Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Vuosalmella

Olavi Tuomisto

 

Kun Äyräpään sillanpääaseman puolustajat ankarien taistelujen jälkeen heinäkuussa työnnettiin yli Vuoksen, joutuivat muun muassa Laguksen jääkärit tukkimaan vihollisen sisäänmurtoa virran pohjoisrannalla.

Taistelun meteli ja räiske oli korvia huumaava. Oli taisteluvaunujen räminää, piiskatykkien kimakoita sivalluksia, räjähteleviä kranaatteja, kaikkien jalkaväkiaseiden tulta ja kaiken lisäksi päämme päällä maataistelukoneet ja alati pauhaava ilmatorjuntatykistö.

Hyökkääjä pyrki ratkaisuun. Se toivoi sisäänmurron päätien suunnassa johtavan tulokseen, niin että se voisi marssittaa joukkonsa Räisälän - Kirvun - Antrean linjalle ja yhtä edemmäksi Suomen sydämeen.

Paineen helpottamiseksi päätti puolustaja siirtyä hyökkäykseen.

Vihollinen oli työnnettävä takaisin yli Vuoksen ja menetetty alue vallattava takaisin Vuoksen rantaviivaa myöten, näin kuului käsky.

Heinäkuun yhdennentoista päivän vastaisena yönä kello kahden aikaan oli hyökkäyshetki. Heinäkuun kymmenentenä päivänä tuli pataljoonaamme päällystö- ja miehistötäydennystä. Miehistöä tuli suoraan siviilistä, vanhat ikäluokat kun olivat olleet välillä kotiutettuina.

Vakavina valmistautuivat joukkomme edessä olevaan tehtävään. Hiljaiset körttisotilaat muodostivat hyökkäysosastomme rungon. Pataljoonamme, Jääkäripataljoona 3, oli koottu keski- ja pohjoispohjalaisista, joukossa joku alkuperäinen Laguksen mies.

Saattoi arvata uusien tulokkaiden mielialat ja mietteet, kun he hyökkäystä edeltäneen päivän metelissä koettivat sopeutua uuteen ympäristöönsä.

Tämä päivä tuntui olevan heille pitkä kuin iäisyys.

Aikaa tappaakseen useat kirjoittivat omaisilleen kirjeitä, ja monille tämä jäikin viimeiseksi tervehdykseksi. Päivän kuluessa kävi myös komentaja tervehtimässä pataljoonaa. Se näytti vaikuttavan rohkaisevasti mielialoihin. Samaa ei voi sanoa myöhemmin illalla järjestetystä kenttähartaudesta, joka päättyi täydennysmiesten itkunhurmokseen.

Meidät oli näin siunattu taisteluun.

Olimme myös nauttineet Herran ehtoollisen tuulen humistessa kuusikossa ja kranaattien räjähdellessä ympärillä.

Iltayön tunnit kuluivat kituen.

Jotkut vanhat Laguksen miehet löivät korttia. Pelissä ei ollut kuitenkaan samaa riehakkuutta kuin joskus voimantunnon päivinä. Hiljaisina ja ikään kuin häpeillen käänneltiin neljän kuninkaan kuvakirjaa.

Mutta metsäaukealle pystytetyn valkean koivuristin juurella rukoili joukko körttisotilaita maassa könyten. Hiukan sivummalla heistä vehreiden koivujen katveessa olevat miehet tapailivat hiljalleen virttä.

Pian oli heinäkuun viileä yö käärinyt Vuoksen tienoot. Olimme valveilla. Ketään ei nukuttanut.

Lähdettiin liikkeelle.

Kuljimme avojonossa. Sivuutimme uloimmat vartiomiehet. Heiltä sain tietoja. Tänä aamuna viimeksi oli vihollisen nähty liikehtivän etumaastossa.

- Tunnustelija eteen!

Levittäydyimme.

Vastassa oli nyt märkä, heitteille jäänyt metsäpelto. Osa joukkueestani kiersi sen oikealta. Syöksyin suoraan pellon poikki. Olin jo saavuttamassa vastakkaisen puolen pajupensaikon, kun huomasin venäläisen kenttälapion pistävän esiin suosammalesta. Kehotin poikia panemaan sen vyölleen. Kun kukaan ei näin tehnyt, ei edes hiljentänyt vauhtiaan, palasin takaisin, tempaisin lapion maasta ja panin raksilleni.

Eteneminen jatkui. Joukkueeni kokoontui paikkaan, johon olin tehnyt karttaani merkinnän: Hyökkäyslähtöasema. Hyvin oli kaikki sujunut tähän asti. Tiedustelu oli myös pitänyt paikkansa, sillä maaston pitikin olla tähän asti vapaa vihollisista.

Taistelulähettini toi pian käskyn: - Eteneminen jatkuu, taisteluvalmius!

Lähdin eteen tunnustelijaksi. Annoin määräyksen ryhmityksestä ja tulenavauksesta kosketuksen sattuessa. Huomasin, että varajoukkueenjohtajani, äsken saapunut kersantti, epäröi. Rauhoitin miestä ja lupasin itse katsoa pahimmat paikat. Tykistö oli jo varhaisesta ammusta alkaen pauhannut molemmin puolin. Välillä yhtyivät myös kranaatinheittimet leikkiin.

- Täällä Vuosalmella käyttää vastapuoli myös useampikymmenputkisia heittimiä, tiesi joku.

- Älkää höliskö, on tässä kummempiakin sota-aseita nähty. Sänkyyn meitä on eniten kellistynyt, sanoi taistelulähettini.

Vajaan kilometrin kuljettuamme oli edessä peltoaukeaan rajoittuva laakea metsäharjanne. Arvelimme, että sieltä se vihollinen mahdollisesti kiikaroi. Ilmeisesti olivat tässä vihollisen etuasemat.

Taistelu alkoi molemmin puolin kiihtyä. Tykistömme antoi muutamia kranaatteja harjanteelle, mutta suuri osa niistä meni pitkiksi.

Yhdellä heitolla olimme harjanteen laella.

Ensimmäisen tavoitteen saavutimme täten helposti, ainoastaan varajoukkueenjohtajani, kersantti Kontturi, kaatui. Suomalaisten tulen ansiosta jäi joukko vihollissotilaita hiljaisiksi mataliin poteroihinsa. Kaikesta näkyi, että vihollisella oli ollut tarkoitus tässä paikassa vain viivyttää, siksi liukkaasti he perääntyivät heti kosketuksen saatuamme.

Hyökkäysosasto oli koko kaistallaan saavuttamassa linjan, josta voimme tähystää Vuokselle ja sen takaa kohoaville harjanteille. Tuskin olimme ehtineet miehittää tämän välitavoitteen, kun hyökkäys kääntyikin äkkiä puolustukseksi ja etenemisellemme pantiin piste.

Vihollinen alkoi syytää niskaamme kranaatteja, ja pian vallitsi metsäisellä harjanteella hävityksen kauhistus.

Metsä oli lähes kokonaan pois pyyhkäisty. Suuretkin puut kaatuivat sirpaleiden katkaisemina.

Tykistökeskitys vaikutti joukkoon vain moraalisesti, tuottamatta enempiä tappioita. Miehet olivat aivan hermoina ja törmäilivät sinne tänne. Annoin käskyn asemien miehityksen harventamisesta ja loppuosan lähettämisestä suoja-asemiin harjanteen taakse. Kävin jokaisen ryhmäni luona miehiä tyynnyttämässä. Vielä emme olleet tavoitteessa, oli yritettävä yhä.

Heinäkuun aamu oli kaunis Vuoksella.

Olimme saaneet komppanianpäällikkömme, luutnantti Joakim Kurterin, kanssa valmiiksi suunnitelman edessä olevan kukkulan valtaamiseksi, konekiväärit asetetuiksi tehtäviinsä ja joukkueet lähtöasemiin, kun taivas repesi toistamiseen.

Nyt puhuivat vihollisen kevyet ja raskaat putket. Ensimmäinen tuli-isku meni taakse, mutta seuraavat sattuivat kohdalle. Sen jälkeen en tajunnut pitkään aikaan muuta kuin vajoamista suureen tyhjyyteen. Oli vain hyvä olla, ja mitä sitten tapahtui, sitä en tiedä.

Kun avasin silmäni, kaikki oli hiljaista. Nostin päätäni ja koetin kurkistella ympärilleni.

Voi sitä siivoa.

Irronneita, ruhjoutuneita ihmisjäseniä joka puolella, vääntyneiden aseiden ja irrallisten varusteiden ja ammusten sekamelskaa.

Kohottauduin ja aloin vetää itseäni sinnepäin, missä oletin tapaavani eläviä olentoja. Toivoni oli kuitenkin turha, sillä niin pitkälle kuin harjannetta riitti, oli Tuonen viikatemiehen jättämä jälki täydellinen. Vaivoin pääsin ryömimään lähimmän, parhaimmin säilyneeltä näyttävän miehen luo, mutta hänenkään valtimonsa ei enää lyönyt.

Nyt vasta huomasin, että olin itsekin haavoittunut.

Heikotti ja janotti.

Oikeasta säärestäni suihkusi verta kahdestakin kohtaa. Koetin nousta ylös, mutta jalka repsahti sivulle, joten tiesin sen katkenneen.

Koetin sitoa haavojani kesäpusakan riekaleilla.

Ties kuinka kauan olin harhaillut yksinäni tässä surullisessa taistelumaastossa, kun huomasin kahden miehen lähestyvän takaapäin. Samanaikaisesti sattui venäläisen kenttälapion pää silmiini silpoutuneen puun juurella. Tunsin lapion samaksi, jonka olin edetessä vyölleni ripustanut. Muistin myös selvästi, miten tällä samalla lapiolla olin kaivamassa poteroa, kun kranaattikeskitys meidät yllätti.

Pian olivat takaa tulleet miehet vierelläni. Toinen heistä oli oma taistelulähettini, mutta hänen mukanaan olevaa ylikersanttia en muistanut ennen tavanneeni. Pojat olivat täydellisesti yllättyneitä tästä tapaamisesta, eritoten taistelulähettini, joka vasta äsken oli lähtenyt taistelukelpoisen joukkueen luota ja nyt tapasi täältä vain yhden puolihullun miehen.

- Kyllä vänrikki on heti vietävä taakse apua saamaan.

- Ensiksi on otettava selvä, kuinka luutnantti Kurtenin on käynyt. Tuossa poterossa hän makasi, ja mikäli muistan, heittäytyi konekiväärijoukkueen johtaja, vänrikki Kangaskin, samaan kuoppaan keskityksen juuri alkaessa.

Makasin kranaattikuopan reunalla mahallani ja katselin, kun pojat tökkivät pitkällä puunrungolla ammottavan tyhjää, mustaa kuoppaa. Aluksi ei sieltä löytynyt mitään, mutta lopulta tarttui kepin nenään vaateriekaleita ja upseerivyön kappaleita sekä viimeksi luultavasti osia heistäkin, joita olimme etsineet.

- Lopettakaa, sanoin, kyllä riittää. Kaikki he ovat kaatuneet.

Vaikka tovereilleni ja koko joukkueelleni oli käynyt näin, meidän oli nyt kolmeen pekkaan huolehdittava puolustuksesta. Tiedustelin pojilta, oliko näkyvissä yhtään konetuliasetta, jos vihollinen sattuisi yllättämään. Aikansa etsittyään he löysivät jalkapuolen konekiväärin. Se nostettiin katkenneen petäjän haarukkaan, vyö pantiin sisään ja ase suunnattiin Vuokselle.

Tähystelimme jatkuvasti virralle, josta aika ajoin näkyikin ahkeraa liikehtimistä. Naapuripataljoonan pitäisi ottaa meiltä asemat vastaan, meiltä kun lyötiin jalat alta, tiesivät pojat. Tappioita oli paljon. Komentajamme oli haavoittunut, ja miltei kaikki komppanianpäälliköt ja joukkueenjohtajat olivat pelistä poissa.

Vaikka tunsin itseni huonovointiseksi, en halunnut jättää etuasemaa tyhjäksi. Vasta sitten kun vaihto saapuisi, olisin valmis lähtemään taakse.

Olimme yhä kolmeen mieheen asemissa ja tähystelimme Vuokselle. Kun mitään erikoista ei tapahtunut, torkahdin hetkeksi. Heräsin, kun ylikersantti, joka oli jatkuvasti tähystänyt etumaastoa, karjaisi:

- Nyt se vanja perhana hyökkää!

Olimme heti valppaina ja havaitsimme, kuinka venäläinen jalkaväki hyökkäysvaunujen tukemana lähestyi nopeasti asemiamme suuntanaan Oravankytö. Päätimme, ettemme varsin helpolla anna nahkaamme.

Mutta nyt ilmestyi meistä vasemmalle suomalainen panssarintorjuntatykki.

Se ampui heti kaksi hyökkäysvaunua tuleen, ja toiset kaksi lähtivät pakosalle. Samaan aikaan huomasin harjanteella takanani ja sivuilla reipasta liikettä.

Varusmiesporukka oli tullut apuun. Heidän tuli-iskunsa oli tehokas. Osat vaihtuivat.

Olimme aivan yllättyneitä meille tulleesta avusta ja tempauduimme mukaan taisteluun.

- Minäkin ammun. Kuka syöttää? Nostakaa, pojat, minut ylös ja tukekaa.

Seisoin terveellä jalalla konekiväärin takana. Tähtäsin ja painoin liipaisinta. Konekivääri papatti kestotulella.

Mitä tämän jälkeen Vuosalmen puolustusasemassa tapahtui, on minulle jäänyt hämäräksi. Heräsin vasta seuraavana aamuna Kirvun kenttäsairaalassa. Meitä Vuosalmelle pelastamaan tulleet varusmiehet kuitenkin pitivät siellä pintansa rauhantuloon asti.

Kansa taisteli - miehet kertovat -lehti


--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset