Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Kaivon pohjalta sotaan

Olavi Mikael Vertainen

Kutsunnasta, 27.5.1943, myöhästyin avajaispuheesta, koska olin pelastamassa pientä vasikkaa naapurin 18 metriä syvän kaivon pohjalta. Vasikka oli pudonnut sinne juodessaan vettä vinttikaivon sangosta.

Kaivon pohjalla olo oli aika kylmää, sitoessani köyttä vasikan ympärille. Kaivossa olivat puupuitteet jo kallistuneet niin ettei ulkoilmaa näkynyt ylhäältä. Ensin nostettiin vasikka sen jälkeen minut. Vain vanhat miehet olivat siviilissä, nuoret ja riskit olivat sodassa. Tästä alkoi allekirjoittaneen sotavuodet. Kutsuntapaikalla Koivulassa pyysin anteeksi myöhästymistäni, kapteeni sanoi, että tällaisia urhoollisia miehiä tarvitaan.Olavi vasemmalla

Eino-veli kaatui samaan aikaan Syvärillä, näin ollen tiesin, että siellä on tosi edessä. Oli vuosi 1943 ja tuli lähtöhetki. Meitä Konginkankaan poikia oli lähdössä noin 25, kaikki rippikoulusta tuttuja. Menimme Hämeenlinnan kasarmille koulutuskeskukseen. Siellä meidät jaettiin eri aselajeihin koulutettavaksi. Minä jouduin neljänteen komppaniaan, joka oli raskas komppania, neljäs joukkue, jossa koulutettiin panssaritorjuntaan ja panssarimieheksi.

Olimme kaksi viikkoa alokasaikaa Hämeenlinnan kasarmeissa. Sieltä läksimme Nurmekseen koulutuskeskukseen, koko neljäs komppania. Jouduin ryhmänjohtajakoulutukseen ja edelleen au-kouluun, jossa meistä tehtiin erikoismiehiä ps-tuhoajiksi. Loppukoulutus oli Rissalassa, jossa näimme jo vanhan vaununkin. Sitten läksimme kohti Itä-Karjalaa, Äänislinnassa olimme pari viikkoa, mistä menimme autokuljetuksena Päsinselkään, siellä jo näimme ja kuulimme, mitä edessä tuleman pitää. Joka yö olimme yöpartiossa, Päsistä siiryimme Latvan asemalle katsomaan onko Venäjän poikia siltoja tai rataa miinoittamassa. Matkaa oli Latvan asemalle 15 km. Kävimme siellä kuittaamassa käyntimme ja sitten takaisin. Etupäässä meitä oli 1+1 tai 1+3 kerrallaan. Etulinjasta kuuli taistelujen äänet selvästi.

Näissä merkeissä vaihtui vuosi. Eräänä aamuna meille ilmoitettiin, että kaikki kamppeet kasaan ja lähtövalmius noin kahden tunnin päästä. Päsin asemalla lastataan koko pataljoona ja kalusto junaan. Ei niissä asioissa sanottu, mihin ollaan menossa. Yötä vasten lähdettiin mutta mihin, arvailuja oli monlaisia. Yöllä juostiin vähän väliä metsään, kun hävittäjät ja pommarit yrittivät meitä pysäyttää. Aikamme kuljimme paikasta toiseen erilaisilla kulkuneuvoilla. Vihdoin olimme Kannaksella nelostien risteyksessä. Kalustoa ei ollut vielä kuin pystykorva. Kalusto tuli mukaan vähitellen ja kyllä niitä tarvittiinkin, paukuista oli vaan kova pula. Meidän joukkueella oli yksi nyrkki jo silloin ja kolme-neljä torjuntavaunua, mutta ei monastikaan paukkuja. Esimerkiksi, kun Juustilassa Venäjän pojat tulivat maantietä meidän asemia vastaan seitsemällä isolla Voroshilovilla, ei meidän pst voineet niille mitään. Venäläiset ajelivat takalinjoilla esikuntaan saakka, särkivät mitä näkivät. Lopulta ne menivät ansaan, joutuivat menemään samaa tietä takaisin omalle puolelle, pioneerit kerkisivät miinoittamaan sillan. Johtajavaunu lähti ensimmäisenä sillan yli menemään, keskellä jokea silta hävis alta pois. Joen pohjalla oli vaunu ja seitsemän miestä. Toinen vaunu yritti ajaa suoraan joesta yli, vettä oli noin 2-4 metriä ja vastapenkka 4-5 metriä korkea, vaunu jäi penkkaa vasten pystyyn. Siihen loppui sen taistelu ja pahanteko. Toiset viisi tuhottiin miinoilla tai muilla konsteilla. Saatiin siten seitsemän melko ehjää vaunua itsellemme ja vietiin ne korjattavaksi. En tiedä, mihin loppujen lopuksi joutuivat vaunut, ehkä entisille omistajilleen.Vertaisen veljekset kotipihallaan ennen sotia

Olo Kannaksella oli kesällä -44 jatkuvaa yhteenottoa Venäjän poikien kanssa. Siellä oli ammuksia, panssareita, lentokoneita. Peräännyttiin ja tapeltiin yötä päivää. Kaatuneet ja haavoittuneet oli pakko toisinaan jättää vihollisen armoille. Moni tuttu jäi sinne tuntemattomaan odottamaan kohtaloaan. Vanhemmilta miehiltä loppuivat hermot ja he lähtivät omille teilleen Kannaksen metsiin kohti koti Suomea ilman lupaa ja lomalitteraa. Me nuoret emme uskaltaneet tehdä sitä, vaan odotimme lupaa perääntymiseen, tehden vastaiskuja pienellä voimalla. Suurin osa kalustosta oli hajonnut heinäkuun aikana, tai hajotettu. Kesän pahin tilanne oli heinäkuun puolessa välissä. Olin Pst joukkueessa, jossa oli enää vähän miehiä. Meidät määrättiin jv-miesten avuksi iskemään Venäjän joukkoja takaisin Vuosalmen taakse. Yöllä venäläiset tulivat väkisin Vuoksen yli ja saivat sillanpääaseman itselleen. Venäläisiä oli 400-500 miestä, aseet jokaisella: konepistooleita, pikakivääreitä, konekivääreitä, pikku nakuja jopa pieniä tykkejäkin. Miehiä tuli jatkuvasti lisää syöksyveneillä. Tykkituli oli valtava, samoin pommikoneet olivat aina suomalaisten päällä. Yritimme muutaman vuorokauden ajaa venäläisiä Vuoksen taakse. Siinä vaiheessa meillä ei enää ollut panssareita tähän lohkoon. Koko Kannas oli savun ja hajun peittämä. Tähän yritykseen meni suomalaisia miehiä satoja, etupäässä nuoria. Upseereja ei enää ollut ollenkaan, kaatuivat tai haavoittuvat. Korpit olivat ryhmänjohtajia, kessut joukkueenjohtajia. Yritys oli kumminkin tehty. Mieli maassa oli jälleen annettava periksi. Tapeltiin ja peräännyttiin. Välillä saatiin sotasaaliiksi ammuksia ja panssareita, joilla tehtiin naapurille kiusaa.

Tuli syyskuu ja Kannakselle aselepo ja rauha. Nuoret ja vanhat, jotka vielä jäljellä, laitettiin härkävaunuihin ja kohti Oulua. Sieltä jalan Pudasjärvelle sillan ja joen varteen odottamaan, milloin sakut saavat tavarat kasaan ja lähtevät kohti Norjaa. Räntää ja lunta satoi. Teltat vuotivat ja oli kylmä. Saku ei halunnutkaan lähteä vapaaehtoisesti joen toiselta rannalta. Ampui nakulla esikunnan pihaan muutaman paukun malliksi. Emme saaneet vastata tuleen, vaan odotettiin. Siinä ensimmäisissä kenttälaukauksissa kuoli yksi ja muutama haavoittu. Partio läksi neuvottelemaan, että mitä ne meinaavat, taitavat olla vieläkin sillä reissulla. Muutaman ajan jälkeen lensi koko silta jokeen, siitä alkoi Lapin sota uudestaan. Taistelun tyyli oli toisenlainen ja etevämpi, mitä oli ollut itänaapurilla. Kaikki paikat oli miinoitettu, moni menetti jalkansa ja henkensä miinoihin. Raskasta kalustoa ei saatu, kun sillat oli räjäytetty rikki. Ranuan taisteluihin saatiin ensi kertaa vaunu , jossa oli pikku tykki ja pari konekivääriä. Niistä aina irtosi pyörä alta. Nekin ajettiin ajan kuluessa miinoihin Ranualla. Sain Ranualla auton, joka meni vedessä ja maalla. Apumiehellä oli konepellin päällä konekivääri ohjattavana. Sisäpuolella olivat kahvat. Auto oli erittäin vaarallinen. Näitä saatiin sakemannilta, kun otettiin omin luvin.

Mentiin Kaunispäälle asti. Koukattiin ja katsottiin, kun saku poltti Rovaniemen ja muita isoja ja pieniä kyliä. Lähellä Utsjokea sakut ottivat yhteyttä ja kaivoivat pesäkkeitä. Venäläiset laittoivat nootteja, että päälle vaan ja paljon vankeja. Ivalossa ja Inarissa sakut luovuttivat suomalaisia kotiapulaisia pois, osa meni matkassa.

1945 oli taas sodat sodittu ja tulimme Lahteen normaaliin sotaväkeen. Jouluksi pääsin kotiin Savilaan. Olin käynyt kerran lomalla koko aikana, seitsemän vuorokautta

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

 

Kertomukset