Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Tiedustelu- ja pommituslento

Väinö Taivainen

 

Kahdeskymmeneskolmas toukokuuta kello kaksikymmentä starttasi neljä Bristol Blenheim -pommituskonetta Värtsilän lentokentältä. Kohteena oli Muurmannin rata Karhumäen pohjoispuolella.

Istuin radiosähköttäjä-konekivääriampujan lasikuvussa, kuten viidelläkymmenelläkolmella aikaisemmallakin lennollani. Ohjaajana oli kersantti Kalamo ja tähystäjänä vänrikki Valio. Tehtävä ei ollut tavallisuudesta poikkeava, vaan kuului rutiiniin.

Kuitenkin tuntui ilmassa tällä kerralla olevan enemmän jännitystä kuin tavallisesti.

Ehkä tämä johtui siitä, että käskynotolla oli kerrottu kovasta ilmatorjunnasta pommituskohteessa. Saksalaiset eivät olleet uskaltaneet pommittaa sitä kolmeatuhatta metriä alempaa, mutta meidän lentokorkeudeksemme oli määrätty yhdeksänsataa metriä.

Runsaan tunnin kuluttua olimme lähellä Sekehen kaupunkia ja aloimme etsiä sopivaa maalia tyhjentääksemme pommilastimme vihollisen niskaan. Silloin taivas tuli silmänräpäyksessä täyteen mustia ja valkoisia räjähtäviä kahden- ja neljänkymmenen millin ilmatorjunta-ammuksia.

Edessä oli kuin terässeinä, ja tuntui kuin palavaa kettinkiä olisi kiemurrellut ympärillämme valojuova-ammusten piirtäessä jälkensä kuulakkaalle iltataivaalle.

Olin ollut mukana monessa leikissä aikaisemminkin, mutta tällaista en ollut koskaan nähnyt.

Tajusin, että terässeinän läpi oli mahdotonta päästä, mutta mieleenikään ei olisi juolahtanut kääntyä takaisin. Annoin nopeassa tahdissa ohjaajalle tietoja ammusten tulosuunnasta väistöliikkeitä varten. Silloin tähystäjä, vänrikki Valio, karjaisi äkkiä radiopuhelimeen:

- Pintaan ja täyskäännös, yritämme uudelleen enemmän oikealta!

Paikallaan kääntyvä kone oli paras maalitaulu, ilmatorjuntamiesten toiveuni. Kersantti Kalamo oli kuitenkin jo ehtinyt kääntää koneen jyrkkään kaartoon.

Kuului kaksi räjähdystä melkein samaan aikaan. Vasempaan tasoon ilmestyi noin puolen metrin levyinen reikä, ja toinen osuma tuli oikeaan moottoriin, joka pysähtyi. Kone painui syöksykierteeseen.

Huusin puhelimeen: - Miten kävi? En saanut vastausta.

Vilkaistessani eteen näin Valion aukaisevan kattoluukkua ja pyrkivän ulos koneesta. Tajusin, että puhelinlaitteet olivat rikki. Tempaisin laskuvarjon telineeltä kiinnittäen sen hihnoihini ja aioin seurata Valion esimerkkiä. Sain luukun auki koneen ollessa edelleenkin syöksykierteessä, ja sen heitellessä minua seinästä seinään aloin ryömiä ulos. Ainoastaan puoli vartaloa sain koneen ulkopuolelle. Ilmanpaine työnsi minua takaisin koneeseen.

Maa lähestyi kieppuillen edessäni.

Ponnistelin kaikin voimin päästäkseni ulos koneesta. Mielessäni oli yksi ainoa ajatus: nyt minä kuolen, nyt minä kuolen, nyt minä kuolen. Yhä uudelleen sama ajatus.

Jokainen pelkää joskus. Itse muistan ensimmäisillä sotalennoilla pelänneeni vain yhtä asiaa: ettei ilmatorjunta-ammus sattuisi juuri istuimeni alle.

Kummallinen pelon paikka.

Mutta nyt kun kuolema oli aivan väistämättömästi silmieni edessä, voin todella sanoa, että pelollakin on rajansa. En tuntenut enää pelkoa. Maa lähestyi, ponnistelin kaikin voimin ulos koneesta. Kun matkaa oli enää sata-kaksisataa metriä, voimat pettivät ja annoin periksi. Vaisto sanoi, ettei laskuvarjo kuitenkaan enää ehtisi aueta.

Mutta kohtalo oli vielä päättänyt toisin.

Kalamo oli pysynyt paikoillaan odottaen, että me olisimme päässeet ulos koneesta, ennen kuin itse hyppäisi. Samalla hän oli yrittänyt oikaista konetta.

Ja ihme tapahtui. Noin viidenkymmenen metrin korkeudessa kone oikeni.

Minulla oli edelleenkin puoli ruumista ulkona koneesta, kun koneen oietessa syntyi imu, joka veti minut ulos kuin ilmahyllylle.

Aloin haparoida laskuvarjon laukaisinta. Huomasin kuitenkin, että varjo oli tarttunut luukun taakse. Riipuin koneen vasemmalla sivulla laskuvarjohihnojen varassa. Samalla näin, että Valio roikkui vasemman tason päällä. Hänenkin varjonsa oli tarttunut luukun taakse ja hän oli myös hihnojen varassa.

Koetin huutaa: - Matti, minäkin olen täällä, kun näin hänen haparoivan puukkoaan katkaistakseen hihnat ja pudotakseen kivenä maahan.

Tunsin, kuinka saapas irtosi jalastani ilmavirrassa, ja jostain käsittämättömästä syystä pudistelin irti toisenkin saappaan. Kalamo oli saanut hallituksi koneen, mutta korkeus laski jatkuvasti yhdellä moottorilla ajettaessa, ja myös meidän ruumiimme haittasivat koneen lentoa, kun roikuimme koneesta ulkona. Tunsin kuinka jalkani hipoivat puiden latvoja. Muutamien metrien korkeudessa Kalamo pysäytti vasemmankin moottorin, jolloin ilmavirta heitti minut koneen alle. Juuri ja juuri sain potkaistuksi itseni sivulle, kun täydessä pommilastissa oleva kone rytisi Itä-Karjalan suohon.

Kalamo oli suorittanut onnistuneen pakkolaskun.

Kuulin vain rytinää, kun tajunta sammui.

Kun heräsin näin Valion irrottavan laskuvarjohihnojaan ja Kalamon kömpivän ulos koneesta sanoen: - Oletteko vielä täällä? Hän oli luullut meidän hypänneen. Hän ei lennon aikana ollut nähnyt taakseen, mitä meille tapahtui.

Ensimmäinen reaktio noustessani pystyyn puhkesi sanoiksi:

- Täällähän kukkuu käki niin kuin Suomessa.

Ympärillä oli täysi hiljaisuus, ja käen kukunta kuului.

Kuulin samassa sanat:

- Nyt emme ennätä kuuntelemaan käen kukuntoja, meillä on kiire.

En malttanut vielä olla nykäisemättä laskuvarjon laukaisinta: olisiko varjo auennut. Se aukesi.

Virkistyin nopeasti, ja keräsimme rautaisannosreppumme, käsiaseistuksemme, kartat ja kompassin sekä radiokoodin. Ammuimme konepistoolilla bensiinitankkeihin saadaksemme koneen tuleen, mutta se ei onnistunut, koska tankeissa olivat kumisuojukset. Samassa alkoi metsästä kuulua ääniä. Venäläiset olivat lähteneet ajamaan meitä takaa. Olimme kaksisataa kilometriä linjojen takana keskellä vihollisen ilmatorjuntapatteristoja ja huoltokuljetuksia Itä-Karjalan suolla.

Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä pakoon itää kohti. Sieltäpäin ne eivät meitä varmaan ensiksi etsisi.

Neljä päivää ja yötä risteilimme Itä-Karjalan soilla kiertääksemme rintaman ja päästäksemme kotiin. Jouduimme vihollisen kanssa tulitaisteluihin, joissa toverini menettivät henkensä. Itse jouduin neljäntenä päivänä vangiksi.

Toiset koneemme, jotka olivat lentäneet sivummalla, selvisivät kotiin ja tekivät ilmoituksen, ettei kukaan meistä voinut selvitä hengissä. Minutkin julistettiin kuolleeksi ja haudattiin poissaolevana Hietaniemen sankarihautaan.

Kansa taisteli - miehet kertovat -lehti


--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset