Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Pommitus Poventsaan

Lauri Lamminpää

 

Raskaat pilvimassat vyöryivät Joensuun lähellä sijaitsevan Onttolan lentokentän yli. Emme kunnolla nähneet niitä, sillä puoli kahdeksalta aamulla joulukuun kuudentena päivänä oli vielä pimeää. Vaistosimme vain niiden painostavan, kostean läheisyyden.

Koneemme, vanha lyhytnokkainen Bristol Blenheim eli Pelto-Heikki, seisoi kiitoradan päässä lähtövalmiina. Ohjaaja, luutnantti Jouko Saarinen, oli juuri koekäyttänyt molemmat moottorit todeten niiden käyvän moitteettomasti. Sitten tämä vähäpuheinen, nuori lentueenpäällikkömme ilmoitti:

- No niin, pojat, lähdetäänpä Poventsaa valtaamaan. Onko teillä pelit ja vehkeet kunnossa? Kurkkumikrofoni vääristi hänen äänensä matalaksi, ikään kuin mörinäksi.

- Kunnossa ovat. Kuuluuko puheeni sinne eteen? Kysyjä oli takana omassa lasitornissaan istuva konekivääriampuja, kersantti Vine.

Vastasimme ohjaajan kanssa myöntävästi. Minä olin tähystäjän paikalla.

Vanha sotaratsumme syöksähti moottorit ulvoen pitkin kiitorataa kosteaan pimeyteen. Tehtävän suoritus tapahtui useimmiten juuri päivän sarastaessa, jolloin näkyvyys jo oli riittävän hyvä. Lyhyt kiitorata, vanhuuttaan epävarmat moottorit ja raskas pommikuorma vain tahtoivat pimeän ohella tehdä näistä varhaisista lentoonlähdöistämme vaarallisia.

Kone jyrräsi raskaasti pompahdellen kuoppaisella kiitoradalla. Kiitorata päättyisi pian, vaikka edessä olevaa metsänreunaa ei pimeydessä juuri erottanut.

- Nyt ylös ja äkkiä, ohjaaja huudahti kiskaisten koneen väkisin ilmaan. Se nousi raskaasti vaappuen. Tällainen lentoonlähtö saattoi päättyä onnettomasti, jos kone vajaanopeuden takia menetti ohjattavuutensa. Laivueessamme oli sattunut useita tuhoisia starttivaurioita. Kolmisen viikkoa sitten oli muuan koneistamme syöksynyt heti lentoonlähdön jälkeen metsään. Se paloi romuksi, pommit räjähtivät alla. Ohjaaja ja tähystäjä saatiin viime tingassa pelastetuksi, mutta konekivääriampuja, nuori huippuluokan keihäänheittäjä Matti Mikkola, jäi koneeseen saaden surmansa.

Muutamien jännittävien hetkien jälkeen olimme turvallisesti ilmassa. Kiitoradan valorivi jäi taaksemme, samoin vaaleina häämöttävät Pyhäselän ja Höytiäisen ulapat. Äkkiä maa katsoi näkyvistä. Jouduimme pilveen vain kahdensadan metrin korkeudessa. Ohjaaja vähensi korkeutta, ja pääsimme pian takaisin näkölentoon.

Puoli tuntia lennettyämme ylitimme erämaita leveänä railona halkovan vanhan valtakunnanrajan Ilomantsissa Megrijärven kohdalla. Pilvikatto oli kohonnut jo lähes kilometrin korkeuteen, ja itäinen taivaanranta punersi heikosti enteillen päivän valkenemista. Maisemat näkyivät jo selvemmin. Pitkä erämaataival oli alkanut, ja silmänkantamattoman laaja metsämeri aaltoili allamme milloin vaaroiksi kohoten, milloin laaksoiksi painuen. Olimme Fennoskandian laajimman metsäalueen eteläosan yläpuolella. Lensimme hyvin matalalla herättääksemme mahdollisimman vähän huomiota. Se oli riemukasta kiitämistä. Silloin tällöin yllätimme korkean männyn latvassa istuvan yksinäisen metson, joka paikaltaan hievahtamatta loi ylhäisen silmäyksen rauhansa häiritsijään.

Noustuamme kahdeksansadan metrin korkeuteen Äänisjärven aava jäätynyt ulappa tuli näkyviin itäisen taivaanrannan takaa. Pian olisivat edessämme totiset paikat. Viime aikoina olimme usein saaneet tehdä tuttavuutta vihollisen sangen tehokkaan ilmatorjunnan kanssa. Lisäksi vihollinen oli saanut uusia, nopeita ja hyvin tulivoimaisia hävittäjäkoneita.

Aamuhämärä valkeni päiväksi.

Alapilvet olivat hävinneet, ja hyvin korkealla oli ohut, repaleinen yläpilviverho. Tehtävän suorituksen kannalta sää oli suotuisa. Omat joukkomme lähestyivät Poventsaa, jota meidän nyt piti moukaroida pommein. Paluumatkalla meidän piti tiedustella Muurmannin radan liikennettä, mikäli mahdollista Sekehen asemalle saakka. Panimme melkoisen painon sanoille mikäli mahdollista, sillä epäilimme uusien, nopeiden hävittäjien operoivan Sekehen lentokentältä käsin.

Olimme saapuneet Poventsanlahden lumipeitteisen jäälakeuden yläpuolelle, ja koneemme oli helposti havaittavissa, aivan kuin olisimme liitäneet elokuvan valkokankaalla.

Tiesin ohjaajan ja konekivääriampujan valppaasti tarkkailevan avaruutta, jossa saattoi vaania vaara. Minun katseeni oli suuntautunut suoraan edessä olevan Poventsan kaupungin kortteleihin, joista koostunut yhdyskunta näytti aivan elottomalta. Arvelin vihollisjoukkojen asettuneen sisämajoitukseen. Niinpä valitsin pommituskohteekseni lentosuunnassa olevan talorivin ja sanelin ohjaajalle suuntakorjauksia saadakseni maalin juoksemaan pitkin pommitähtäimen hiusviivaa.

Painoin pommilaukaisinta ja seurasin mustiksi pisteiksi pieneneviä pommeja. Niitä oli kahdeksan, ja ne räjähtivät lyhyin väliajoin valtavasti leimahtaen. Ainakin kolmen talon totesin saaneen osuman, ja tämä sai minut nauramaan riemusta. Se oli mieletöntä naurua keskellä mieletöntä puuhaa. Se loppui kuitenkin lyhyeen konekivääriampujan huudahtaessa:

- Iitee ampuu. Hattaroita edessä.

Kone vavahti ensin pari kertaa voimakkaasti, ja sitten seurasi joukko teräviä töytäisyjä, jotka heittelivät konetta sinne tänne.

Vilkuilin ympärilleni.

Harmaita ilmatorjuntakranaattien räjähdyspilviä tupsahteli taajaan koneen lähettyvillä. Oikean tason kärkeen ilmestyi pari pientä reikää. Meidät oli täydellisesti yllätetty. Vihollisen ilmatorjunta oli antanut meidän kaikessa rauhassa tulla sopivaan ampumakulmaan ja aikoi nyt nopealla tuli-iskulla hajottaa koneemme, kuten me olimme hetki sitten pommeillamme hajottaneet Poventsan olkikattoisia hökkeleitä.

Nyt oli ohjaajan toimittava ripeästi ja harkitusti. Ja sen taidon luutnantti Saarinen osasi. Vanha Pelti-Heikki teki hänen tukevassa ohjauksessaan ripeän väistöliikkeiden sarjan, johon kuului kaartoja, syöksyjä ja oikaisuja. Se oli mielikuvituksellista temmellystä. Heittelehdin koneen kapeassa nokassa laidasta toiseen. En ollut edes ehtinyt saada syöksyvyötä kiinni.

Ilmatorjuntamiehiltä menivät pasmat sekaisin, kun maalin suunta, nopeus ja korkeus vaihtuivat alinomaa.

Varmaan he luulivat, että yksinäisen suomalaisen pommituskoneen ohjaaja oli tullut hulluksi. Kun tuo meno lopulta päättyi ja saatoin kömpiä takaisin tuolilleni, olimme jo ilmatorjuntapatterin kantomatkan ulkopuolella.

Olimme selvinneet hengissä aika vaarallisesta tilanteesta. Ohjaajan naama punoitti, ja hän naurahti kuin poikaviikari, joka tappelunnujakassa isojen poikien kanssa on selvinnyt ehjin nahoin.

Annoin ohjaajalle uuden lentosuunnan, ja asumattomia erämaita halkova Muurmannin rata oli ennen pitkää jälleen edessämme. Päätimme suorittaa tiedustelutehtävämme radan länsipuolella lentäen ja kiertää asemat tarpeeksi kaukaa. Ne olivat näet melko voimakkaasti ilmatorjuttuja.

- Maanselkä-Nopsa-Juka-Sumeri, ilmoitin ulkomuistista sitä mukaa kuin asemat tulivat kohdalle. Ne olivat ajan mittaan tulleet tutuiksi aina Vienanlahden rantaan saakka.

- Sinähän kelpaisit sodan päätyttyä vaikka Muurmannin radan junailijaksi, sanoi ohjaaja yksikantaan.

Urasjärven ratapihalla seisoi muutama vaunu. Sieltä meitä ammuttiinkin, mutta suuren etäisyyden takia tuli oli epätarkkaa. Vihdoin eteemme avautui pitkä ja kapea Lintujärvi, jonka itärannan tuntumassa rata kulki toistakymmentä kilometriä. Järven pohjoispäässä oli Sekehen asema, reittimme päätepiste.

Siellä oli myös tuo pelätty hävittäjätukikohta.

Jännitys kohosi sitä mukaa kuin lensimme pohjoista kohti aavan järvenselän yläpuolella. Turvattomuuden tunnetta lisäksi tietoisuus, että olimme jo sangen kaukana vihollisen alueella.

Harsomainen yläpilvikerros peitti pohjoisen ja itäisen taivaan tarjoamatta meille suojautumisen mahdollisuutta, mutta lännessä, tosin kaukana, näkyi tummanharmaa, paksu alapilvikerros.

Kiisimme tuhannen metrin korkeudessa kohti Lintujärven pohjoispäätä. Tähyilimme valppaasti ympärillemme, ja jännitys herkisti kaikki aistimme. Vielä yksi piinallinen minuutti, niin voisimme jättää tämän surmanloukuksi muuttuneen radan selkämme taakse.

- Tulta oikealta! Konekivääriampujan ääni särähti ilkeästi kuulokkeissani.

Säpsähdin ja vilkaisin oikealle. Kaukana näkyi ilmatorjuntakranaattien räjähdyshattaroita.

- Lintujärven asemalta ampuvat epätarkkaa tulta. Patteri kaukana, ei vaaraa, konekivääriampuja jatkoi.

Vilkaisin ohjaajaan. Hänen ilmeensä oli jännittynyt. Pienet hikipisarat helmeilivät hänen kasvoillaan ja ylähuulessa, tummien, lyhyiden sotaviiksien lomassa. Kaikki vaikutti sietämättömän hiljaiselta ja elottomalta, niin maasto allamme kuin avaruus ympärillämme.

- Kaksi hävittäjää suoraan takana. Ne ovat vielä kaukana, konekivääriampuja ilmoitti.

Ohjaaja toimi heti.

Jyrkkä kaarto vasempaan ja sitten reipas syöksy pintaan. Määräysten mukaan meidän piti heti pyrkiä irtaantumaan hävittäjistä, jotka aseistuksensa ja ketteryytensä puolesta olivat meidän koneeseemme verrattuina ylivoimaisia. Vähäiseksi supistunutta pommituskonekantaamme piti yrittää säästää.

Raju syöksy ja tiukka oikaisukaarto litistivät minut tuoliini, ja keskipakoisvoima teki koko ruumiini lyijynraskaaksi. Päätä huimasi ja silmissä säkenöi. Tuota pikaa olimme Lintujärven länsirannasta alkavan laajan metsäalueen yllä. Koneemme moottorit ulvoivat täysin kierroksin.

- Ne lähestyvät, konekivääriampuja tiedotti tyynesti.

Ohjaaja painoi koneen niin lähelle puiden latvoja, että uskoin potkurivirran ravistelevan niistä lunta. Kone oli niin matalalla, että se myötäili vähäisiäkin maaston korkeusvaihteluita. Nyt todella nuolimme maastoa. Kokemuksesta tiesimme, etteivät hävittäjät tulleet näin matalalle, vaan jäivät muutamia kymmeniä metrejä ylemmäksi. Silloin niiden tuli kuitenkin yleensä kävi epätarkemmaksi kuin jos ne olisivat lentäneet meidän kanssamme samalla korkeudella ja päässeet ampumaan suoraan takaapäin. Sitä paitsi maalin luikertelu maaston mukaan vähensi niiden ampumatarkkuutta.

Näin vähäisiin mahdollisuuksiin pelastumisen toivomme tälläkin kertaa perustui.

- Ne lähestyvät aina vain… niillä on suuri nopeus… ihan oudon näköisiä koneita… nyt ne ovat parinsadan metrin päässä… nyt ne ampuvat. Konekivääriampuja jutteli rauhalliseen tapaansa ampuen muutamia lyhyitä sarjoja kohti hävittäjiä.

Valojuovaluodit vilahtelivat koneemme ohi. Hävittäjät olivat suorittaneet tulenavauksen liian kaukaa ja hätiköidysti. Mutta odottelin huolestuneena uutta tuliryöppyä. Kaukana edessä matalalla lojuva paksu pilvimassa, joka muissa olosuhteissa olisi tuntunut sangen epämieluisalta, veti nyt puoleensa kuin paratiisi. Jospa ehtisimme pujahtaa sen suojaan, ennen kuin hävittäjät tekevät meistä selvän.

Pilven reuna lähestyi lähestymistään, mutta vielä se sittenkin oli toivottoman kaukana.

- Nyt ne ovat jo aika lähellä. Konekivääriampujan ääni vaikutti huolestuneelta.

Samassa valojuovasuihku hipoi koneemme runkoa. Tarvittaisiin vain yksi kunnollinen osuma, ja olisimme saavuttaneet matkamme pään. Silloin ohjaaja painoi sivuperäsintä voimakkaasti, kallistamatta konetta. Valtavasti humisten kone luisui vasemmalle, ja valojuovasuihku meni oikealta ohi. Tällainen jalkakaarto on ohjausteknillisesti sangen vaarallinen virheliike. Näin matalalla suoritettuna se tuntui yhtä pelottavalta kuin hävittäjien tuli. Väistöliikkeenä se oli kuitenkin tehokas.

Hävittäjien tuli lakkasi hetkeksi, mutta pian taas valojuovat tanssivat koneemme lasisen nokan ympärillä.

Jälleen ohjaaja teki reippaan jalkakaarron, tällä kertaa oikealle. Luotisuihku meni vasemmalta ohitsemme. Pusersin rystyset valkeina tuolini kädensijoja. Ohjaaja oli antautunut itsepintaisen sitkeästi tähän leikkiin ja painoi vuoroin oikeaa, vuoroin vasenta jalkaa ikään kuin olisi polkenut vanhaa urkuharmonia. Hävittäjien luotisuihkut menivät joka kerta ohi.

Luutnantin hikinen naama vetäytyi leveään hymyyn, ja hän ilkamoi:

- Mahtaa niitä keljuttaa.

- Kyllä kai, murahdin.

Yhtäkkiä horisontti katosi näköpiiristämme. Sakea sumu verhosi meidät. Olimme huomaamattamme saavuttaneet pilven reunan.

Olimme pelastuneet.

- Ne häipyivät näkyvistä, kuului konekivääriampujan rauhoittava tiedotus.

- Jo oli aikakin, ohjaaja sanoi pyyhkäisten hikisiä kasvojaan turkin hihaan.

Yhdestä painajaisesta oli päästy, mutta toinen oli edessä: pitkä kotimatka arveluttavissa sääolosuhteissa.

- Parasta on porata pilven läpi, ohjaaja tuumi vetäen koneen reippaaseen nousuun. Annoin hänelle niin tarkan suuntalukeman kuin niissä olosuhteissa voin.

Noususta tuli pitkä. Silloin tällöin moottorit yskivät, kun kaasuttajien ilma-aukkoihin muodostui jäätä . Korkeusmittari osoitti tuhatta viittäsataa metriä, kun vihdoin putkahdimme pilven läpi. Lensimme sitten aivan pilvikerroksen yläpinnalla valmiina heti pujahtamaan takaisin pilveen, jos hävittäjät jälleen kävisivät kimppuumme.

- Mitähän tyyppiä ne hävittäjät olivat? Konekivääriampujaamme askarrutti edelleen äskeinen rytäkkä.

- Mene ja tiedä. Luultavasti länsimaista valmistetta. Siellä konekivääritornissa taisi olla vähän tukalat paikat, ohjaaja sanoi.

- No, tähän tottuu, kuului vastaus.

Kyllä kai, ajattelin. Kovaa peliä se on. Hävittäjälentäjän ensimmäinen tehtävä oli pommituskoneen kimppuun hyökätessään nitistää sen konekivääriampuja, ainoa takasektorin puolustaja, joka lasitornissaan ilman suojautumisen mahdollisuutta, turvanaan vain yksi heikko ase, joutui hävittäjien monien tehokkaiden aseiden maalitauluksi. Ja kuitenkin kersantti Vine, jonka kanssa olin ollut monella sotalennolla, oli ahtaassa lasitornissa kuin kotonaan. Rauhallisesti ja selkeästi hän tiedotti, mitä pyrstön takana kulloinkin tapahtui.

Matka jatkui kommelluksitta. Kun laskelmieni mukaan Onttolan kentälle oli enää viiden minuutin matka, aloimme vakavasti pohtia laskeutumismahdollisuuksia.

- Yritetään laskua. Polttoaine on aika vähissä, ohjaaja tuumi.

Aloimme liukua alaspäin. Seurasin korkeusmittaria, tuhat metriä - viisisataa - kolmesataa - kaksisataa - sataviisikymmentä. Huudahdin huolestuneena ohjaajalle:

- Vedähän välillä vaakalentoon. Yritän saada maan näköpiiriini.

Hän teki työtä käskettyä. Tuijotin alaspäin harmaan sumun keskeltä, mutta en nähnyt maanpinnasta vilaustakaan. Käskin pudottaa korkeuden sataan metriin. Painoin nenäni kiinni etulasiin. Näkyi vain usvaa. Korkeutta pudotettiin varovaisesti aina kuuteenkymmeneen metriin saakka. Alemmaksi emme maastoesteiden takia uskaltaneet laskeutua.

Mutta maata ei näkynyt vieläkään.

Sitä ei ollut näkynyt kokonaiseen tuntiin.

Nyt meitä jo toden teolla alkoi huolestuttaa. Missä on kenttä? Ja missä me itse olemme? Suunnistaminen puutteellisin välinein ei useinkaan ollut kovin tarkkaa. Polttoaine loppuisi pian, ja silloin emme enää pysyisi ilmassa. Entä mitä sitten seuraisi? Pakkolasku? Mahdotonta tällaisessa sumussa.

- Äkkiä ylös!

Samassa hetkessä kun karjaisin nämä hätäiset sanat, ohjaaja kiskaisi voimakkaasti ohjaussauvasta. Olin nähnyt maata, mutta pelottavan läheltä. Eteemme näet ilmaantui korkea mäki, jonka yli ohjaaja nopealla vedolla hyppäytti koneen, ja niin olimme jälleen pilvessä. Saatoin kuitenkin kertoa toisille edes yhden lohdullisen tiedon:

- Se oli Höytiäisen hiihtomäki, joten kenttä on tästä nelisen kilometriä etelään.

Kaarsimme etelää kohti, ja ohjaaja pudotti kaiken uhallakin vielä korkeutta, mutta kukaan meistä ei nähnyt kentästä vilaustakaan.

- Paljonko meillä on polttoainetta? tiedustelin ohjaajalta.

- Vaikea sanoa tarkkaan. Mittari lähestyy uhkaavasti nollaa.

Tiesin, että mittarin pudotessa nollaan polttoainetta oli vielä joksikin aikaa, mutta kuinka pitkäksi, sitä oli vaikea sanoa. Mittarit eivät olleet aivan tarkkoja.

- Yritetään Värtsilän kentälle. Ota suunta satakolmekymmentäyksi, ilmoitin ohjaajalle.

Värtsilän kenttä oli varalaskupaikkamme. Sinne oli Onttolasta matkaa noin kahdeksankymmentä kilometriä.

- Yritetään vain, mutta olisipa ihme, jos pääsisimme sinne saakka.

- Siinä tapauksessa meidän on uskottava ihmeeseen, vastasin täysin perusteettoman optimismin vallassa.

Polttoainetta säästääksemme emme nousseet pilven yläpuolelle, vaan lensimme kahdensadan metrin korkeudessa sokkolentoa. Kun meidän laskujeni mukaan piti olla Värtsilän paikkeilla, ohjaaja pudotti korkeuden viiteenkymmeneen metriin. Alemmas emme uskaltaneet mennä.

Olimme edelleen tiheän sumuverhon sisällä.

Maata ei näkynyt.

Meille selvisi synkkä totuus: olimme menettäneet viimeisen normaalin laskeutumismahdollisuuden. Pakkolasku näissä olosuhteissa olisi taas merkinnyt selvää itsemurhaa. Jäljellä oli vain yksi mahdollisuus. Ohjaaja ilmoitti tyynesti:

- Nyt minä kiskon korkeutta, kunnes bensa loppuu, ja sitten me hyppäämme.

Tähän vastenmieliseen keinoon meidän piti alistua, jos halusimme pelastaa henkemme. Kone oli joka tapauksessa jo tuomittu tuhoutumaan.

Raotin ohjaamon kuomua. Kostea sumu tunkeutui sisään. Potkureista sinkoilevat jääpalaset jysähtelivät ilkeästi koneen peltiverhoukseen. Äkkiä paksu jääkerros peitti tasojen etureunat ja yläpinnat, ja kone alkoi arveluttavasti vaappua. Se ponnisteli vaivalloisesti eteenpäin eikä tahtonut enää kunnolla totella ohjausta. Nyt olisi ollut jo korkea aika hypätä, mutta silti pysyimme koneessa. Miksi? Luultavasti siksi, että hyppääminen näkemättä maata, tietämättä mihin putoaa, tuntui kammottavalta. Lisäksi kaikki varmaan uskoimme jonkin ihmeen tulevan avuksemme. Tuijotimme tylsinä eteemme. Jotakin täytyi tapahtua ja pian - mutta mitä?

Silloin pieni jäänokare irtosi tason etureunasta. Sitten toinen, suurempi, ja sen jälkeen useampia. Meissä virisi pieni toivonkipinä. Vähitellen jää alkoi suurina levyinä irtoilla tason yläpinnastakin, ja samassa pääsimme pilven yläpuolelle kirkkaaseen valoon. Tämä piristävä ympäristön muutos sai meidät arvioimaan tilanteen uudelleen. Päätimme lentää pilven yläpuolella kaakkoa kohti niin kauan kuin moottorit kävivät.

Pettivätkö väsyneet silmäni, vai oliko kaukana edessämme vähäinen repeämä tasaisessa pilvipeitteessä? Ohjaaja katseli samaan suuntaan ja sanoi epäröiden:

- Tuolla edessä taitaa näkyä maata.

- Niin minustakin, vastasin innoissani.

- Saa nähdä, pääsemmekö sinne saakka.

Havaintomme osoittautui oikeaksi, ja riemu valtasi meidät, kun pilvikatoksen aukosta alkoi näkyä Suistamonjärven kirkas jääpeite. Mehän voisimme sittenkin tehdä pakkolaskun, jos vain pääsisimme sinne saakka.

Seurasi piinallisen odotuksen hetkiä. Retkemme onnellinen loppu oli aivan käden ulottuvilla, mutta silti vielä hämärän peitossa.

Riittääkö polttoaine?

Kantaako ohut jää raskaan koneemme?

Moottoreista alkoi kuulua pauketta. Oire oli selvä: viimeinen polttoainetilkka oli menossa. Potkurit pyörivät enää vain nykäyksittäin. Jaksaisiko kone liukua järvelle saakka, vai murskautuisiko se epätasaiseen, kivikkoiseen rantamaastoon? Ratkaisu tapahtuisi pian. Seurasin jännittyneenä ohjaajan toimintaa. Hän laski pyörät alas, avasi jarrusiivekkeet ja käänsi koneen rantaviivan suuntaan.

Pääsimme rantatöyryn yli ja seuraavassa hetkessä tumma jää vilisi allamme. Loppuveto seurasi heti, ja pyörät koskettivat jään pintaa. Tempaisin ohjaamon kuomun auki, jotta voisimme koneen mahdollisesti alkaessa vajota heti syöksyä siitä ulos.

Mutta sitkeä syysjää kesti.

Kömmimme kankein jäsenin ulos koneesta.

Sytytettyämme savukkeet huomiomme kiintyi taivaalle siihen pilvikerroksen aukkoon, jonka läpi olimme selvinneet maahan. Jäälle alkoi vähitellen ilmaantua kansaa, mutta me vain tuijotimme ylöspäin jäykin niskoin, kasvoillamme vielä pingoittunut ilme.

Siellä ylhäällä tapahtui jotakin, mikä vangitsi katseemme.

Pilvikerroksen aukko oli hyvää vauhtia kuroutumassa umpeen. Kun vedimme savukkeistamme viimeiset ahneet savut, raskas pilvikerros riippui aivan matalalla koko järven yllä. Taivas oli vain hetkeksi raottanut esirippuaan päästääkseen meidät jännittävän näytelmän jälkeen pujahtamaan pois näyttämöltä.

Matkamme toivottomimmalla hetkellä olimme uskoneet ihmeeseen. Ja se ihme oli tapahtunut.

Kansa taisteli - miehet kertovat -lehti


--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset