Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Rajajääkäreitä Talin suurtaisteluissa

Tuovi Pasuri

VIIVYTYSTAISTELUJA käyden oli Rajajääkäripataljoona 2 (RajajP 2) kesäkuun puolivälissä 1944 vetäytynyt Lempaalasta Raudun Kirjasalon - Valkjärven kautta Äyräpäähän. Vuoksen ylitys tapahtui syöksyveneillä kesäkuun 19. pnä. Nopeasti häivyimme rantalepikkoihin miten parhaiten pääsimme, sillä olivathan jalat monen päivän marssimisesta hankautuneet rakoille.

Varsinkin pikataival Pasurinkankaalta Salmenkaidalle isketti kipinöitä silmiin, koska noin 6 kilometrin alkumatka suoritettiin mars-mars-tahdissa pitkin maantien ojia vihollisen tykkitulessa. Tämä palkkioksi siitä, että olimme neljän tunnin ajan viivyttäneet vihollista Vuoksen eteläpuolella linjalla Korpioja-Marjaniemi ja torjuneet sen monet vimmatut panssarivaunujenkin tukemat hyökkäykset.

Mielihyvin otimme vastaan tiedon, että ensimmäinen rajakomppaniamme saa majoittua Vuoksenrannan Taljalan kylään. Saavuttuamme kylään komppanian päällikkö, kapteeni Bruno F. Tiainen antoi käskyn laittaa saunat lämpiämään. Turvallisuussyistä majoituimme telttoihin metsään.

Nyt oli aikaa lepoon ja varusteiden huoltoon. Elimme oikein lihapatojen ääressä. Vasikoita ja lampaita juoksenteli laitumilla, niitä teurastimme välipaloiksi, kun taas "töpinä" piti huolen, että kylän porsaat jalostettiin kenttäkeittiön kautta koko komppanian hyvinvoinnin turvaamiseksi. Sai siinä kahinassa antaa henkensä isänmaan hyväksi Taljalan sonniosuuskunnan komea sonnikin.

Lepomme jatkui kesäkuun 25. päivään saakka. Mutta sitten kääntyi levy. Pataljoona sai pyörät, ja marssi kohden Ihantalaa alkoi.

Seuraavana päivänä 26.6. komppaniamme oli Ihantalassa maastoutuneena maantien varteen. Odottelimme käskyä siirtyä hyökkäysasemiin.

Edestä kuului katkeamaton taistelujen melske. Lentokoneet kiersivät hullunmyllyään. Näkyi palavana alas syöksyviä koneita ja laskuvarjojen varassa killuvia lentäjiä. Stukat syöksyivät kuin helminauha alas taivaalta, pudottivat pommikuormansa ja puiden latvojen tasalta vetivät moottorit ulvoen takaisin tukikohtaansa. Mielialaa nostattavia eivät olleet maantien näkymät: haavoittuneita - haavoittuneita - likaisia, parroittuneita, silvottuja miehiä autoissa, hevosajoneuvoissa ja kävelemässä. Tuijotin maantielle, ja taisivat siinä jo käväistä vakavammat iäisyysasiat mielessä.

Päivä kului toiminnan suunnittelussa ja hyökkäyksen järjestelyssä Ihantalan-Talinmyllyn tien maastosta Leitimojärven suuntaan. Tilanteessa sattuneiden muutosten takia ei pataljoonan varsinainen hyökkäys kuitenkaan vielä 26.6. päässyt alkamaan.
Kesäkuun 27. päivään kello 14 mennessä olimme siirtyneet hyökkäysvalmiusasemiin Nurmilammen kohdalle, ja komppanian päällikkö antoi käskynsä. - H-hetki on 14.30. Tehtävänämme on vallata edessä aukean takana näkyvä metsäinen mäki (Piste 33). Oikealla hyökkää 2. komppania. Tykistö ja raskas heitin antavat tuli-iskun, sen jälkeen on meidän vuoromme."

Lyhyttä tulivalmistelua seurasi hyökkäys kello 15. Syöksyimme pelloIle. Ehdin siinä vilkaista sivuilleni. Niin pitkälti kuin näkyi, liikkui suomalaista kenttäharmaata. Oli se uljas näky! Saimme rauhassa jatkaa juoksuamme noin 300 m levyisen aukean puoliväliin. Mutta sitten aukaisi vihollinen "pellit" ja menomme pysähtyi. Aloimme kaivautua.

Kohdalleni oli sattunut ruispelto. Mielessäni välähti: olen ainakin näkösuojassa. Mutta sitten niitti luotisuihku ylitseni. Rukiin tähkiä tippui niskaani. Aarteen arvoiselta tuntui silloin kenttälapio. Kuinka ahneesti siinä pistelinkään pehmeää maata valliksi itseni ja vihollisen väliin. Samalla myös sijoittelin ammuslaatikkoa vallin päälle. Kun oli saanut syntymään ampumakuopan makuulta, tuli käsky lähteä liikkeelle.

Luutnantti Väänänen oli joukkueensa kanssa sattunut etenemään pellolle pistävään metsäniemekkeeseen, päässyt siinä metsän suojassa rynnäkköetäisyydelle ja pistänyt tuulemaan.

Hurjasti karjuen ja "hakkaa päälle" huutaen syöksyimme ylös, - ja kuin ihmeen kautta selviytyi joukkueemme aukean yli ilman tappioita. Yhtenä syynä onnistumiseemme oli se, että vihollinen joutui korkealta mäeltä ampumaan meitä pistemaaleina. Mitkä olisivatkaan olleet tappiomme, jos ne kuusi konekivääriä, jotka komppaniamme kaistalla vallattiin, olisivat pystyneet ampumaan laakatulta. Voiton huumassa jatkoimme takaa-ajoa, kunnes jossakin sivustassa hyökkäys juuttui vihollisen vastarinnan takia kiinni, eikä meidänkään keskustassa auttanut edetä. Jälleen lapiot esille ja monttua kaivamaan.

Vihollinen piiskasi maastoa tykistöllään. Sammal pöllähteli ja puiden oksat karisivat luotisuihkuista, emmekä enää välttyneet tappioiltakaan. Silloin tällöin kulki turman viesti pitkin ketjua poterosta toiseen kertoen aseveljien kaatumisesta taistelun jatkuessa iltaan saakka. Jokaisen miehen poistuminen tuntui pistona rinnassa, oltiinhan asemasodan päivinä vuosien mittaan tutustuttu niin hyvin, että tunnettiin kiintymystä toisiimme. Tiesimme myös toistemme perhesuhteista ja kotioloista paljonkin, ja nyt miehiä kannettiin toisensa jälkeen taaemmaksi kuusien suojaan.

Kesäkuun 28. päivästä kehittyi oikea karuselli. Tykistö pieksi maastoa jatkuvasti. Maataistelukoneet tulittivat ilmasta asemiamme, hyökkäsimme ja torjuimme. Luovutimme välillä asemamme erään jalkaväkirykmentin komppanialle. Muutimme suuntaa ja hyökkäsimme, kunnes haavoittuneita kuljettaneet lääkintämiehet totesivat, että paluutie oli poikki. Asemamme saaneen komppanian rintama oli murrettu ja se oli vetäytynyt nelisen kilometriä. Emme ehtineet saada peräytymiskäskyä, olimme motissa. Silloin talonpoikaispäällikkömme Tiainen antoi kompassilukeman ja määräsi H-hetken. Taisteluvahvuutemme oli 106 miestä, joten raskaan veron oli komppaniamme saanut maksaa jo tähän mennessä.

Heikon jalkaväkiaseiden tulivalmistelun jälkeen ryntäsimme päin vihollisen asemia. Ehdittyämme rynnäkköetäisyydelle alettiin edessä olevista asemista huutaa: älkää ampuko, täällä on oma ketju!

Lopulta käsitimme, mitä asemista huudettiin, ja lopetimme ampumisen. Mutta silloin tuo "orna ketju" avasikin tulen ia tämä juoni maksoi monen rajajääkärin hengen. - Hirmuisesti alkoi tämän jälkeen talonpoikaispäällikkö Tiainen kiljua:

- Eteenpäin! Päälle!

Kuin hornan henget ryntäsimme ylös. Nyt ei meitä voinut mikään pidättää. Edessä oleva vihollisen ketju murtui. Kuin lammaslauma alkoi vastustaja paeta. Jouduimme aukealle pellolle, ja siinä moni kaatui ennen metsän reunaa. Tässä rytäkässä hajaantui komppaniamme kahtia. Toinen osa juoksi yli aukean -toisen maastoutuessa pellolla olevaan metsäiseen saarekkeeseen. Olin jälkimmäisessä ryhmässä, jossa meitä oli jäljellä 19, kaksi vaikeasti haavoittunutta, kaksi lievemmin, ja luutnantti Järvinen oli miesryhmässämme ainoana upseerina. Varmistimme saarekkeen, sidoimme haavoittuneet, ja pari miestä lähti ryömimään metsää kohti. Todettuaan sen vapaaksi vihollisista he antoivat merkin, ja niin painui joukkueemme metsän kätköihin. Nyt päätimme lähteä etsimään sellaista kohtaa, missä vihollisella ei vielä olisi miehitystä.

Matkamme jatkui tiheässä hakamaastossa karjapolkua pitkin. Olin siinä polulla ensimmäisenä, ja luutnantti muutaman metrin jäljessäni. Jatkuvasti saimme kyyristellä taipuneitten oksien alitse. Kun taas erään oksan väistettyäni nostinpääni ylös, edessäni seisoi kolmimiehinen vihollisen partio, kaikkien konepistoolit suunnattuna minua kohti. Tapaaminen oli yllätys puolin ja toisin. Tuijotimme toisiamme muutaman ohikiitävän hetken. En vieläkään oikein tiedä, miten sitten kiväärini pamahti. Siinä silmänräpäyksessä hyppäsi partio polulta metsään. Tein latausotteen - kiväärini syöttökotelo oli tyhjä. Sitten vasta muistin, että olin ottanut kaatuneelta viholliselta kiväärin, kun konepistoolistani olivat patruunat loppuneet. Mitkä olisivatkaan olleet seuraukset, jos he olisivat saaneet aloitteen!

- Mitä te siellä roiskitte? kuului takaamme.

- Laukesi vain vahingossa, vastasi luutnantti.

Niin jatkoimme kulkuamme kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja pian olimme törmätä suoraan vihollisen leiriin. Kun sakea lehtimetsä loppui, alkoi männikköinen mäenrinne, jossa seisoi edessämme useita telttoja, ja ukkoja kuhisi ympärillä kuin muurahaisia. Onneksi he eivät meitä huomanneet.

Otimme heti uuden suunnan jyrkästi oikealle. Aikamme harhailtuamme tulimme pienen peltoaukean reunaan. Siinä tähystelimme ja totesimme miehityksen pellon takana. Päätimme kiertää metsäiseen kohtaan pellon päähän ja painua rynnäköllä läpi. Mutta ylikersantti Tani sai kiikariinsa suomalaisen alikersantin kauluslaatan, joka näkyi aidan raosta. Tutkimme sitä ja lopulta päätimme kysyä, keitä ovat olijat pellon takana. Järvinen huusi:

- Ketä siellä on?

- Omia, vastattiin sieltä.

- Tulkaa näkyviin!

- Ei me tulla, tulkaa te!

- Ei me tulla! huusi Järvinen vastaan.

- Jos olette omia, tulkaa pois!

- Omia täällä on, kuului huutoja pitkin ketjua.

Nyt uskoimme. Hurraten syöksyimme pellolle ja omien miesten luo.

Haavoittuneet saatiin sairasajoneuvoihin, saimme ruokaa ja pääsimme nukkumaan noin 50 metrin päähän -ketjun taakse, ison kiven suojaan.

Kolme tuntia nukuttuani heräsin. Minua ravisteltiin ylös. Herätys tuli koko joukollemme, joka nyt oli kuivunut 15 mieheksi.

- Niin pojat, sellainen on määräys, että rajajääkäreistä pitää saada partio, selitti luutnantti Järvinen. Tehtävänä on tutkia tuo kukkula ja tähystää liikennettä tuolla tiellä - Hän näytti niitä kartasta.

- Mutta voi vietävä, sieltähän juuri tulimme! innostui joku.

- Niin, yritin kyllä selittää, että olemme olleet kaksi vuorokautta yhtä painoa tappelemassa ilman unta ja ruokaa, mutta käsky tuli sellaiselta herralta, jolla oli iso nappi kauluksessa. En määrää ketään, mutta viisi miestä pitäisi saada kasaan, ja minä olen numero yksi, sanoi Järvinen.

- Ja minä kakkonen, lisäsin puolinukuksissa.

Vapaaehtoiset löytyivät, saimme konepistoolit, täytimme lippaat ja lähdimme tarpomaan "ei kenenkään maalle". Retkemme onnistui hyvin ja palasimme ehjinä takaisin tehtävämme suoritettuamme.

Kesäkuun 29. päivän iltana jouduimme vetäytymään. Yhdyimme omaan komppaniaamme, jonka vahvuus oli silloin 29 miestä. Jälleen johti kapteeni Tiainen jääkäreitään.

Taistelut raivosivat ankarina. Vihollinen heitti panssareita tuleen. Muutamat saksalaisten rynnäkkötykit eivät niille voineet mitään, vaikka komppaniamme panssarintorjuntamiehet tekivät oikein urakkatöitä tuhoten toistakymmentä 34 tonnin vaunua. Eräs torjuntamiehemme, korpraali Ville Väisänen tuhosi tänä päivänä 8 vihollisen panssarivaunua. Hän sai urotyöstään nimityksen Mannerheim-ristin ritariksi, mutta kaatui samana iltana.

Vihdoin saimme määräyksen lähteä lepoon ja olimme menossa noin 300 metrin päässä. asemien takana, kun ketjuun jääneet joukot valtasi panssarikauhu, koska asemissa risteili silloin kymmenkunta vihollisen hyökkäysvaunua. Hurjasti juosten he tavoittivat pienen joukkomme. Siinä sitten yhdessä talsimme rintamasta taaksepäin.

Tässä vaiheessa olivat jo kaikki komppaniamme upseerit haavoittuneet luutnantti Järvistä lukuun ottamatta. Kapteeni Tiaisen pään sidoin juuri ennen irtaantumistamme. Silloin ilmestyi tielle pakenevan joukon eteen eräs majuri hurjasti huutaen minkä keuhkot kestivät:

- Mihin helvettiin te oikein menette?! Vitjaan joka mies! Ei siellä ole kuin muutama höökivaunu ja joku hullu ukko niiden mukana. Vitjaan vaan!

- Oletteko te aliupseeri? kysyi majuri Järviseltä, joka oli heittänyt motissa ollessaan tähdet metsään, mutta jättänyt kuitenkin komentohihnan paikoilleen.

- Olen luutnantti, herra majuri.

- Ja mihinkäs te oikein olitte menossa?

- Herra majuri, saimme määräyksen, että pääsemme lepoon. Olemme kolme vuorokautta tapelleet yhtä painoa.

- Ja mitä porukkaa olette?

- Rajajääkäreitä, herra majuri.

- Suuriko on komppanianne vahvuus?

- Kuusi miestä, herra majuri, vastasi Järvinen viitaten meihin.

- Ja kuka antoi teille luvan lähteä?

- Eversti, joka oli edessä.

- jaa, jaa! Nyt ei määrää eversti, vaan isänmaa ja kenraali, joka on tuolla, sanoi majuri ja heilautti pistooliaan metsän reunaa kohden - Vitjaan vaan, joka ukko! Lähetän teille tiedon, milloin pääsette lepoon.

Majurin ja Järvisen käymän keskustelun aikana oli paikalle kerääntynyt suuri joukko miehiä ja kaikki kääntyivät takaisin, rajajääkärit muiden mukana. He miehittivät uudelleen montut, joista hetki sitten olivat lähteneet. Vihollinenkin lopetti hyökkäilemisensä sillä kertaa.

Neljän tunnin kuluttua kierteli majurin lähetti ketjun takana ja huuteli:

- Missä on rajajääkärikomppania? Pääsette lepoon!

Kuusi väsynyttä miestä nousi poteroistaan ja lähti laahustamaan Kilpeenjoelle vievää maantietä Vastaan tuli levänneitä joukkoja. Aurinko paistoi lämpimästi. Vihollisen tykistö tulitti. Sen rautanyrkki jyskytti isänmaamme portteja Ihantalassa.

--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

 

Kertomukset