Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Myrsky puhkeaa Syvärillä

Osmo Patolinna

 

Suurhyökkäyksen raju alku yllätti rauhalliseen asemasotaan tottuneet suomalaiset soturit

Oltiin viimeistä yötä Syvärillä ennen juhannusta 1944.

Kymmentä päivää aikaisemmin joukkueemme oli miehittänyt Ruudun tukikohdan. Kannaksen taistelujen jyly kantautui sinne saakka yli Laatokan vaimeana kumuna.

Ruutu oli Syvärin mutkassa, Punaisen Lipun sillan pielessä, joen kapeikon kohdalla. Noina kymmenenä yönä emme saaneet nukkua vapaavuoroillakaan. Venäläinen teki valehyökkäyksiä valmistellessaan joen ylitystä Lotinanpellon kohdalla. Motorisoitujen joukkojen siirrot kuuluivat, jopa näkyivät meillekin sen verran, että arvelimme telaketjujen kolinan olevan jonkin merkittävän tapahtuman ennettä.

Neuvostoliiton hyökkäys Aunuksessa on alkanut 18.6.1944. Ensimmäiset haavoittuneet saapuvat joukkosidontapaikalle.

Se alkoi!

Olin puolen yön aikaan nukkumassa, kun heräsin muitten mukana jumalattomaan tykistökeskitykseen, joka ravisteli korsuamme kuin kivenmurskaamon seulaa. Hypättiin saappaisiin, kahmaistiin ase kouraan ja syöksyttiin juoksuhautaan.

Porhalsin juuri haudan mutkasta, kun vastaani tupsahtivat vänrikki Simo Forsström ja ylikersantti Esa Karjalainen. Tupsahtivat todellakin, sillä törmäsin Forsströmiin. Samalla sekunnilla räjähti kranaatti vieressämme juoksuhaudan penkalla, ja vänrikki putosi syliini sirpale päälaessa. Karjalaisen pelasti haavoittumiselta seikkailukertomuksista tuttu sattuma: kranaatinsirpale oli pysähtynyt hänen karttalaukussaan olleeseen virsikirjaan.

Tempasin Forsströmin sirpalesuojaan ja luovutin hänet parille sotamiehelle. Vasta aamulla saimme hänet kuljetetuksi lääkintähuollon hoiviin. Hän palasi terveenä riveihin myöhemmin syksypuolella.

Karjalainen kertoi vihollisen olevan niemen kärjessä juoksuhaudoissamme. Lähdimme yhdessä tutkimaan tilannetta.

Koko ajan jatkui meille ennen kokematon keskitys. Myöhemmin kuulin tykistön miesten laskeneen, että tuota parin hehtaarin aluetta tulitti noin kaksisataa venäläistä putkea neljä ja puoli tuntia täydellä teholla.

Kärkeä lähestyessämme totesimme tulen aiheuttaneen tappioita. Viimeisetkin elossa olevat olivat jättämässä asemiaan.

Kavereille tuli lähtö

Suunnilleen kärjen poikki oli rinteeseen kaivettu ja verhoiltu panssarieste, jyrkkä seinämä. Viimeiset miehemme olivat juuri sitä ylittämässä.

Syöksyin seinämän päällä olevaan poteroon suojaamaan konepistoolillani kahden joukkuetoverini kujanjuoksua tulittaen heidän ylitseen noin kolmenkymmenen metrin päässä olevaa haudanpätkää, josta etumaiset hyökkääjät ampuivat poikien perään.

Eikä tätäkään voida kutsua joukkopsykoosiksi. Soturi on lastannut pyörälleen kaiken omaisuutensa, mikä Kannaksella ei ollut mahdollista.

Pienen hetken herkuteltuani tilanteella kuului konepistoolistani vain pahaenteinen kilahdus. Olin tullut panneeksi siihen vartiossa kauan käytetyn lippaan, jonka jousi oli kuoleutunut eikä jaksanutkaan työntää patruunaa esiin. Kun minuun samalla suunnattiin haudasta viisi venäläistä asetta, näin ainoaksi keinoksi livahtaa taaksepäin maaston katveeseen täyttämään lippaita. 

Panssariesteeltä tuleva polku ja panssarintorjuntatykin asemaan johtava kaivanto yhtyivät kumpareella, jossa mielestäni sopi jatkaa sotaa.

Tykistötulen painopiste oli tällä välin siirtynyt takamaastoon.

Hetken siinä henkeä vedettyäni totesin kuitenkin ympärilläni olevan pinottuina kymmenittäin panssarimiinoja. Oli löydettävä parempi paikka!

Lähdin pyrkimään taemmaksi. Siitä tulikin kujanjuoksu, jollaista en toista ole kokenut. Kaksi kertaa möyrin esiin päälleni laonneesta hiekasta, kun kranaatti oli räjähtänyt haudan reunalla juuri kohdallani.

Matkaa oli runsas sata metriä tukikohdan taakse kaivetulle tukilinjalle. Maasto oli kanervanummea, tiheää keskenkasvuista männikköä, ja paloi ilmiliekissä. Lentelevien sirpaleiden, turpeiden ja tulenlieskojen keskellä minua varjeltiin niin, että pääsin tukilinjan juoksuhautaan.

Siellä olivat tukikohtamme kärjessä olleiden ryhmien rippeetkin. Ikävä sanoa, silmät renkaina ja oudosti ympärilleen pälyillen. Tarjosivat sentään tupakan.

Harhanäkyjä

Sitten se alkoi.

Joku huomasi oikealla taisteluhaudan takana liikkuvan kypäräpäisiä miehiä.

Johtopäätös oli heti selvä: Vihollisia!

Taisi joku huutaa sen ääneenkin eikä muuta tarvittu: joka ukko oli salamana pystyssä ja hurjaa vauhtia matkalla tienristeyksen yli pienen aukon toisella puolella olevaan kuusikkoon - pystyssä, suojautumatta ja jumalattomalla vauhdilla.

Kirosin ja huusin, mutta mikään ei auttanut.

Samassa olivat äskeiset kypäräpäämiehetkin paikalla. Olin jo ehtinyt suunnata konepistoolin sinne päin kun tulijat pelasti supisuomalainen perkele.

”Mihin helvettiin te oikein juoksette?!” huusi kärjessä tuleva kypäräpää.
Huh - olipa lähellä! Varmistin aseen ja laskin sen alas.
Tulija, ylikersantti, ilmoitti olevansa rykmentin Jääkärijoukkueen johtaja ja tulossa avuksi. Hänen miehensä asettuivat tyylikkäästi asemiin - kuten valioporukalle sopii.

Siten tapahtui kummia: kenenkään käskemättä joukkue aloitti hillittömän ammunnan - aseet lauloivat pitkiä sarjoja palavaan mäntypensaikkoon savun sekaan.

”Mitä helvettiä te oikein ammutte?!” karjuin metelin läpi ylikersantin korvaan.
”Etkös näe että koko metsä on ryssiä täynnä?” sanoi tämä - ja paahtoi konepistoolillaan puoli lipasta kerrallaan.

Tuijotin tulen ja savun sekaan enkä nähnyt siellä ristin sielua.

Vetäytyminen Aunuksesta on alkanut. Epämääräiset miesjoukot eivät kuuluneet kuvaan. Tässäkin ollaan kokoontumassa etukäteen käskettyyn paikkaan Kuittisissa.

Jossakin oli nyt vikaa - joko minä tai nuo äsken tulleet olivat pahasti sekaisin.

Jääkärit ampua paahtoivat piiput kuumina.

Päätin, että minun täytyy olla sekaisin ja että paikkani näinollen on jossakin muualla kuin täällä.

Hiippailin siis hiljalleen komppanian komentopaikalle ja selitin tilanteen päälliköllemme luutnantti Leevi Maltarille. Ottaen mukaan lääkintämiehet palasin sitten etulinjan hautoja pitkin tukikohta Ruutuun, jossa kyyristelin keskityksen loppuun saakka.

Jääkärit kertoivat ajaneensa vihollisen omalle puolelleen. Jälkiä myöhemmin tarkkaillessa kävi ilmi, että ”voittamaton puna-armeija” ei ollut käynyt etumaisia taisteluhautoja kauempana - siinä palavassa männikössä ei ollut käynyt ketään.

Me JR 44:n 11. Komppanian III Joukkueen miehet aloimme keräillä kamppeitamme. Kaverit polttelivat puhdetöitään - tukikohta Ruudun kamiinoiden savupiipuista kohosivat ilmaan kauhat ja lampunjalat.

Oli taas edessä totinen koetus.

Kansa taisteli 7/83

 

Joukkopsykoosi Syvärin kannaksella
Kun Karjalan kannaksella kesäkuun 9. päivänä alkanut suurhyökkäys näytti etenevän vastustamattomasti kohti Suomen ydinalueita, ylipäällikkö Mannerheim teki päätöksen, jolla hän siirsi Itä-Karjalassa reservinä olleita joukkoja Kannakselle. Kun nekään eivät tuntuneet auttavan, oli jo pakko heikentää rintamassa olleita joukkoja ja suunnata nekin vihollisen painopistesuuntaan. Aunuksen puolustusasemalla ei enää siinä vaiheessa ollut merkitystä ohuen miehityksen takia, mutta takana oli runsaasti aluetta. Sitä oikein käyttämällä voitiin taata Kannaksen joukoille riittävästi aikaa vastatoimenpiteisiin.

Jalkaväkirykmentti 44 oli asemissa Syvärin varrella Kuuttilahden kohdalla. Jo vajaan viikon kuluttua suurhyökkäyksen alettua Kannaksella, annettiin Aunuksen kannaksen joukoille runsaasti uusia operatiivisia käskyjä. Mm. JR 44:n I P oli 5. Divisioonan reservinä, mutta sai käskyn marssia uusiin asemiin lähemmäs etulinjaa. Samalla divisioona oikaisi puolustuslinjaansa Laatokan rantalohkolla.

Suurtaistelussa syntyy helposti joukkopsykooseja. Tämä kertomus lienee kuitenkin niiden vaarattomimmasta päästä. Vihollistahan ei päästetty murtamaan asemia, mutta luulo oli todellinen, mikä puolestaan vaikutti siihen, että etulinjaan tulleet soturit luulivat nähneensä vastustajan jo omissa taisteluhaudoissa. Usein oli kysymys pelosta, joka sitten johti pakoon: ensin lähti yksi mies - ehkä hakemaan patruunoita tai viemään kaveria joukkosidontapaikalla - häneen liittyi toinen, kunnes koossa oli joukko, joka ei enää ollut matkalla minnekään. Suunta oli vain paukkeesta poispäin.

Tässähän ei ollut kysymys paosta, eikä ehkä kovin suuresta pelostakaan.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset