Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- ”Miljaardimotti”

Korpraali Niilo Uuttu

 

Tavallisen rivimiehen kertomus Sommeen eli miljardimotin ympärillä käydyistä kiivaista taisteluista
Korpelajoen vallattuamme sai pataljoonamme levätä seuraavaan päivään aina kello 13.00 sakka, jolloin sille tuli etenemiskäsky Ylä-Sommeen ja Porlammin väliseen maastoon.

Jo Korpelajoella olin saanut tuntea, mitä on oikea metsäsota, jossa vihollinen käytti räjähtäviä luoteja. Olin joutunut metsässä erilleen omista joukoista. Metsä oli täynnä perääntyviä vihollisia, jotka hyökkäilivät vähän joka suuntaan uraata huutaen. Konekiväärit ja kiväärit pitivät yllä helvetinmoista kuolemanlaulua, kranaatit räjähtelivät aivan venäläisten keskellä, ja minäkin olin saada niistä osani. Koetin hivuttautua yhden suuren männyn taakse, josta luulin saavani suojaa ainakin kuulilta ja kranaatin siruilta. Mutta petyin katkerasti. Vihollinen pyrki hinnalla millä hyvänsä Koivistolle johtavalle tielle ja huhki sitä silmälläpitäen. Tuumin itsekseni, että ellen nyt lähde liikkeelle, joudun vangiksi. Kuulaa lensi kuin tomua ylitseni.

Sommeen motinloppunäkymä. Suomalaiset marssivat eteenpäin ihmetellen kaikkea sitä materiaalia, joka venäläisiltä jäi jäljelle

Kaatuneen paluu

Niin läksin ryömimään sille suunnalle, jossa luulin omien olevan. Enpä muista milloinkaan maata niin hyväilleeni kuin sillä taipaleella. Pienenkin mättään huomasin ja toivoin, että niitä olisi enemmän ja etenkin sellaisia, joiden taakse voi suojautua. Käteni ja kasvoni olivat aivan veressä, kynteni olivat lohkeilleet maassa ryömiessäni, ja ne olivat aivan turtana. Vedin kuin mielipuoli itseäni eteenpäin, konekiväärisuihkujen pyyhkiessä aivan lähelläni maanpintaa. Odotin vain hetkeä, jolloin maata pyyhkivä suihku osuisi kohdalleni.

Yhtäkkiä huomasin suomalaisia miehiä juoksevan edessäni konekivääriä kantaen ja huusin: ”Onko Miettisen porukkaa?”

Sain vastaukseksi: ”Vänrikki Korhosen!”

Silloin nousen luotisateesta huolimatta ja pinkaisen juoksuksi poikien perään. Kuulat vinkuvat ilkeästi ja napsahtelevat lähellä oleviin puihin. En saavuttanut kuitenkaan poikia, olin siksi väsynyt jännityksestä. Pojat hävisivät näkyvistäni ja jäin taas yksikseni harhailemaan.
Päätäni huimaa, yritän mennä erään aidan lävitse puolelle, josta kuulen hei-huutoja. Samassa kun olen saanut pääni läpi aidan, juoksee kolme venäläistä pitkin aidan vierustaa vaatteet revittyinä. Koetan ampua ensimmäistä, mutta silloin huomaankin niiden perässä juoksevan suomalaisen, joka huutaa stoi” ja ampuu aina kun näkyväisyys sen sallii. Huusin hei ja läksin juoksemaan pojan perään, jonka tunsin oman joukkueen pikakivääriampujaksi O. Halkolaksi. Viimein tämä pysähtyi ja jäi silmät suurena tuijottamaan minua. Kun kysyin syytä hänen hämmästykseensä sain tietää joukkueemme keskuudessa levinneen huhun minun kaatumisestani.

Yhdessä läksimme sitten talsimaan joukkueemme luo, joka oli kokoontunut Lihaniemeen johtavalle tielle. Joukkueemme keskuudessa oli nyt ilo ylimmillään ja oli aihettakin, sillä meidän saavuttuamme todettiin, ettei joukkueemme menettänyt yhtään miestä kaatuneina koko taistelussa.

Viipurin-Säiniön tielle

Kun joukkueemme oli kokonaisuudessa koolla, läksimme pataljoonan päävoimien luo, jotka olivat ottaneet asemat Korpelajoen ja Koivistolle johtavan tien läheisyydestä. Yön saimme viettää kaikessa rauhassa, mutta aamulla kello 7.00 tuli asemiimme vähän liikettä. Viipurista päin näet tulla porhalsi kaksi vihollisen tankkia täydellä höyryllä. Ensimmäinen pst.tykki ei ehtinyt ampua kuin kerran, kun tankit olivat jo ohi. Mutta taaemmat tykit tekivät tankeista romua ja tuhosivat niiden miehistön viimeiseen mieheen.

Tämän jälkeen saimme olla rauhassa aina klo 13.00 saakka, jolloin pataljoonallemme tuli alussa mainitsemani etenemiskäsky.

Tasan kello 13.00 lähti pataljoonamme liikkeelle vihollisen lentokoneiden pörrätessä yläpuolellamme yrittäen häiritä etenemistämme. Mutta koko pataljoona säilyi vahingoitta, samoin kolonna, joka kulki eri tietä.

Iltahämärissä saavuimme tavoitteeseemme, Viipurin-Säiniön tien vasemmalle puolelle.

Pakenevat venäläiset joutuivat jättämään koko raskaan kalustonsa suomalaisten saaliiksi. Maasto muistutti panssarivaunujen parkkipaikkaa. Mottiin jäi kahden divisioonan raskas kalusto, mm. 21 panssarivaunua, 140 traktori ja yli 400 autoa.

Oli elokuinen ilta, synkät pilvet leijailivat melkein puiden latvojen tasalla. Heinä oli kasvanut miehen pituiseksi, puut humisivat sadetta ennustavasti. Poikien mieliala oli reipas, vaikka olimmekin saaneet tukikohdaksemme paikan, jota olisi voinut verrata johonkin Intian viidakkoihin. Maa oli kosteaperäistä, näkyväisyys huono ja tukikohta liian laaja komppanian miehitettäväksi.

Kun konekivääreille ja pikakiväärille oli paikat katsottu, alkoi lapioiden ja hakkujen kalske kuulua ympäri tukikohdan toisten alkaessa hääriä kuormaston kimpussa. Ammuslaatikoita siirtyi yhä useampia kone- ja pikakiväärien pesäkkeiden reunoille. Käsikranaattien nallit asetettiin paikoilleen ja valmistauduttiin - ties kuinka suurien vihollisvoimien kanssa veriseen taisteluun.

Seuraava päivä valkeni harmaana ja sateisena, vaatteet olivat ihoon saakka märkänä ja leukaluut löivät loukkua. Savisessa ja vetelässä maassa makaamisesta yön aikana oli useimpien poikien kasvot turvonneet ja silmät tulleet punaisiksi ja sairaan näköisiksi. Oma tykistömme ampui ankaraa keskitystä Uuteenkylään, jossa vihollinen vielä piti puoliaan 8. ja 9. Komppania olivat meistä oikealla Säiniön-Viipurin tien kahtapuolta, josta oli odotettavissa suurempi hyökkäys. Olihan samainen tie ainoa, jota pitkin vihollisella oli mahdollisuus saada suoritetuksi raskaamman kalustonsa kuljetus. 

Silmä tarkkana seurasimme venäläisten liikehtimistä noin kilometrin päässä asemistamme. Ne olivat ottaneet asemat eräältä mäentörmältä. Sinne tykistömme antoi ankaria keskityksiä. Etelästä käsin edenneet joukkomme uhkasivat lujasti vihollista Viipurista käsin, jonne vihollinen oli perääntynyt kaupungin ympäristöstä ja tuhonnut sinne johtavat sillat. Oli vain ajan kysymys, milloin vihollinen aloittaa hirvittävän vyörymisensä kohti omaa ihannemaataan, jolloin sitä estämässä olevat pienet voimamme joutuvat kamppailemaan elämästä ja kuolemasta itseään monikertaisesti suurempaa vihollista vastaan.

Vihollisen partiointia

Partio toisensa perään lähti ja tuli tuoden tietoja vihollisen liikehtimisestä. Oli epätietoista, mistä kohtaa vihollinen aikoo yrittää ulosmurtautumistaan. Jokainen mies ajatteli kuitenkin, että vasta sitten pääsee se läpi, kun kätemme eivät enää purista konekiväärien kahvasta kiinni, mutta siihen asti pysyy se asemistamme kaukana. Nämä miehet pitivät sanansa. Samana päivänä sattui tapaus, joka olisi saattanut koitua ryhmällemme tuhoksi. Ryhmämme oli parhaillaan korvikkeen keitossa erään mäennyppylän takana, ja eräs pojista meni juuri tulelle tovereittensa luo. Samassa tassutteli selustasta käsin viisimiehinen vihollispartio, joka pojan huomattuaan huusi: ”Ruki verh!” Poika vastasi luullen huutajaa omaksi mieheksi: ”Älkää huutako, ryssä kuulee ja tulee korvikkeelle!”

Ennen kuin poika kerkisi lausettakaan lopettaa, ammuttiin viisi perättäistä laukausta poikaa kohti. Nyt poika tajusi, ettei hän ollutkaan omien miesten kanssa tekemisissä. Mitään ajattelematta syöksyi poika pitkään heinikkoon ja sieltä edelleen teltalle, josta hälytettiin joukkue tuhoamaan vihollispartiota. Mutta ennen kuin saimme venäläiset näkyviimme, olivat ne jo siksi kaukana, ettei niitä kannattanut enää lähteä ajamaan takaa.

Samana iltana, kun vettä satoi kuin kaatamalla, tuli asemiimme 16-miehinen vihollispartio. Se tuhottiin yhtä lukuunottamatta, jonka otimme vangiksi. Vanki kertoi, että heidät oli lähetetty tutkimaan maastoa, josta sitten päävoimien piti yrittää läpimurtoa. Partiolla ei ollut aavistustakaan siitä, että suomalaisilla olivat asemat jo täällä saakka, sillä heidät oli lähetetty Viipurista eikä siellä vielä tiedetty suomalaisten olevan lahden tällä puolella. Vanki oli täysin masentunut, eikä tahtonut pysyä tolpillaan; niin oli siihen käynyt tieto, että suomalaiset olivat ylittäneet lahden ja hänen omat voimansa joutuneet mottiin. Ruokaa saatuaan uskalsi vanja kuitenkin ottaa ensi askeleitaan suomalaisten seurassa.

Vihollispanssarit hyökkäävät

Yön ja seuraavan päivän saimme viettää kaikessa rauhassa, mutta sitten iltahämärissä alkoi syntyä vihollisen asemissa liikettä, joka sai asemiimme lähtemään jokaisen, joka kynnelle kykeni. Syyn liikehtimiseen saimme tietää komppaniasta. Meikäläiset olivat näet tulemalla tulleet Viipuriin, eikä vihollisilla näinollen ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä pyrkimään kohti ihannemaataan. Jo muutaman tunnin kuluttua sai oikea siipemme tuntea venäläisten painostuksen, joka hetki hetkeltä kasvoi. Nähtiinpä joukon tankkejakin pörisevän pellon reunassa. Tykistömme ja kranaatinheittimen tulenjohtueet olivat tulleet jalkaväen rinnalle antamaan viholliselle suurempaa nakua, jos se kävisi liian tunkeilevaksi. Pari komppaniaamme sai tapella koko yön mitä ankarimmin ja ne tuottivat viholliselle raskaita miehistö- ja kalustotappioita. Erään kolonnan olivat 8:nnen pojat tuhonneet ja ottaneet arvokkaamman tavaran linjojen taakse sotasaaliiksi.

Vaikka pääosa joukoista pääsikin pakenemaan metsien kautta, eivät kaikki sinne asti ehtineet. Suomalaispartio tarkkailee ojissa makaavia kaatuneita.

Seuraava aamu valkeni harmaana ja sateisena, venäläisten tankit pörräsivät tiellä edestakaisin ampuen silloin tällöin asemiimme, mutta tuloksetta. Piiskatykkimme pysyivät edelleen hiljaa. Vasta sitten kun tankit uskaltautuisivat liian lähelle, alkaisivat piiskatykkimme sylkeä tulisia terveisiä. Yhtäkkiä alkoi asemissamme syntyä liikettä. Jokainen juoksi kaivamaansa kuoppaan, jossa kasapanokset ja käsikranaatit olivat jo ennestään valmiina. Syyn tähän hirmuiseen hälinään saimme pian selville. Neljä suurta tankkia lähestyi asemiamme ja näiden suojassa vihollisen jalkaväkeä ties kuinka paljon. Konekiväärimme aloittivat heti raivokkaan naputuksensa, tulenjohtueet sanelivat pattereilleen tulikomentojaan, jokainen asemissa oleva mies katsoi silmä tarkkana lähestyviä teräshirviöitä, jotka hetki hetkeltä lähestyivät asemiamme. Tankit ja näiden suojassa tulevat miehet saivat rautaisen vastaanoton. Tykistömme ja kranaatinheittimemme syytivät kranaatteja vihollisen keskelle, jotka viimeisenkin ajatuskykynsä menettäneinä juoksivat kuin mielipuolet konekivääriemme suihkujen eteen.

Piiskatykkimme sylkivät tulta kohti vyöryviä tankkeja, joista kaksi asemiemme lähelle päässyttä jäi palavina paikoilleen, kaksi tankeista suojautui palavien tankkien taakse, aloittaen tulituksensa etummaisiin asemiimme. Kohta näistäkin ammuttiin kaariammunnalla toinen tuleen toisen alkaessa perääntyä takaisin metsän suojaan, jossa vihollisen päävoimat valmistautuivat murtautumaan asemiemme läpi. Nyt joutuivat viereiset komppaniat hirvittävän painostuksen alaisiksi, sillä tien suuntaa pitkin yritti vihollinen hinnalla millä hyvänsä päästä läpi ja siksi tämä keskittikin ankaran tykkitulen sekä valtavan määrän elävää materiaalia ulosmurtautumista varten. Oma tykistömme jauhoi yhtä mittaa edessä olevia vihollisen asemia sekä sen kuormastoa, joka koetti suojautua kaikella mahdollisella tavalla kivien ja pensaiden suojaan. Asemissa olevat miehet katselivat naamat loistaen kun auto toisensa jälkeen pyllähti ilmaan.

Iltaan saakka hyökkäili vihollinen ankarasti tankkien tukemana, jotka kumminkin tulivat tuhotuiksi ennen kuin ne kerkisivät asemiimme saakka. Ilta synkkeni syyspimeäksi, vettä satoi harmaana usvana, niin ettei tahtonut nähdä eteen kymmentä metriä pidemmälle. Tätä pimeyttä hyväkseen käyttäen, hyökkäsi vihollinen vahvoin voimin erään suon kaistalla, jossa sen onnistui osaksi murtautua asemiemme läpi, mutta pian tämäkin tie pistettiin viholliselta poikki ja läpimurtautuneet eristettiin ja tuhottiin suurimmaksi osaksi.

”Tiltu” haukkuu

Yöllä taistelu laimeni melkein olemattomiin vihollisen vetäytyessä taaemmaksi uutta rynnistystä varten. Heti aamun valjettua aloittivat naapurikomppaniat hyökkäyksen vihollisen asemia vastaan, samaan aikaan aloitti myös tykistömme keskityksen vihollisen tykistöasemia ja sen etummaisia asemia vastaan, jossa vihollisen liikehtimistä huomattiin aamuvarhaisesta asti. Oli luultavaa, että yöllä pimeän aikaan läpimurtautuneet viholliset olivat vieneet pienoiskranaatinheittimen "Tiltun” mukanaan ja harhaillessaan osuneet kranaatinheittimen asemien läheisyyteen ja asettaneet Tiltun asemiin muina miehinä. Samaan aikaan kun meidän heittimemme aloittivat toimintansa, alkoi myös Tiltu haukkua niskaamme pikkunakuja. Pojat ihmettelivät, että on sekin sakkia kun omia ampuu kuin hullu. Ei auttanut muu kuin lähettää partio ottamaan selvää porukasta, jonka miehet ampumisesta päättäen olivat hulluja kaikki. Eikös mitä, vantkat siellä haukuttelivat Tiltuaan kuin sen kerkisivät eivätkä olleet moksiskaan, kun partiomme piiritti koko porukan ja tuhosi Tiltua lukuunottamatta viimeiseen mieheen.

8. ja 9. Komppania olivat kohdaltaan supistaneet vihollisen vielä ahtaammalle ja tykistömme lähetti tulisia terveisiä. Nyt tiukkaan ahdettu vihollinen kokosi kaikenkokoisia tykkejään ja aloitti suoralla suuntauksella ampumisen komppaniamme lohkolle samalla valmistellen tietä ulospääsyä varten. Keskityksen jälkeen lähetti vihollinen noin komppanian vahvuisen osaston raivaamaan tietä perästä tuleville joukoille. Tämä kumminkin tyrehtyi jo alkuunsa miestemme valppauden ansiosta.

Motti kypsyy

Yöllä selustaamme pujahtanut vihollisosasto koetti sieltä käsin tehdä hämminkiä joukkojemme keskuudessa, mutta tämäkin tuli ajoissa huomatuksi. Lyhyen taistelun jälkeen tuhottiin hyökänneet vihollisvoimat suurimmaksi osaksi ja osa joutui vangiksi.

Kaikki eivät päässeet motista pois. Suomalaiset saivat noin 3000 vankia, joita osin voitiin käyttää motin jälkien siivoamiseen, vieläpä omilla koneilla.

Koko päivä oli semmoisia pikku kahinoita, venäläisten etsiessä asemistamme heikkoa kohtaa. Vihollisen päävoima taas suojasi jälkijoukkojaan meikäläisten ankarasti painostaessa Viipurin suunnalta.

Näin kului myös yö koko lohkollamme pikku kahinoita pitäen. Aamulla 30.8. kello 5.00 hyökkäsi taas 8. sekä Konekiväärikomppania vihollisenkimppuun, joka oli saanut jalansijaa näiden asemissa. Hyökkäys oli ankara, ja vihollinen perääntyi metri metriltä yhä ahtaammalle. Samaan aikaan yritti vihollinen 9. Komppanian lohkolla ulosmurtautumista näiden asemienläpi, mutta yritys lyötiin verisesti takaisin viholliselle raskain tappioin.

Nyt näkyi jo selvästi vihollisessa masentumisen merkkejä. Se liikehti kuin nöyrytetty nautalauma, jota ajetaan sinne mihin ajaja haluaa. Nyt kun komppaniallamme ei ollut enää toimintamahdollisuutta, saimmekin lähteä koko osasto uusiin asemiin lähelle Kämärän asemaa, jossa osasto vihollisia teki raivokasta vastarintaa. Komppaniamme paineli pikamarssia Koivistolle johtavaa tietä pitkin. Vettä satoi ankarasti, kura lenteli jalkojemme alta tienpuoleen, jalat ja vaatteet olivat läpimärkänä. 
Lepoa kaivattiin, mutta se tuntui rauhanaikaiselta. Viimein saavuimme erääseen metsäniemekkeeseen, jossa näimme miehen siellä toisen täällä, omia miehiämme. Eikä niitä miehiksi oikein voinut sanoa, vaan pikemminkin miehen kuviksi, niin kurjan näköiseksi olivat pojat menneet monta päivää kestäneiden taistelujen aikana. Ankara oli ollut painostus täälläkin, sen todistivat valtavat vihollisen ruumiskasat asemien edessä.

Täältä käsin näimme motin todellisen sisällön. Useita tankkeja oli miestemme ansiosta romutettu, traktoreita, autoja, tykkejä, bensiinitynnyreitä, ammuksia ym. materiaalia oli läjittäin.

Aamulla 1.9.41 oli motti kypsä, joukko toisensa perään antautui vangiksi, joukossa vanhuksia ja lapsiakin. Oli vankien joukossa eräs kenraalikin sekä eversti, joka aivan viime tingassa pääsi pujahtamaan, mutta joutui myöhemmin syksyllä jossain Inon maastossa joukkojemme vangiksi.

Nyt saimme käydä pikakäynnillä mottia tarkastamassa, jolloin totesimme sen valtavan sotasaalismäärän, motin, jolle annettiin nimeksi ”MILJAARDIMOTTI”.

Hurtti Ukko 9/42

 

Sommeen motti Vuosien

1939/40 talvisota tuli kuuluisaksi muun muassa mottitaisteluidensa vuoksi, mutta ei vihollisen saarrostaminen ollut tuntematonta jatkosodassakaan. Suurin motti syntyi elo- ja syyskuun vaihteessa 1941 Viipurin eteläpuolelle Sommeen ja Porlammin alueelle. Siellä lyötiin hajalle kolme vihollisdivisioonaa, jolloin sotasaaliiksi joutui noin kahden divisioonan kalusto. Vankeina ja kaatuneina venäläiset menettivät 5000 miestä.

Neuvostojoukkojen pakotien Viipurin seudulta etelään kohti Koivistoa tukki suomalaisten 8. Divisioona, joka yllätti vihollisen ylittämällä Viipurinlahden Lihaniemen kohdalla viitisen kilometriä Viipurin eteläpuolella. Kirjoittajamme, korpraali Niilo Uuttu taisteli divisioonaan kuuluneen Jalkaväkirykmentti 4:n III Pataljoonassa. Tämä majuri Matti Kuirin komentama pataljoona työntyi 8. Divisioonan joukoista pisimmälle itään ja joutui näin ollen suoraan venäläisten pakoreitille. Seurauksena oli sarja raskaita taisteluita, joita Uuttu kuvaa kirjoituksessaan.  

 

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset