Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Kutsumattomia vieraita

Erkki Kajan

 

Vuoroni tulenjohtueemme tähystyspaikassa alkoi kello kymmenen. Marraskuinen päivä oli kolea ja kostea. Kylmä viima puhalsi suoraan Äänisen ulapoilta ja nostatti hiekkapölyä Aallonmäen rinteillä.

Tähystelin haarakaukoputkella Stalinin kanavan vastakkaista rinnettä. Siellä oli sulkuportti uhkaavan massiivisena ja siitä oikealle hiekkaista rinnettä, jossa venäläisten taisteluhaudat risteilivät ja hävisivät kauempana rinteen taakse. Oikealla oli Poventsan punaupseerikoulun tiilinen rakennus, Äänisen rantamia ja lopulta Poventsan raunioitunut kaupunki. Sulkuportista vasemmalla oleva maasto oli hiekkaista rantatöyryä, joka kauempana pohjoisessa alkoi loitota omasta rannastamme hiukan turvallisemmalle etäisyydelle.

Tarkkailin kaukana metsän reunassa liikkuvia vihollisia, joita aina näkyi askareillaan korsujensa lähistöllä. Tuntui omituiselta, että tuossa aivan edessäni oli miehiä, jotka elivät siellä omaa elämäänsä täysin eri maailmassa.

Haarakaukoputken hiusristikko hyppi rantapenkereellä. Tuossa tuli yhteyshauta sulkuporttiin, ja sen yläpuolella oli rintamalinjan suuntainen hauta.

Haudassa liikkui joku. Pysähtyi, tähysteli tänne päin, jatkoi matkaansa ja katosi. Tunnin ajan kiertelin haarakaukoputken suuntaruuvia edestakaisin, kunnes se taas pysähtyi äskeiselle paikalle.

Nyt siihen oli ilmestynyt jälleen mies, jolla oli kypärä päässään. Tämä mies jäi paikalleen ja tähyili linjoillemme.

Kiersin suuntaruuvia nopeasti oikealle ja sitten vasemmalle. Muualla ei näkynyt mitään liikettä. Tarkkailin jälleen liikkumattomaksi kivettynyttä miestä. Tarkka-ampuja, välähti mielessäni. Välillä tarkastelin muuta maastoa, mutta palasin taas tähän tuijottavan naapuriin. Hän näytti olevan tuossa aivan kivenheiton päässä. Kasvonpiirteet jäivät kypärän reunan varjoon, mutta muuten olisivat varmaan näkyneet selvästi. Hetken mielijohteen vallassa otin konepistoolin ja menin taisteluhaudan reunaan laitetulle ampuma-aukolle. Se oli niitä temppuja, joissa moni oli viimeisen tähystyksensä suorittanut. Kurkistin nopeasti ampuma-aukosta. Voi kuinka kaukana näyttikään äskeinen kohde olevan. En saanut sitä heti silmiini, joten vetäisin pois pääni hyvin nopeasti. Uudistin vielä yritykseni, mutta varovaisuus voitti tyhmän aikomukseni. Ampuminen konepistoolilla ei olisi missään tapauksessa tältä etäisyydeltä kannattanut.

Menin takaisin tähystyspaikalle ja kääntelin kaukoputken näkökenttää edestakaisin.

Kypäräpäinen mies oli edelleen täysin liikkumattomana paikallaan.

Kello läheni kahtatoista ja vartiovuoroni alkoi olla lopullaan. Taas pysähdyin tarkastelemaan yksinäistä tähystelijää. Äkkiä terästin huomiotani. Paikalle tuli mies, jolla oli turkki ja valkoinen karvalakki, ja sitten tuli toinenkin mies. Ilmeisesti upseereita. Miehet jäivät hetkeksi tähystelemään linjojamme. Mielestäni vihollisen röyhkeys - he olivat nyt hyvin selvästi näkyvissä - oli liian suuri, jotta se saisi jäädä rankaisematta. Soitin havainnoistani vänrikki Wilenille ja pyysin, että saisin kranaatteja naapurin kokoontumispaikalle. Hän lupasi koettaa saada joitakin paukkuja lähellä olevalta kranaatinheittimeltä ja käski minun katsoa, minne paukut osuivat.

Panin puhelimen pois ja tähyilin maastoa.

Aika mateli mielestäni kovin hitaasti. Ilmeisesti neuvoteltiin ammunnan tarpeellisuudesta. Kypäräpää oli nyt jälleen yksin. Käänsin kaukoputkea pohjoista kohti. Hätkähdin.

Näkökentässä vilisi miehiä.

En heti tajunnut mistä oli kysymys, mutta pian oivalsin, että vastakkaiselle penkereelle vedettiin parhaillaan piiskatykkiä. Salamana lensin puhelimen kampeen ja kiersin rajusti hälytyssoiton. Huohottaen sain puhetorveen hihkaistuksi, että nyt sinne tuodaan piiskaa.

Muuta en ehtinytkään ennen ryskeen alkamista.

Piiska ehti ehkä kaksi tai kolme kertaa ampua kohti tulenjohtopaikkaa, ennen kuin muutkin aseet alkoivat syytää rautaa mäkeemme. Sain sanotuksi summittaiset tiedot piiskan sijainnista ja menin uudelleen tarkastamaan tapahtumia. Koetin parhaani mukaan saada selvän kuvan edessäni olevasta maisemasta, mutta pian huomasin sen mahdottomaksi, sillä koko näkökenttä oli yhtenä pölyävänä ja savuavana hullunmyllynä. En enää erottanut edes sulkuporttia.

Vetäisin kaukoputken alemmas suojatakseni sen linssejä. Tartuin puhelimeen saadakseni lisäohjeita. Kuulokkeesta kuulin komennot yhteiskytkennästä ja tulikomennoista sulkumaaliin, mutta äkkiä puhelin mykistyi. Kranaatti oli katkaissut johdon.

Neuvottomana ja jännittyneenä koetin taas tähystellä, mutta tuloksetta. Ankara keskitys pauhasi ympärilläni. Koska tähystäminen oli nyt hyödytöntä, siirryin tähystyspaikan etuosaan, josta oviaukko johti hautaan. Tarkistin konepistoolini kunnon ja aloin poistaa varmistimia käsikranaateista. Varovasti vilkuilin välillä taisteluhautaan.

Äkkiä huomasin, että joku tuli juosten hautaa pitkin.

Aioin juuri siepata konepistoolini, kun huomasin, että tulija oli meikäläinen. Hän oli jalkaväen vartiomies viereisestä pesäkkeestä. Hän selitti kiireisesti, että sulkuportin vierestä tulee ainakin komppania vihollisia, ja pyysi hälyttämään tykistön. Kerroin toimittaneeni jo hälytyksen. Menin kuitenkin haarakaukoputkelle tarkistamaan asiaa, mutta ilman mitään tulosta.

Hiekkainen maa oli nostanut sellaisen pölyn, ettei sen läpi näkynyt oikeastaan mitään.

Palasin tähystyspaikan etuosaan ja havaitsin, että äskeinen vieraani oli jo juoksemassa hautaa pitkin takaisin. Aioin nyt ottaa konepistoolini, mutta huomasin kauhukseni, että se oli poissa. Syöksyin tähystyspaikalle - ei, sielläkään sitä ei ollut. Katsoin hautaan ja näin jalkaväen miehen juoksevan konepistooli kainalossaan. Tullessaan hänellä ei ollut asetta lainkaan.

Jos olisin nyt osannut käyttää järkeäni, olisin juossut hyvää vauhtia pois koko vartiopaikalta.

Minulla ei ollut asetta, puhelin oli epäkunnossa ja tilanne minulle täysin epäselvä.

Jostakin merkillisestä syystä en saanut itseäni kuitenkaan liikkeelle, ja niin jäin irrottamaan varmistimia käsikranaateista samalla tähyillen taisteluhautaan, joka poteron oviaukolta johti suorana noin seitsemän metriä ensimmäiseen mutkaan saakka.

Äkkiä näin liikettä tuossa mutkassa.

Tajusin vain, että joku ruskeapukuinen oli ilmestynyt näkyviini ja ojensi samassa konepistoolinsa suoraan oviaukkoa kohti. Muistan tajunneeni senkin, että konepistoolin suusta syöksyi tulta, ja heti sen perään kuulin venäjänkielisen komennon, jonka olin oppinut merkitsevän esille tulemista.

Pelästykseni oli niin valtava, että menetin täysin harkintakykyni. Ainoa ulospääsytie oli suoraan eteenpäin, mistä konepistooli sylki tulta ja luoteja. Kuin kuolemanpelossa oleva jänis syöksyin taaksepäin, ainoaan suuntaan, josta varma ja pikainen kuolema ei ollut uhkaamassa.

Suojapoteron ja varsinaisen tähystyspaikan välissä olevassa aukossa oli kynnyspuu, joka jakoi tämän oviaukon kahteen osaan. Etuosan lattia oli lähes metrin verran varsinaisen tähystyspaikan lattiaa alempana.

En ole vielä tähän päivään mennessä saanut palautetuksi mieleeni, kummalta puolelta tuota kynnyspuuta menin: pujahdinko sen alta vai syöksyinkö sen yli.

Olin nyt kuitenkin tähystyspaikalla, jossa oli vielä mahdollisuus työntyä sivuseinään ja osittain lattiapinnan alapuolelle kaivettuun sirpalesuojaan.

Tämä oli se jäniksenpensas, johon itseni tungin.

Kauhun lamaannuttamana istuuduin suojan lattialle tuijottamaan tähystyspaikalle johtavaan oviaukkoon. Silloin vasta huomasin, että yhä edelleen puristin kädessäni munakäsikranaattia, josta olin juuri ollut poistamassa varmistinta. Sirpalesuojan keskikohdalla oli noin kymmenen senttimetrin vahvuinen tukipilari. Sen taakse koetin saada itseni mahtumaan, mutta en onnistunut,

Silloin aloin kuulla etuosasta aikamoista pulinaa ja liikettä. Hyökkääjä oli nyt tulossa tarkastamaan tähystyspaikkaa. Kuulin kahinaa ja hiekkaisen lattian askelten alla aiheuttamaa ääntä, pulinaa ja huohotusta. Se tuli yhä lähemmäksi, ja viimein työntyi oviaukkoon mies, joka edelleen kovasti selittäen syöksyi puhelimen kimppuun ja riuhtaisi sen irti seinästä. En tajunnut lainkaan sitä, että tulija oli myös jännityksestä ja pelosta aivan kalpeana. Hän otti puhelimen kainaloonsa, sieppasi vielä haarakaukoputken valolaitteet ja poistui kiireesti tähystyspaikalta. Hän ei ollut vilkuillut sivuilleen kiireessään, oli vain siepannut sotasaaliiksi kelpaavan tavaran ja hävinnyt.

On vaikeaa kuvailla niitä hetkiä, joita vietin tuossa ahtaassa kolossa tuijottaessani silmät kauhusta renkaina metrin päässä touhuavaa vihollista.

Minkäänlaista selvää ajatusta ei päässäni tuntunut liikkuvan, ainoastaan lamaannuttavaa kuolemanpelkoa.

Miehen poistuminen palautti ajatuskykyni. Huomasin, että olin vielä hengissä ja vahingoittumattomana. Keskityksen äänet olivat loitonneet eikä tulenjohtopaikan kohdalle tullut lainkaan kranaatteja, joskin maan tärinästä ja ankarasta kumusta päätellen taistelu jatkui. Ymmärsin, että hyökkääjä oli vallannut asemamme ja omat joukkomme olivat perääntyneet.

Kello oli melkein kaksitoista. Oli melkoisesti aikaa, ennen kuin pimeys tarjoaisi suojaa, jotta voisin pyrkiä omille linjoille. Suunnittelin jo reitin, jota alkaisin illan hämärtyessä hiipiä. Aioin juuri nousta piilostani ja tutkia hiukan tilannetta, kun kuulin ääniä ulkoa.

Painauduin heti takaisin kolooni ja aloin kuunnella. Kuulin selvästi, että joku liikkui tulenjohtopaikan etuosan ovella.

Jälleen valtasi minut tuo lamaannuttava kauhu. Nyt varmaankin tultaisiin paikka tarkastamaan perusteellisemmin, ja silloin minutkin löydettäisiin.

Pelko vangiksi joutumisesta oli kuolemanpelon kanssa kangistanut minut paikoilleni.

Kuulin etuosasta hiipiviä askeleita - pysähdys - huohotusta - muutama askel - hiljaisuus.

Tuijotin hievahtamatta oviaukkoon ja odotin kohtaloni hetken lyövän. Äkkiä tunkeutui tajuntaani epätoivoinen ajatus. Vilkaisin käteeni. Siinä oli edelleenkin käsikranaatti valmiiksi viritettynä. Ei muuta kuin lyönti keskipylvääseen ja käden ojennus - siinä olisi tunkeutujan loppu, mutta samalla myös omani. Kranaatti räjähtäisi metrin etäisyydellä päästäni. Epätoivoni keskellä välähti myös ajatus, että vapautuisin kaikesta pian ja ehkä tuskaa tajuamatta. Kranaatin sytyttimen lyönti pylvääseen, ja kaikki olisi selvää.

Kaikki tämä ehti käydä mielessäni niinä muutamina hetkinä, jotka kuluivat ensimmäisten askelten kuulumisesta täydelliseen hiljaisuuteen.

Ulkoa kuului edelleen raskaan tykistön ammuntaa, joka tärisytti maata niin että katosta valui hiekkaa niskaani. Tätä en kuitenkaan tajunnut, katsoin vain oviaukkoon.

Samassa terävä pamahdus oli särkeä korvani.

Muutama tulikipinä välähti silmieni edessä.

Arvelin, että kysymyksessä olisi venäläinen käsikranaatti, jonka sytytin pamahtaa huomattavasti kovemmin kuin omamme. Muistin myös, että tällaisen kranaatin paloaika on vain kolme sekuntia. Laskin:

Yksi…

Koetin hädissäni vilkuilla ympärilleni saadakseni kranaatin ehkä heitetyksi takaisin.

Kaksi…

Oliko se tullut jalkojeni juureen? Nostelin manttelini helmoja ja etsin.

Kolme…

Nyt tulee räjähdys! Ei. Se oli sittenkin viiden sekunnin paloajalla.

Neljä… Viisi…

Mitään ei tapahtunut. Olin aivan varma siitä, että käsikranaatti oli suutarina jossakin manttelini helmoissa, enkä enää uskaltanut juuri liikahtaakaan. Silloin kuulin etuosasta liikettä. Äskeinen tunkeutuja oli siis vieläkin pesäkkeessä, eikä ollut suojautunut heitettyään käsikranaatin. Tämä tuotti äkkiä jonkinlaista helpotusta. Ehkä kysymyksessä ei ollutkaan käsikranaatti.

Kutsumaton vieraani poistui.

Jälleen aloin odottaa ja suunnitella. Suunnittelin pujahtamista omille linjoille ja mahdollisuuksia selvitä tästä tilanteesta. En ollut vielä kovinkaan kauan ehtinyt asioita pohtia, kun äkkiä kuulin jälleen liikettä ulkoa.

Joku oli taas tulossa tähystyspaikalle.

Kuulin selvästi tulijan liikkuvan etuosassa. Varovaista hiipimistä, joka läheni oviaukkoa. Pidätin hengitystäni ja epätoivo valtasi mieleni. Oli selvää, että ainakin nyt olisi suojan tarkastus niin perusteellinen, että minut löydettäisiin. Tuijotin herkeämättä oviaukkoon ja mieleni teki jo huutaa lähestyjälle, että olen täällä, sillä halusin kerta kaikkiaan päästä tästä jännityksestä ja pelosta.

Mies tuli oviaukkoon.

Ensiksi aloin nähdä karvalakin reunaa. Samanlainen lakki kuin niillä vihollisilla, joita olin ennen hyökkäystä nähnyt taisteluhaudassa. Miehen pää työntyi hitaasti oviaukosta tähystyspaikalle.

Äkkiä täytti mieleni valtava riemu. Lakin kokardi oli sinivalkoinen.

Samassa hetkessä tulivat näkyviin myös miehen kasvot. Ylikersantti Veikko Isolammin tuttu naama oli huolestuneen näköinen, kun hän tarkasteli poteroani.

Kuin ammuttu syöksyin kolostani esille ja tartuin Isolammin käteen. Pian sain selville tilanteenkin. Se ei suinkaan ollut niin toivoton, kuin olin kuvitellut, sillä hyökkääjä oli karkotettu pian takaisin, ja ammuntakin oli jo hiljentymässä. Oma tykistömme jauhoi vielä vastakkaista kanavan penkkaa. Sitä jäin hetkeksi haarakaukoputkesta katselemaankin.

Pian tapasin myös jalkaväen miehet, jotka olivat vyöryttäneet haudat. Eräs heistä kertoi ampuneensa liekinheitintä käyttäneen vihollisen, joka oli ollut juoksemassa tulenjohtopaikkaa kohti. Kurkkuani kuivasi, kun kuvittelin kohtaloani, jos tuo mies olisi päässyt perille. Vilkaisu vielä savuavaan jalkaväen pesäkkeeseen riitti hyvin mielikuvituksen avuksi.

Keskusteltaessa tapahtumista selvisi, että toinen vieraani oli ollut jalkaväkijoukkueen kersantti, joka oli käynyt tarkastamassa tähystyspaikkaa. Hän oli ampunut pistoolillaan suoraan suojaani ja hänellä oli ollut toisessa kädessä käsikranaatti valmiina. Jos poterosta olisi kuulunut pienikin ääni, hän olisi heittänyt pomminsa sinne. Onneksi olin ollut hiljaa. Myös selvisi, että yksi jalkaväen pojista oli joutunut vangiksi. Hänellä oli ollut hiukan vastaavanlainen tilanne kuin minulla, mutta hän ei liene ollut niin kauhun lamaannuttama kuin minä ja oli uskonut kehotusta tulla esille. Hänet oli nähty apua huutaen katoavan naapurin puolelle parin vihollisen raahaamana.

Korsumme, Kultaisen Kukon, tunkkainen ilma tuntui rauhallisen ihanalta, kun jonkin ajan kuluttua pääsin levolle. Muutama Työmies hermojen lepuuttamiseen ja pienet nokkaunet saivat paljon aikaan. Pian pystyin jo hymyssä suin puhumaan kolkosta kokemuksestani.

Kansa taisteli - miehet kertovat -lehti


--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset