Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa

Maanpuolustus

Maanpuolustajien kertomuksia

- Kaksi sotamuistoa

Esko Yliniemi

 

Rukoukseni kuultiin

Viidenkymmenen vuoden takaiset asiat alkavat muistissa hämärtyä, kovatkin muistot. Eräs sotamuistoni on kuitenkin jäänyt mieleeni ylitse muiden. Nyt itsenäisyyden juhlavuotena on sanottu, että näilläkin muisteluilla olisi jälkipolville oma tärkeä merkityksensä. Toisinaan tuntuu, että nämä jutut olisi kaluttu loppuun.

Jatkosodan aikana palvelin Rajajääkäripataljoona 7:n riveissä. Yksikkö oli paljon liikkuva porukka, partio- ja tiedusteluosasto. Hiihto tai kävely olivat lähes päivittäistä menoa ja partioreissuilla usein sattui ja tapahtui kaikenlaista. Aivan erikoisesti jäivät mieleeni eräät tapahtumat, mitkä vieläkin pulpahtelevat muistikuvina.

Oli perääntymisvaiheen aika. Meitä lähti viisitoista miestä tiedustelutehtäviin vihollisen selustaan. Johtajana oli eräs vänrikki, nimeä en muista. Menomatkalla ei tapahtunut erikoista, mutta matkalla paikkaan, johon meidän piti mennä törmäsimme suureen vihollisosastoon. Luonnollisesti jouduimme perääntymään takaa-ajettuina. Juoksimme muutaman kilometrin. Jouduimme kahlaamaan pienen puron yli paikkaan, mihin johtajamme määräsi meidät asettumaan asemiin vähäksi aikaa. Oli yö. Koko päivän olimme olleet liikkeellä. Oli väsymys ja nälkä.

Me, neljä poikaa, ketjun hännillä, päätimme keittää ’sököt’. Menimme 20-30 metriä taakse päin tiheään risukkoon ja laitoimme pienet kihut ja römpsät tulelle. Siinä puolisen tuntia vesi kielellä valmistelimme ruokailua. Vesi ei vielä kiehunut. Sitten yhtäkkiä, en vieläkään tiedä, mikä minulle tuli, mutta sanoin vain pojille: ”Mulla on tunne, että nyt tapahtuu jotakin. Mie ainaki lähen.” Pojat katsoivat ihmeissään. Heitin repun selkään, sieppasin konepistoolin ja römpsän toiseen käteen, en ehtinyt laittaa sitä reppuun. Lähdin juoksemaan pääporukan luokse. Siinä näin nämä kolme poikaa viimeisen kerran.

Pitkän ajan kuluttua kuulin ja sain terveiset, että heti kun olin lähtenyt, toiselta suunnalta oli tullut vihollispartio, jonka vangeiksi pojat jäivät. Vain yksi pojista palasi vankien vaihdossa.

Kun tulin puron varteen, missä toisten piti olla, siellä ei ollutkaan enää ketään. Vetäytymiskäsky oli tullut heti. Olin yksin. Juoksin edestakaisin. Huutaa en uskaltanut, koska tiesin, että vihollisia on joka puolella. Oli hiljaista ja hämärää, vain kaukaa kuului sodan ääniä. Kävelin vähän matkaa purosta poispäin ja jäin ison, nojallaan olevan männyn juurelle nojaten siihen. Jäin miettimään tilannetta ja sanoin itselleni, että nyt ei saa tulla pakokauhua. Tiesin, että omien luo on noin 5-6 kilometriä. Mutta minne päin pitäisi lähteä? Suunnasta ei ollut aavistustakaan. Muistan tuon hetken kuin eilisen päivän. Laitoin kädet ristiin konepistoolin ympärille ja puhelin ääneen: ”Rakas Jumala, minulla on hätä. Älä jätä minua! Onko minulla vielä jotain käyttöä? Näytä minulle tie!”

Taivaanrannalla oli silloin vielä kaunis kajo. Vilkaistuani sinnepäin näin siellä hetken ajan kaksi hahmoa, jotka menivät minusta etuoikealle. Samalla hetkellä tajusin, että rukoukseni oli kuultu ihmeellisesti. Kiitin Jumalaa ja lähdin juoksemaan saamaani suuntaan.

En tiedä, kuinka kauan tai miten pitkän matkan olin juossut, kun huomasin olevani jonon hännillä. Varovasti tutkittuani tilannetta totesin olevani oman porukan jäljillä. Mutta partioreissu oli vielä kesken, eikä se loppukaan ihan kommelluksitta mennyt.

Vieläkin olen muistanut monta kertaa sen nojallaan olleen männyn, jonka juurelle Esko-poika nöyränä rukoili. Usko oli kuitenkin vahva. Sainhan kokea kaksi niin suurta ihmettä, että useasti myöhemminkin olen kiitollisena ihmetellyt tätä Jumalan rakkauden osoitusta. Olin kyllä uskontunnustaja, mutta monta kertaa olin tuntenut vaeltavani ikään kuin ’siipirikkona’.

Muistan silloin tunteneeni, että äitinikin rukoili puolestani. Ja Jumala auttoi. Sanonkin teille, tätä lukevat äidit ja isät, älkää väsykö rukoilemasta lastenne ja lastenlastenne puolesta, vaikka usein tuntuisikin rukous menevän kuin kuuroille korville!

Sissit palasivat uupuneina yksikköön

Eräänä aamuna meille muutamalle pojalle annettiin aika erikoinen tehtävä. Tiesimme, että tämä tulisi olemaan erittäin vaarallinen keikka. Jännitimme, koska ennen emme olleet saaneet tällaista hommaa. Tehtäväksemme tuli kiertää vihollisen selustaan hankalantuntuista reittiä käyttäen.

”Lähtö tapahtuu tunnin kuluttua. Laittakaa, pojat, vanikkaa leipälaukkuun!” Näin komensi johtajamme, Sulo Lönström, jonka lähettinä silloin olin.

Matkasta tulikin paljon pitempi, kuin ensin luulimme. Tavoitteeseemme, eräälle tielle, ei tuntunut pääsevän mistään. Emme kuitenkaan paljastuneet, mikä tehtävämme onnistumisen kannalta oli hyvin tärkeää. Monen yrityksen jälkeen löytyi aukko. Kaikki tuntuikin menevän erittäin hyvin. Ehdin jo ajatella, että tämähän onkin helppo homma, kaikki menee suunnitelmien mukaan. Taidettiin pelätä turhaan.

Sitten yllättäen, muutamassa sekunnissa, tulimme tilanteeseen, jossa jouduimme käyttämään asetta. Olimme paljastuneet viholliselle. Olimme kuin muurahaispesässä. Siinä ei ennätetty suunnittelemaan taktiikkaa. Elävinä selviämisen keinot tuntuivat olevan vähissä. Oli löydettävä pakoreitti ja juostava sitten kovempaa kuin yllättäjät. Se onnistuikin, olenhan nyt tässä kertomassa.

Sainpahan tästä reissusta maininnan pataljoonan matrikkeliin ihan nimen kera sekä sotapäiväkirjaan kokonaista neljä sanaa: ”Sissit palasivat uupuneina yksikköön”.


--------------------------------------------------------------------------------
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002, 2014

Kertomukset