Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Hiljainen hälytys

Teksti ja kuvat: Sakari Särkisilta

 

Pimeyden töitä

Rajajääkäripataljoona 1 perustettiin Terijoella marraskuun 1. päivänä 1941, siis varsinaisen hyökkäysvaiheen jälkeen. Runkona olivat välirauhan aikaiset Miehikkälän, Ylämaan ja Mustolan rajajääkärikomppaniat, joita vahvistettiin etenemisvaiheen jälkeen hajotetun Kevyt Osasto 1:n nuorilla varusmiesjääkäreillä. Minä olin mukana tässä joukossa.

Ensimmäinen tehtävämme oli varmistaa Suomenlahden rantaa Kronstadtin suuntaan Inonniemen ja Kuokkalan välisellä kaistalla. Joulukuussa 1941 meidät irrotettiin rannikolta ja siirrettiin maarintamalle Inkerin Lempaalaan, Suomen puolella olleen Raudun naapuripitäjään. Kysymyksessä ei siis ole Pirkanmaan Lempäälä Tampereen lähistöllä. 

Pettävää hiljaiseloa 

Tällaista oli talvisen Metsä-tukikohdan etumaasto vartiopaikalta katsottuna. Vihollinen yritti tunkeutua nuolen osoittamasta kohdasta notkoa myöten asemiemme selustaan ja korsujemme oville.

Otimme rintamavastuun Jalkaväkirykmentti 2:lta, joka oli ehtinyt kaivautua, mitä työtä me sitten jatkoimme puolentoista vuoden ajan puolustamassamme Veikkolan lohkoksi nimitetyssä puolustusasemassamme. Opimme vähitellen elämään etulinjan hiljaiseloa kantapään kautta saaduin kokemuksin. Jo ottaessamme asemia vastaan joulukuun 19. päivänä vihollisen tarkka-ampuja kaatoi panssaritykkijoukkueen johtajana toimineen luutnanttimme. Venäläisillä tarkka-ampujilla, snaippereilla, oli ollut hyvää aikaa etsiä meidän asemistamme sopivia maastokohteita, joissa varomaton vartiomiehemme saattoi olla napattavissa. Matkaa vihollisasemiin oli vain 200-300 metriä.
Etulinjan pettävä hiljaisuus saattoi pitempään jatkuessaan herpaannuttaa tottuneenkin vartiomiehen tarkkaavaisuuden kohtalokkain seuraamuksin. Väinö Linnan kuvaus Tuntemattomassa sotilaassa koulutuskeskuksesta etulinjaan saapuneen nuoren sotilaan kohtalosta on hyvin tyypillinen todenperäisyydessään. Vanhojen masien varoitukset petollisesta hiljaisuudesta eivät aina menneet perille riittävän tehokkaasti.

Kesäkuva osoittaa, että Metsä-tukikohdan ykköskorsu oli vankka ja tilava. Sen parimetrinen kattorakennelma useine hirsi- ja kivikerroksineen oli tehty kestämään raskaiden aseiden osumia.

Näin jälkeenpäin ajatellen etulinjapalvelusta tuli vähitellen varsinainen elämänmuoto tiettyine rituaaleineen. Määrätyt kaverit suorittivat korsukunnalle tulleen päivittäisen kuivan muonan jaon laverin reunalla aseinaan puukko ja alustana ehkä Karjalan kannaksen rintamalehti Tappara. Kukin tiesi etukäteen vartiovuoronsa ja suoritti sen nurkumatta. Jokaiseen päivään sisältyi myös annos vihollisen kivääri- ja konekivääritulta sekä kranaatinheittimen ja tykistön kranaatteja.

Myös vihollispartioiden vierailuja tiedettiin odottaa. Vaikka Lempaalassa torjuimme menestyksellä - yhtä ainoaa poikkeusta lukuun ottamatta - viitisenkymmentä vihollisen isompaa tai vähäisempää lähentely-yritystä, neuvostoarmeija ei tappioistaan huolimatta hellittänyt. Suurvallan ei tarvinnut säästellä elävää voimaa. Sitä riitti.

Vuonna 1993 ilmestyneeseen pataljoonamme sotapäiväkirja/historiikkiin olen kirjoittanut erään varsin elävästi mieleen jääneen tapahtuman kylmänä pakkasyönä tammikuussa 1943, jolloin piikkilangat paukahtelivat.
Tilanne lähti kehittymään seuraavaan tapaan:

Rajavääpeli Mononen oli eräässä vaiheessa joukkueeni varajohtaja. Tässä hän odottaa lautanen kädessä paistamiani räiskäleitä. Siviilipaketissa saapuneet vehnäjauhot antoivat aiheen pieneen herkutteluun.

Tapahtui Metsä-tukikohdassa

Etulinjassa oli rinnakkain kaksi komppaniaa kolmannen ollessa lepovuorossa pari kilometriä taaempana pataljoonan huoltoportaan tasalla. Oikeanpuoleisen Miskulan lohkon kolmesta tukikohdasta yksi oli nimetty Metsä-tukikohdaksi. Nimensä se oli saanut sen mukaan, että kun etumaasto muualla oli melko avoin, tämän tukikohdan edessä maasto oli metsäinen. Vihollinen saattoi metsän suojassa lähestyä asemiamme miltei piikkilankaesteillemme saakka, etenkin pimeässä yössä.

Näin tapahtui myös tammikuun 5. päivänä 1943 kello 05.30. Vartiopaikalla tukikohdan korsun yläpuolella sijainneessa pesäkkeessä olleet, äskettäin pataljoonaan täydennysmiehinä tulleet nuoret vartiomiehet kuulivat ääniä, joita ei olisi pitänyt kuulua muuten hiljaisessa yössä. Piikkilankaesteistä, jotka tällä kohdalla olivat aivan asemistamme laskeutuvan rinteen alla, kuului napsahtelua. Vähemmän kokenutkin vartiomies saattoi päätellä, että estelankoja oltiin katkomassa piikkilankasaksilla.

Toinen pojista lähti yhdyshautaa myöten korsulle kertomaan havainnosta. Vanhat masit kuitenkin tyynnyttelivät poikaa kertoen, että kireään pingotetut piikkilangat paukahtelevat kovassa pakkasessa omia aikojaan.

Poika palasi vartiopaikalle, mutta tuli hetimmiten takaisin sanoen, että kyllä siellä lankoja katkotaan, eivät ne itsestään pauku.

Suoritettiin hiljainen hälytys, asemat miehitettiin, asiasta tiedotettiin naapuritukikohdille, kranaatinheittimen tulenjohtueelle, komppaniaan ja pataljoonaan, jossa tykistön yhdysupseeri valmistautui antamaan tulitukea. Korsukunnan konkaritkin olivat jo ehtineet vakuuttua siitä, että vanja oli pahanteossa sananmukaisesti heidän nenänsä alla.

Edessä oleva metsämaasto oli sen luontoinen, että tulossa saattoi olla vahvoinkin voimin suoritettava hyökkäys. Paljonko väkeä oli taempana metsän kätköissä, siitä ei saatu koskaan tietoa, koska vankeja ei jäänyt. Sotapäiväkirjassa päätellään, että tulossa lienee ollut parin joukkueen vahvuinen rynnäkköosasto.
Vihollisen aikeiden paljastuttua tilanne olikin jo hallinnassa. Valoraketin noustessa ilmaan tuli avattiin kaikilla aseilla. Myös viereinen Suo-tukikohta yhtyi leikkiin ampumalla sivustatulta.

Metsä-tukikohdan korsu saa ”lisäasennuksena” katetun konekivääripesäkkeen. Keskellä rajavääpeli Mononen neuvoo ampumasektorin mittoja.

Tehtävässään epäonnistuneita vihollisen partiomiehiä kerättiin aamun tullen piikkilangoistamme ja edessä olevalta kentältä. Lähimmät olivat päässeet parinkymmenen metrin päähän korsuistamme. Useimmat olivat mongolirotuisia, todennäköisesti siperialaisia. Toistuvasti jouduimme ihmettelemään vihollissotilaiden yritteliäisyyttä heidän ryömittyään yön pimeydessä syvässä lumessa, kovassa pakkasessa, tuntikausia kohti asemiamme. He tiesivät, että pienikin virheliike saattoi olla viimeinen, jos etenemisuraa tunnusteleva sormi tarttui liian kovaa ajatuksenohueen putkimiinan lankaan ja herkäksi viritetty iskusytyttimen sokka irtosi laukaisten miinan. Joskus myös näin kävi.

Elämä palasi heti normaaliin päiväjärjestykseen vartiovuoroineen, lepotaukoineen, muonanjakoineen, puhdetöineen ja kortinpeluineen. Kotiväki ja heilat - vain etupäässä kantahenkilökuntaan kuuluvilla oli jo perhe - saivat jälleen odottamaansa postia.

Tilanteen opetus jälleen kerran oli, että luulo ei ole tiedon väärti. Valppaus ei saanut herpaantua hetkeksikään.

Asemasota jatkui, yksitoikkoisena, mutta toisaalta paljonkin yllätyksiä tarjoavana.

Metsä-tukikohta sijaitsi Rajajääkäripataljoona 1:n alueella Lempaalan pitäjän koilliskulmauksessa Miskulan - Mäkiinkylän maastossa.

Metsä-tukikohdan miehistöä ottamassa aurinkoa korsun viereisellä rinteellä. Edessä keskellä tukikohdan päällikkö, luutnantti Sakari Särkisilta, eturivissä oikealla joukkueen varajohtaja, rajavääpeli Mononen.

 

--------------------------------------------------------------------------------

Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset