa ja kokemusta puuttui, sen korvasi päättäväinen mieli puolustaa isänmaatamme.

Taistelu jatkui vielä suolla seuraavankin päivän, jonka iltana lähdimme raskaalle vetäytymisreissulle.

11.2.-17.2.1940 oli Summan lohkolla raskain viikko ja samalla koko sodan aikana tällä suunnalla. 3. Div. tappiot ko. aikana 912 kaatunutta.

Yleiskatsaus Munasuon kertomukseen löytyy teoksesta "Summa": Jaakko Hakala - Martti Santavuori. Sivu 165

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset