Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Nuoren sotilaan sota

Mauno Koivisto

 

Periksi ei saa antaa

Talvisodan syttyessä olin juuri täyttänyt kuusitoista vuotta. Sotaan olin liian nuori, mutta kelpasin väestönsuojelutehtäviin. Ilmoittauduin Kerttulin koululla Turussa.

Olin samanaikaisesti töissä metalliverstaassa. Siellä oli kavereita, jotka kuuluivat palokuntaan. Se kuulosti mielenkiintoisemmalta, sinne siis minäkin. Kun vihollinen sitten ulotti ilmapommituksensa Turkuun, osallistuin Kaarinan vapaapalokunnan toimintaan. Miehistä oli pula. Näin myös Turun Pääskyvuoressa sijaitsevaan ammustehtaaseen tarvittiin työmiehiä. Ilmoittauduin töihin ja niin pääsin mukaan valmistamaan kenttätykistön kranaatteja.

Mitä mahtoi pyöriä nuoren Mauno Koiviston mielessä vihollista odotellessa

Sotahommiin

Jatkosodan liikekannallepanon yhteydessä liityin vapaaehtoisena 205. Ilmasuojelukomppaniaan. Se perustettiin turkulaisten vapaapalokuntien sammutusosastoista, jotka sodan sytyttyä olivat saaneet sotilassanastoon paremmin sopivan nimen ja järjestysnumeron. Meitä ei puettu sotilaspukuun eikä aseistettu. Me kävimme ampumassa Ispoisten ampumaradalla. Koska kysymyksessä oli armeijan organisaatioon kuuluva yksikkö, minun asepalvelukseni katsottiin alkaneeksi jatkosodan alusta.

Elokuussa 1941 perustettiin kenttäsammutusjoukot. Oman komppaniani mukana pääsin ensin Itä-Kannakselle ja sieltä Aunukseen.

Myöhemmin komppania siirtyi vielä Karhumäkeenkin, mutta silloin olin jo jalkaväessä. Kenttäsammutusjoukot olivat aseistettuja ja sotilaspuvuissa. Meillä oli kolme kuorma-autoa, joissa oli sammutuskalustoa. Sammutustehtäviä ei Kannaksella ollut, niinpä näitä autoja käytettiinkin vankien kuljetukseen. Kun tulimme Aunukseen, me toimimme samalla siellä olevien paikkakuntien palokuntina.

Maaliskuussa 1942 minut kutsuttiin 18-vuotiaana Aunuksesta asepalvelukseen Jalkaväkikoulutuskeskus l:een Hyrylään, jossa sain pikakivääriampujan peruskoulutuksen. Kouluttajat olivat sodan kokeneita, toinen puoli heistä haavoittuneita, joita ei toipumisen siinä vaiheessa voitu lähettää rintamalle. Koulutus oli asiallista. Koska vanhempaa ikäluokkaa ei ollut, simputustakaan ei tapahtunut. Päällystö ja alipäällystö eivät siihen juuri hairahtuneet.

Kuuden kuukauden koulutuksen jälkeen ikäluokkani katsottiin kelvolliseksi rintamapalvelukseen. Matkasimme junalla Keravalta Karhumäkeen, jossa oli henkilöstön täydentämiskeskus. Osallistuimme aluksi linnoitustöihin. Rakensimme aika järeitä linnoituslaitteita, korsuja ja esteitä. Jo silloin Karhumäkeä linnoitettiin täydellä teholla.

Noin kuukauden kuluttua meidät jaettiin täydennyksenä joukkoihin. Minut määrättiin suoraan etulinjaan, Jalkaväkirykmentti 35:n yhdeksänteen komppaniaan, joka taisteli tuolloin Maaselän kannaksen Poventsan lohkolla, Stalinin kanavan länsirannalla.

Me rakensimme esteitä ja muutenkin linnoitimme asemaamme. Pääosa ajasta kului kuitenkin vartiossa. Siellä sain aseekseni konepistoolin, joita siihen asti oli ollut vain yksi ryhmää kohden. Koppavuuden aiheen saa kovin vähästä, niin minäkin.

Sota on armotonta arpapeliä, sen sain jo silloin oppia. Meidän korsumme edustalle oli kerääntynyt porukkaa jututtamaan lomalta palaavia kavereita. Olin siinä itsekin mukana. Kaivautuminen oli vielä kesken, joten varsinaisia yhteyshautoja ei vielä ollut. Silloin siihen miesjoukkoon putosi kranaatti. Kaksi kuoli heti, kolmas sairaalassa, kaksitoista haavoittui. Jostain syystä menin sisälle korsuun muutamaa sekuntia ennen kranaatin putoamista, en tiedä miksi. Hetkeä myöhemmin korsun edusta oli täynnä verisiä miehiä. Puoli joukkuetta oli poissa pelistä. Se oli aika karmea opetus siitä, miksi olisi kannattanut kaivautua ahkerammin. Siinä suomalaiset olivat kyllä liian luottavaisia.

Törnin komppaniaan

Siirryin vapaaehtoisena JR 35:n yhdeksännestä komppaniasta 
1. Divisioonan jääkärikomppaniaan helmikuussa 1944. Komppanian päällikkönä oli rohkeudestaan kuuluisa luutnantti Lauri Tömi, josta kesällä 1944 tuli Mannerheimristin ritari. Jo edellisenä syksynä jääkärikomppaniaan oli lähtenyt meidän komppaniastamme muutama minulle tuttu aseveli.

Yhdeksäs komppania oli alkuvuodesta 1944 etulinjassa Maaselän kannaksella lähellä Seesjärveä. Jääkärikomppania oli Seesjärven länsirannalla olevassa Jouhivaaran kylässä. Maisema oli kumpuilevaa. Vanhat karjalaistyyliset talot oli kauniisti sijoitettu maastoon. Rakennuksessa oli saman katon alla suojat paitsi ihmisille myös eläimille, eikä huonolla ilmalla ollut tarvis katon alta välttämättä poistua.

Harjoitus komppaniassa oli tiivistä, ruoka oli tavallista parempaa, sukset ja aseet olivat valkoisiksi maalatut. Olin ollut JR 35:ssä konepistoolimiehenä, mutta nyt jääkärikomppaniaan tultuani minulle annettiin aseeksi kivääri. Kaikilla muilla oli konepistooli.

Luutnantti, Mannerheim-ristin ritari, Lauri Tömi

 

Kevättalvella venäläiset hyökkäsivät yli Seesjärven ja yrittivät vallata Kuusniemen kärjessä olevan tukikohdan. Hälytyksen saatuamme lähdimme autoilla Kuusniemen suuntaan ja jatkoimme sitten matkaa suksilla. Komppanian päällikkö Lauri Tömi kulki ensimmäisen joukkueen mukana, johon minäkin kuuluin, niemen vasenta puolta järven jäätä pitkin aivan rannan tuntumassa.

Kun tulimme linnoitetun tukikohdan kohdalle näimme järvellä taivaanrannassa suuren määrän venäläisiä poistumassa. Ne olivat ampumamatkan ulkopuolella. Silloin tukikohdasta huudettiin: "Niitä on tuolla toisella puolella vielä!"

Lähdimme kiertämään tukikohdan ohitse oikealle. Jäällä oli kaatuneita ja haavoittuneita venäläisiä. Tulin yhden suksiensa päällä maanneen haavoittuneen kohdalle. Hän oli menettänyt ilmeisesti paljon verta, vapisi kylmästä, pelosta ja verenhukasta ja näytti päätänsä, eli pyysi tuskiensa lopettamista. Minä jatkoin matkaa ja huomasin, että joku takana tuleva alkoi antaa ensiapua.

Kun olimme hiihtäneet vähän matkaa, alkoi rannasta tulla tulta, jonka johdosta kärjessä kulkeneet joko kaatuivat tai heittäytyivät lumelle. Olin vähän kauempana tulossa ja käännyin takaisin mennen tukikohdan kohdalla jäältä pois ja aloin edetä rannan suunnassa. Meidän porukkamme olivat silloin jo aika lailla sekaisin, emmekä tienneet missä oli omia, missä vihollisia.

Päädyin yhden myrskyn kaataman männynjuurakon taakse, jossa oli muitakin meidän miehiämme. Kersantti Sällinen lähti ryömimään juurakon ohitse, mutta hänet ammuttiin siihen. Joku huusi oikealta kysyen, missä oli omia. Nousin toiselle polvelle ja huusin: täällä. Samassa kuului laukauksia hyvin läheltä ja kuula lävisti lumipukuni hupun.

Joukkueemme ensimmäiseen ryhmään kuulunut alikersantti Erkki Lamminen oli sopivalla hollilla ja heitti muutaman käsikranaatin. Lamminen oli minusta oikealla eli mantereelle päin, ja kuultuaan, missä minä olin, heitti käsikranaatin siihen minun eteeni. Heti syntyi sillä puolella liikettä. Lammiselle annettiin muiden mukanaan tuomia käsikranaatteja, ja niin hän jatkoi heittelyä. Joku venäläinen sytytti liekinheittimen, jonka suihku meni ensin ylöspäin. Kun hän alensi sitä ja suuntasi sen siihen suuntaan, mistä Lamminen käsikranaatteja heitti, Lammisen heittämä käsikranaatti osui tähän liekinheitinmieheen, painesäiliö meni rikki, aseen käyttäjä kuoli ja liekki lopsahti.

Tämän jälkeen alkoi kuulua venäläisten puolelta kovaa huutoa. Jotkut nousivat ylös ja jotkut jatkoivat ampumista. Rannassa oli ilmeisesti myrskyn tuomia tukkikasoja, joitten takaa ja alta venäläisiä alkoi nousta. Ensimmäiset nousijat joutuivat ristituleen. Tällöin vasta selvisi, että minuakin ampunut mies oli ollut minusta noin metrin päässä männyn juurakon toisella puolella. Hän oli ilmeisesti ampunut ohitseen ryömimässä olleen kersantti Sällisen.

Pikakiväärimieheksi

Tämän taistelun jälkeen minun aseistuksekseni tuli venäläinen Dektjarjev-pikakivääri eli Emma, jollaista minun käsittääkseni ei komppanian aseistuksessa aikaisemmin ollut. Pikakiväärin lippaassa oli mielenkiintoinen kokoelma patruunoita. Oli tavallisia patruunoita, oli keltavärisiä valojuovia ja oli punakärkisiä panssarin läpäisyyn tarkoitettuja patruunoita.

Kuuluisa pikakivääri toimi myös kortinpeluu alustana

Meidän käsiimme lankesi myös venäläisten mukana ollutta muonaa. Heillä oli mm. amerikkalaisia lihasäilykkeitä, jotka olivat toisenlaisia kuin mitä meillä oli käytössä. Peltipurkissa oli vahvasti maustettu makkara. Venäläisten muu varustus oli varsin heikkoa. Heidän suksensa olivat huonoja, ja näyttivät olevan yleensä jalkaan kiinnitetty niin, että huopatossuun oli neulottu metallinen koukku ja suksea sitoi huopatossuun naru. Tämmöisillä suksilla täytyi olla varsin vaikeata liikkua maastossa.

Kun Maaselän rintamaa oltiin purkamassa, saivat venäläiset siitä vihiä ja aloittivat entisen JR 35:n 9.Komppanian lohkolla väkivaltaisen tiedustelun. Sen johdosta syntyi vaikea tilanne. Meidän jääkärikomppaniamme lähetettiin apuun ja tilanne selvitettiin.

Me emme tämän jälkeen osallistuneet Maaselän kannaksen suunnalta tulevan hyökkäyksen torjumiseen, vaan jouduimme taisteluihin niitten joukkojen kanssa, jotka olivat Syvärin suunnalta tulleet ja levittäytyneet Laatokan rannasta pohjoisemmaksi.

Ajoimme Suojärven itäpuolista tietä Suojärven eli Suvilahden aseman suuntaan. Siellä oli väki hyvin lyhyellä varoitusajalla evakuoitu. Kun menimme erääseen torppaan, oli siellä pöydällä lappu, jossa luki: "Hyvät sotilaat, jättäkää ovi auki, että kissa pääsee sisälle."

Veljen kohtaaminen

Lähdimme sieltä itään päin vanhan valtakunnanrajan taakse. Jossakin Tsalkin tienoilla muistan nähneeni tutun kenttäpostitienviitan. Veljeni oli haavoittunut olkapäähän alkuvuodesta 1942 ja oli ollut asepalveluksesta vapautettuna, mutta hän oli kuitenkin uudelleen kesällä 1944 JR 56:n jääkärijoukkueessa. Tapasinkin veljeni siellä ohimennen.

Meillä ei veljeni kanssa ollut tapana puhua mistään yleisistä tai korkealentoisista asioista keskenämme. Niinpä vasta vähän ennen veljeni kuolemaa 1970-luvun lopussa Turun Keskussairaalassa kysyin häneltä, miksi hän oli aseellisessa palveluksessa mukana 1944, vaikka hänellä oli huomattava invaliditeetti. "Lähdin sinne, missä kaveritkin olivat", oli vastaus.

Meidän ryhmämme tehtäväksi annettiin tarkistaa, voisivatko venäläiset käyttää hyökkäykseen tietä, joka johti ns. Hyrsylän mutkan eteläosasta kohti Suojärveä. Ajoimme pyörillä sitä tietä. Tulimme idästä päin entisen valtakunnanrajan kohdalle ja totesimme, että tie oli ollut käyttämättömänä useita vuosia ja pahasti rappeutunut. Siellä oli talvisodan aikaista hyljättyä sotakalustoa.

Vanha valtakunnan raja sahasi selvässä metsässä edestakaisin. Myöhemmin sodanjälkeen luin, että Tarton rauhassa vuonna 1920 oli sovittu rajan pituudesta ja että rajaa oli vedetty toisaalta Laatokasta käsin ja toisaalta Jäämereltä käsin. Näitten rajanvetoporukkojen lähestyessä toisiaan Hyrsylän mutkan vaiheilla raja ei ollut vielä riittävän pitkä, ja sitä piti sitten siellä pidentää. Totesimme, ettei tie ilman jonkinlaista korjausta ollut käytettävissä.

Siirtyessämme Suojärvellä käymiemme taistelujen jälkeen pohjoiseen, havaitsimme Annankosken kohdalla tehdyn linnoitustöitä. Pitkästä aikaa nähtiin varustettuja asemia. Siinä joukossa, joka tuli pohjoisesta, oli myös mies, joka kuljetti olkapäällään ikään kuin vesiränniä. Kävi selville, että se oli uusi panssarintorjunta-ase, saksalainen panssarikauhu.

Jatkoimme matkaa Aittojoen kautta pohjoiseen, Vegaruksen kylään. Meidän piti olla rintaman selustassa. Divisioonan komentaja kenraalimajuri Fagernäs kävi luovuttamassa Törnille Mannerheim-ristin. Sitä varten komppania järjestäytyi.

Kävi ilmi, että selustassa liikkui huomattavan suuri venäläinen partio. Meille tuli tieto, että sille partiolle oltiin idästä käsin tuomassa vahvistusta ja täydennystä, ja me lähdimme katkaisemaan sen kulkua. Törmäsimme tähän partioon varsin tiheässä metsässä, jolloin suoritettiin puolin ja toisin seisaalta nopeaa ammuntaa ja sitten irtaantumista.

En koko ammunnan aikana nähnyt yhtään venäläistä siitä huolimatta, että perässä kulkenutta patruunankantajaani Matti Virtasta ammuttiin. Kuula meni suusta sisälle vieden keskimmäisiä ylähampaita, hipaisi kieltä ja poistui leukaluun alta. Se oli ainoa tappiomme siinä taistelussa. Matti palasi aikanaan sairaalasta ja toipumislomalta. Hänelle oli tehty proteesi korvaamaan ne hampaat, jotka hän oli menettänyt. Proteesin hän otti aina pois, kun ruvettiin syömään.

Haavoittuneiden asema

Myöhemmin Tolvajärvellä sattui tapahtuma, joka kuvaa sodankäynnin erästä pulmaa, haavoittuneiden asemaa. Haavoittuneet usein jatkoivat taistelua, puolin ja toisin. Edetessämme minun ja oikealla puolella etenevän kaverin väliin jäi haavoittunut tai kaatunut venäläinen, liikkumaton kuitenkin. Huutelimme toisillemme, että tuo pitää ampua, mutta emme kumpikaan sitä tehneet, vaan jatkoimme matkaa.

Vähän ajan perästä komppanian päällikkö tuli meidän jälkeemme suon laitaan, johon hyökkäys pysähtyi. Hän oli huomattavan järkyttyneen näköinen ja sanoi venäläisen haavoittuneen yrittäneen ampua häntä. Kaikesta päättäen kyseessä oli sama haavoittunut, tai tekokuollut, jonka me olimme taaksemme jättäneet.

Kun tulimme leiriytymisalueellemme, huomasimme, että telttamme olivat aivan riekaleina. Sinä aikana kun olimme olleet etulinjassa, olivat venäläiset maataistelukoneet hyökänneet tykistöasemia vastaan ja siinä pommittaneet myös meidän telttojamme. Kaikki teltoilla olleet olivat haavoittuneet. Olimme aikaisemmin todenneet, että tykistö oli ottanut oppia kokemuksista ja vienyt tykkinsä suolle, missä lentopommien ja tykistökranaattien sirpalevaikutus on huomattavasti vähäisempi kuin kovalla maalla.

Näihin aikoihin minulla ja ehkä muillakin alkoi olla semmoinen kasaantunut väsymys, ettei aina ollut varma, oliko joku tapahtuma sattunut vai oliko se unennäköä.

Pikakiväärini kohtalo

Syyskuun 4. päivänä 1944 solmittu aselepo ei synnyttänyt mitään tunnekuohuja. Se, että vastapuoli jatkoi sotaansa vielä vuorokauden, aiheutti tietysti epävarmuutta. Aselevon seurauksena joukkojamme ryhmitettiin uudelleen ja näin meidänkin divisioonamme, joka oli lähtenyt sotatielle Enosta ja Tuupovaarasta kesällä 1941, palasi ja koottiin lähtöalueillaan kotiuttamista varten. Maamme tilanne oli poliittisesti epävarma ja vastustajamme aikeet hämärän peitossa, Niinpä komppanianpäällikkömme Lauri Törni ja hänen asealiupseerinsa Arvo Männistö päättivät muiden tietämättä kätkeä aseita vastaisen varalle Enon korpiin. Kätköihin pantiin nimenomaan sotasaaliina saatuja aseita, koska ne eivät kaikki olleet kirjanpidossa.

Törni kaatui Vietnamissa USA:n armeijan kapteenina lokakuussa 1966. Näin tästä kätköstä tiesi enää vain Männistö. Hän kertoi asiasta everstiluutnantti Lars Rönnquistille, joka toimi sodan aikana 1. Divisioonan operatiivisen osaston päällikkönä ja oli usein ollut vastuussa Törnille annetuista tehtävistä. Kätkö päätettiin avata.

Hyvässä rasvassa olleet aseet tuotiin Sotamuseoon. Kätkössä oli ollut myös Dektjarjev-pikakivääri, tukijalat aseesta irrotettuina. Olin tehnyt näin omankin aseeni kanssa keventääkseni näin kantamustani.

Sotamuseossa pikakivääri puhdistettiin. Tällöin löytyi yllättäen todiste, joka osoitti aseen olevan juuri minun "Ernmani". Olin ottanut heinäkuussa Agläjärven Rääpyrannankankaalta kaatuneelta neuvostosotilaalta talteen tämän karttalaukun. Laukussa oli muun sisällön lisäksi puolisen tusinaa silkkisiä nenäliinoja, joiden yhdessä kulmassa oli punainen ruusu. Pikakivääriä puhdistettaessa löytyi sen perässä olevasta porareiästä nenäliinaksi osoittautuneet kangaskappaleen jäännökset, joita tutkittaessa löytyi samainen punainen ruusu. Pikakivääri ja tuo nenäliina ovat nykyisin näytteillä Sotamuseossa Helsingissä.

Kesällä 1944 tilanne näytti toivottomalta ja sota hävityltä. Silloin tapahtui se ihme, että armeija kohentautui vielä uudelleen ja sai tilanteen hallintaansa. Yksi veteraanien aatteellisen perinnön kulmakivistä on se, että vaikka tilanne on toivoton, periksi ei saa antaa. Aina on kuitenkin vielä mahdollisuus. Se pätee niin rauhan kuin sodankin aikana.


--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset