Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Valkeasaari 9.6.1944

Martta Mattila, Ylistaro


Syyskuussa 1941 sain komennuksen Kivennavalle pitämään kanttiinia Kevytosasto 18 miehille. Meitä oli kolme lottaa ja kanttiini pantiin pystyyn.

Ensimmäinen joulu oltiin Hiirelässä.

Kanttiinina oli tavallinen lato, kylmä kuin mikä. Korvike keitettiin pihalla padassa, joka oli muutaman luonnonkiven varassa. Sitten saimme joksikin aikaa englantilaisten myötätunnoksi nimitetyn kanttiiniauton. Se oli tietenkin huomattava parannus pihalla keittämiseen.

Kevytosasto 18 hajotessa meidät siirrettiin JR 58:aan, jonka mukana olimme sitten sodan loppuun saakka.

Keväällä 1944 rykmentti siirtyi etulinjaan Valkeasaareen ja kanttiini tietenkin sen mukana. Siellä meillä oli oikein korsukanttiini puron varrella. Valkeasaari on ensimmäinen asema vanhan Viipurin-Pietarin radan Neuvostoliiton puolella, kuten muistetaan.

Kukaan Valkeasaaressa kesäkuun 9. päivänä 1944 ollut ei unohda tuota päivää. Pahaa aavistamatta olimme illalla menneet nukkumaan. Aamulla viiden tienoilla heräsimme valtavaan jyrinään, vihollisen suurhyökkäys oli alkanut. Heti alkajaisiksi korsumme pieni ikkuna painui kasaan ja ovi lennähti ilmanpaineesta peräseinälle.

Siinä vieressä oli viestimiehiä, jotka tulivat katsomaan miten meille oli käynyt. Hengissä oltiin, vieläpä jokseenkin vahingoittumattomina. Puhelinlinjat sen sijaan olivat katkenneet.

Linjassa olleet konekiväärikomppanian pojat kävivät kysymässä olisiko meillä vielä jotakin juotavaa. Annoimme mehua, kun sattui olemaan, minkä jälkeen pojat palasivat asemiinsa. Mahtoiko heistä monikaan tulla elävänä takaisin, räiske oli sellainen.

Rykmentinkomentaja oli kesken kaiken muistanut meidän kanttiinimme olemassaolon ja ottanut yhteyttä pataljoonankomentajaan, joka sitten pani lähettinsä meitä hakemaan. Kello taisi olla siinä 11 maissa aamupäivällä, joten olimme olleet kuusi tuntia taistelujen keskellä tietämättä oliko meillä mahdollisuuksia pelastumiseen.

Kaikki oli yhtä kaaosta, korvat olivat haljeta siinä metelissä. Koko seutu oli muutamassa tunnissa muuttunut kuin toiseksi planeetaksi.

Lähdimme, mutta pojat jäivät sinne. Oli kauhea tunne jättää heidät, mutta lähdettävä oli kun se vielä oli mahdollista.

Tiesimme, ettemme olisi siitä kadotuksesta selvinneet ilman Jumalan varjelusta.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset