Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Panssarit Portinhoikassa

V. Rautiainen


Kun aikoinaan suoritin asevelvollisuuttani Hämeenlinnan tankkipataljoonassa, tutustuin Poltinahon harjoitusmaastossa silloisiin panssarivaunuihin, jotka olivat kuin kalasäilykepurkkeja myöhäisempien panssarien rinnalla. Suurta kunnioitusta nuo vanhat tankkimmekin tosin herättivät pukatessaan Ahveniston metsässä nurin käsivarren paksuisia puita kuin tyhjää vain.

Saksasta tulleita rynnäkkötykkejä saapumisparaatissa.

Mutta viime sodassa jouduin jo tekemisiin mahtaviksi teräslinnoituksiksi kehittyneiden panssarien kanssa, joihin eivät enää pystyneet polttopullot ja norsupyssyt, vaan joita kukistamaan tarvittiin aina tehokkaammiksi tehtyjä torjunta-aseita, panssarinyrkkejä ja -kauhuja.

Elettiin sotavuotta 1944. Hyökkäysvaunukoulutuksestani huolimatta toimin komppaniassamme lääkintämiehenä. Tähän tehtävään saivat minut käytäntö ja lääkintäkapteeni Pylkkänen. Lääkintämiehiä aina tarvittiin, mutta toisaalta taas ei joka ukolle ollut antaa omaa nimikkoajokkia. En niin kovin innokas ollutkaan panssarimiehen puuhaan, koska mielestäni nuo rautapurkit olivat hengenvaarallisempia niiden sisässä istujille kuin vapaana maastossa liikkuville. Ainakin ne saivat hien irtautumaan sisällä istuvalta, kun aurinko kuumensi vaunun panssarin ja moottori uhosi öljynkatkuista lämpöä vaunun sisään. Kerran jouduin ajamaan alikersantti Pirttilän ohjaamassa Sotka-vaunussa Viipurin liepeiltä Saarelaan. Uskon, että turkkilaisten höyrykaappi on viileämpi laitos kuin esimerkiksi ahdas Sotka kesäisenä päivänä. Matkani kurjuutta alikersantti Pirttilän ajokissa lisäsivät joka puolellamme alituiseen possahtelevat kranaatit, koska kulkemamme tie oli pitkältä matkalta vihollistykistön haarukassa.

Lääkintämiehen tehtävä on varsinkin panssarijoukoissa vaikeaa, koska panssarit liikkuvat usein aivan etumaastossa, joskus vihollisen alueellakin. Kerran jouduin Perkjärvellä noutamaan vaurioituneesta panssarista pois kuljettajan, joka oli vaikeasti haavoittunut. Raahasin miehen pohjaluukun kautta alas, ja kun olimme ulkona, panssari pelmahti valtaviin liekkeihin. Savuverhon suojassa sain haavoittuneen ensiapuasemalle, mutta kyllä luotiakin rapisi hännillämme.

Komppaniaamme komensi kapteeni GB. Kvikant, jonka kaatumisesta olen kertonut aikaisemmassa kuvauksessani. Tämä upseeri oli Mannerheim-ristin ritari, ja hän tiesi panssareista sen, mitä panssariupseerin tulikin tietää. Hänen johdollaan komppaniamme niitti loistavimmat laakerinsa.

26.6. etenivät panssarimme Juustilasta Portinhoikan suuntaan. Vihollinen oli edellisenä päivänä hyökännyt parin kilometrin päähän Juustilasta, mutta nyt panssarimme ja jääkärimme työnsivät sen takaisin ottaen uudelleen haltuunsa Portinhoikan seudun.

Edestakaisin vyöryneet hyökkäysvaunut olivat jauhaneet sateen kostuttaman tien kehnoksi. Liikuimme panssarien hännillä. Tiesimme, että vihollinen oli aloittanut hyvin valmistellun hyökkäyksen Talista Portinhoikan kautta Juustilan suuntaan. Portinhoikan kautta kulkeva Imatran tie oli tärkeä kohde, jonka pitäminen merkitsi meille paljon, ja samoin se kiinnosti myös vihollista, joka olikin asettanut tänne taisteluun varsin vahvoja panssarijoukkoja. Vihollinen pyrki valtaamaan Portinhoikan yhä uudelleen.

Edetessämme taisteluun ajoi vastaamme autoja, joiden kuormalavoilla lojui kaatuneita ja pahoin silpoutuneita miehiä. Vähemmän haavoittuneet katselivat menoamme. He olivat säilyneet pahemmalta ainakin toistaiseksi ja olivat auliita avustamaan vaikeammin haavoittuneita. Näin joukossa tuttuja kasvoja, koetin hymyillä, mutta hymy nokisesta naamastani taisi olla kuin pelkkä irvistys. Ainakaan kukaan tuntemistani ohitse kulkevista ei vastannut hymyyni.

Portinhoikassa oli taistelun melske korvia repivä, isoja petäjiä kaatui tykistön keskitysten myllertäessä selustassa. Sain oitis työtä. Eräs jalkaväen sotilas oli lievästi haavoittunut, mutta menettänyt hermonsa. Riehuen keskellämme hän karjui minkä kurkusta lähti:

- Isoja, saatanat, isoja ...

Sidoin miehen käsivarren. En päässyt selville mitkä olivat "isoja saatanoita". Annoin huutajalle hevosannoksen rauhoittavia pillereitä. Mies söi ne nälkäänsä ja lakkasi ulvomasta. Kun jälkeenpäin kannoin erään haavoittuneen JSp:hen, näin miehen vetelevän raskaita unia puun alla välittämättä enää mistään isoista saatanoista.

Uskon, että miehen oli vallannut panssarinkauhu. pahimmassa muodossaan. Olin tuntenut sellaista joskus itsekin, tosin lievemmin. Tunsin sitä vielä samana iltanakin.

Makasin kranaattikuopassa sitomani haavoittuneen vieressä ja odotin tilaisuutta päästäkseni potilaani kanssa ensiavun jälkeen lähtemään joukkosidontapaikkaan. Kuulaa surisi kuin syöttönauhalta matalalla lentäen kuoppani ylitse. Kaikkina hetkinä en tiennyt, ampuivatko omat vaiko vihollinen. Siinä tilanteessa oli turhaa yrittääkään pyrkiä pois kuopasta. Taisteluhautamme olivat taempana, mikäli nyt hätäisesti kaivettuja poteroita saattoi sellaisina pitää. Koetin kurkistella kuopan partaan ylitse tienoota, jossa joka taholla rätisi ja paukkui.

Edessämme möyrysi myös kaksi vihollisen Sotkaa. Ne tulittivat takanamme olevaa mäentöyrästä, jossa taas liikkui meidän panssareitamme. Painauduin matalaksi, kun toinen Sotkista suuntasi lyhyeltä matkalta konekiväärisuihkunsa kuoppaa kohden. Erotin melskeen läpi sen moottorin sykinnän, ja kauhukseni sen ääni voimistui voimistumistaan. Sotka läheni kuoppaani.

Olisin kuulasateesta huolimatta pinkaissut pakoon, mutta en voinut jättää haavoittunutta. Hänen tilansa oli vakava. Yksi luodeista oli repäissyt vasemman olkapään riekaleiksi, ja toinen oli läpäissyt kupeen. Ensiapuni tyrehdytti verenvuodon, mutta miehen tajuttomuus jatkui ja tämä sai minut pysymään toistaiseksi hänen luonaan.

Hyökkäysvaunu yhä läheni. Kurkistin ylös. Todella, siinä se kurnusi, tuo öljyltä lemuava hirviö. Telaketjujen mutkat koholla se kulki suoraan kuoppaani kohden ja ampui eteen. Tuijotin otusta silmät tapilla. Silloin valtasi minut kauhea kuolemanpelko. Muistan, että karjuin rumia sanoja tuhoojalle - ja kun tankin telaketjut tavoittivat kuopan reunan, ryntäsin ylös haavoittunut mies sylissäni ja juoksin halki ryteikön minkä matalista kintuistani pääsin. En ymmärtänyt mitään, en käsittänyt, minkälaisen luotisateen halki juoksin. Tuokioksi menetin kuuloni ja näköni, juoksin vain taakkani kanssa, kunnes heittäydyin ilmaa haukkomaan.

Haavoittunut voihkaisi, kun mätkähdimme ketoon. Ryömin kiven taakse ja vedin haavoittuneen viereeni. Vasta nyt havaitsin, että kiväärini oli jäänyt kuoppaan. Vapisin vieläkin voimakkaan pelkoni takia. Tämä oli mielestäni panssarinkauhua, se oli aitoa pelkoa, jonka vallatessa soturi unohtaa muutkin vaanivat vaarat ja lentää kuin päätön kana mihin sattuu.

Taistelu Portinhoikan maastossa riehui 26.6. koko illan ja sitä seuranneen yön. Vihollinen sai vahvistusta, me sen sijaan taistelimme yhä ehtyvin voimin. Menetimme panssareita sekä torjuntatykin, jota johti kersantti Rajala. Mutta enemmän panssareita menetti vihollinen.

Lääkintämiehenä jouduin liikkumaan taistelualueella laajemmin kuin jalkaväen miehet. Oli aina yritettävä sinne, mistä kuului huuto: "Lääkintämiehiä tänne!" Kun olin selvinnyt äskeisestä panssarinkauhusta, sieppasin itselleni uuden aseen, joita oli riittämiin joka taholla.

Jouduin taistelun tuoksinassa suorittamaan sellaisiakin tehtäviä, jotka eivät varsinaisesti minulle kuuluneetkaan. Portinhoikan tienristeyksen lähellä jouduin hoitamaan pikakivääriäkin. Menin noutamaan erästä haavoittunutta pk-ampujaa, mutta kun pääsin taisteluhautaan, missä hänen piti olla, havaitsin, että ampuja olikin jo kuollut. Pikakivääri odotti uutta ampujaa, ja kun maaleja liikkui aivan lähellä, annoin aseen laulaa. Lippaitakin oli riittämiin. Sitten tuli paikalle joukkueen johtaja ja vapautti minut omiin tehtäviini. Jälkeenpäin kuulin, että sama ase oli vaatinut kolmen ampujan hengen. Sen asema oli todella kuumassa paikassa.

On vaikea kuvata täydellisesti ja elävästi taistelunäyttämön tapahtumia, vaikka haluaisikin. Kun panssarit jyräävät, eri kaliiperien aseet paukkuvat, käsikranaatit räjähtelevät ja tykistö möykkää, luulisi kehoitus- ja valitushuutojen hukkuvan tuohon sekamelskaan. Niin ei kuitenkaan ollut. Vihollisenkin huudot erottuivat tuosta metelistä. Jälkeenpäin tapahtumia muistellessani luulen, että mielen valtasi jonkinlainen hulluus, pelko katosi ja itsesäilytysvaisto toimi. Vaaran tajusi, kun se oli ihan nenän edessä, sen vältti silmänräpäyksen murto-osassa. Sellainenkin, joka taisteluun valmistautuessaan tunsi hätää housuissaan, lämpeni rähinän aikana vallan toiseksi mieheksi. Ainakin näin kävi minun kohdallani. Ennen taistelua tunsin olevani aika vellihousu ja kuvittelin, että tykin kuula tempaisee pääni irti, vaikkei ammuksia tullut maille halmeillekaan. Sitten taistelu tempasi mukaansa ja vaara menetti merkityksensä. Ainakin minun kohdallani oli näin. En ennättänyt pelkäämään - se tuli tavallisesti vasta perästä päin, kun kaikki jännitys oli jo ohitse. Silloin vapisin kuin horkassa, ja minun oli mentävä yksinäisyyteen tuon kiusallisen "tautini" takia.

Lääkintäkapteeni Pylkkänen puhui kerran tästä aiheesta oikein tieteellisesti. Jos antaa vallan mielikuvitukselleen, niin se on mestari mustamaalaukseen ja saa tilanteen tuntumaan paljon kamalammalta kuin se onkaan. Paniikkipaholainen on vaarallinen virus, se tarttuu nopeasti ja voi vallata jonkin määrätyn alueen nopeammin kuin mikään iskujoukko konsanaan. Mutta siitä se on hyvä, että se on puolueeton eikä veljeile sen paremmin kummankaan taistelevan puolen kanssa.

Portinhoikan taistelu vastaiskuineen on kunniakas sivu Laguksen panssarien historiassa. Taistelimme ylivoimaa vastaan, vihollinen kärsi suuria kalustomenetyksiä, ja näin tilanne vakautui Kannaksen puolustuksessa. Aina kun Suomen sinivalkoinen lippu kohoaa Jussin päivänä Parolan kentällä, siellä missä on panssariemme pääpaikka, pitäisi muistaa juhannusta vuonna 1944 ja niitä keskikesän päiviä ja öitä, jolloin Laguksen panssarit tekivät historiaa Portinhoikan tienoilla.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset